Fossiili: ©iStockPhoto.com/antb

Gordon Howard

Kehitysoppiin uskovat paleontologit käyttävät ”johtofossiileja” määrittelemään sedimentoituneen kiviaineskerrostuman ja siinä olevien fossiilien iän.

Evoluutioteoria olettaa, että tietty eliö kehittyi kantamuodoistaan, eli menestyksekkäästi tietyn ajan ja kuoli sitten sukupuuttoon, kun sen jälkeläiset kehittivät parempia tapoja selviytyä. Toisin sanoen tuolla olennolla oli määrätty ”kehitysopillinen elinkaari”. Meille saatetaan kertoa: ”Se kukoisti devonikaudella”. Kaikkihan me esimerkiksi ”tiedämme”, että dinosaurukset ”kehittyivät” noin 230 miljoonaa vuotta sitten ja kuolivat sukupuuttoon 65 miljoonaa vuotta sitten, eikö niin?

Vai tiedämmekö? ”Tietääkseen” sen ihmiset joutuvat tekemään kaksi olettamusta.

Olettamukset

Ensiksi oletetaan, että fossiileille ja kiviainekselle voidaan tarkasti määritellä ”ikä” suoraan erilaisilla tieteellisillä menetelmillä. Ovatpa kivien sisältämien kemikaalien mittaukset kuitenkin kuinka tarkkoja tahansa, ei ole mitenkään mahdollista kalibroida iän mittaustekniikkaa oletetuille esihistoriallisille tapahtumille.1 Huolimatta paleontologien yrityksistä selittää näitä tieteellisiä mittaustuloksia heidän kiviaineksille määrittelemiään ”ikiä” rajoittavat tosiasiassa niistä löytyvien fossiilien ajoitukset.

Jos esimerkiksi dinosaurusten fossiileja löydetään kiviaineskerrostumasta, kivien oletetaan olevan vähintään 65 miljoonaa vuotta vanhoja. Jos siis radiometrisen iänmäärityksen tulokset osoittavat iäksi 40 miljoonaa vuotta, sen tulkitaan edustavan kiven iän sijasta myöhempää geologista prosessia, kuten häiriötä, uudelleenmuodostusta tai saastumista. Fossiilit vievät aina voiton objektiiviseksi oletetusta radiometrisestä iänmäärityksestä!2

Toinen oletus sisältää kaksi toisiaan täydentävää osaa. Ensiksi oletetaan, että määrätyn olion fossiilien esiintymis­alueen ylä- ja alapuoliset maakerrokset (”jälkeen ja ennen”) eivät sisällä tätä fossiilia, koska kyseinen olio ei ollut olemassa tuohon aikaan. Evolutionistit sanoisivat, että se joko ei ollut vielä kehittynyt tai se oli jo kuollut sukupuuttoon. Toiseksi ja kääntäen, jos tietty fossiili on usein löydetty tietyn ”ikäisistä” kiviaineksista, voimme sanoa, että olento on ilmaisufossiili tuon ajan kiviaineksille – ”johtofossiili”. Toisin sanoen tuon eläimen fossiilin sisältävien kiviainesten täytyy olla johtofossiilin ”ikäisiä”, ja niin täytyy olla jokaisen muunkin siihen liittyvän fossiilin.

Graptoliittejä, meren yhdyskuntaeläimien fossiileja, käytetään yleisesti johtofossiileina.

Wikimedia Commons

Mutta voimmeko olla varmoja siitä, että jos olio ei esiinny tietyn ikäalueen kiviainesten fossiiliaineistossa, se ei elänyt silloin? Ei, emme voi.

Mietipä monia ns. ”eläviä fossiileja” – olioita, joiden fossiileja ei löydy tiettyä ikää nuoremmista kiviaineksista, mutta niitä löytyy nykyään elävinä. Yksi kuuluisa esimerkki on varsieväkala [coelacanth], kala, jota pidettiin kuolleena sukupuuttoon, oletettavasti 65 miljoonaa vuotta sitten, koska se puuttui fossiiliaineistosta siitä lähtien. Mutta vuonna 1938 sen havaittiin olevan edelleen elossa. Samalla tavoin äskettäiset, kahden viimeisen vuosikymmenen aikana tehdyt löydöt dinosaurusten luiden joustavasta kudoksesta sekä verisoluista haastavat ajatuksen, että dinosaurukset katosivat maapallolta 65 miljoonaa vuotta sitten.3

Nämä esimerkit osoittavat tämän olettamuksen tyhjänpäiväisyyden. Se tosiasia, että jotain oliota ei löydy fossiiliaineistosta, ei tarkoita, ettei se olisi voinut olla elossa jossain päin maapalloa. Esimerkiksi ”ikivanhat” ja ”primitiiviset” organismit (merililjat, sammaleet, stromatoliitit jne.) ovat kukoistaneet hyvin aikaisissa fossiiliaineistoissa ja jatkavat samoin tänä päivänäkin. Kuitenkaan ne eivät esiinny jokaisessa geologisessa kerrostumassa. Evoluutioon uskovat itse tunnustavat tämän sananparrellaan: ”Todisteiden puute ei ole todiste poissaolosta.” Mutta se ei missään nimessä ole todiste olemassaolosta!

Vaihteluvälit kasvavat jatkuvasti

Tämän tulisi havahduttaa meidät huomaamaan, että emme voi olettaa ”johtofossiilille” määriteltyjen aikarajojen olevan sen olemassaolojakson todellisia rajoja. ”Väärän paikan” (tai ”pois paikaltaan” olevat) fossiilit eivät ole epätavallisia.4 Tästä on esimerkkinä miljoonia vuosia oletettua vanhempi fossiilikala, joka löydettiin Kiinasta.5 Sellaisten löytöjen ei raportoida olevan ”väärässä paikassa”, vaan ne on otettu huomioon pidentämällä tämän organismin fossiililöytöjen aikaskaalaa. Sen seurauksena evoluutioon uskovien monille johtofossiileille määrittelemä ”kehitysopillinen elinkaari” pitenee jatkuvasti sitä mukaa, kuin näytteitä on löydetty vaihtelevan ”ikäisiksi” määritellyistä kallioista.6

Toinen tekijä, joka haastaa näiden ajanmääritysmenetelmien tuottamat miljoonien vuosien iät, on kehitysopillisten muutosten puutos monissa organismeissa näiden suunnattomien aikajaksojen kuluessa. Ilmiölle on annettu jopa nimi – pysähdystila [staasi]. Miten on mahdollista, että merililjat ja varsieväkalat eivät ole kehittyneet noina miljoonina vuosina? Muutoshan osoittaisi ajan kulkua. Muutoksen puute heittää epäilyksen ajatukselle miljoonista vuosista sekä sille, että evoluutiota tapahtuu lainkaan.

Kuorellisen mustekalan kaltaiset ammoniitit ovat tunnettuja johtofossiileina.

©iStockphoto.com/hsvrs

Tulkitessaan fossiileja evoluutioon uskovat geologit olettavat, että eläimet kehittyivät miljoonien vuosien kuluessa ja että samaan kivikerrostumaan yhdessä hautautuneet fossiilit elivät yhdessä samaan aikaan. He olettavat, että eri puolilla maailmaa sijaitsevat, samoja fossiileja sisältävät maakerrostumat ovat saman ikäisiä. Tämä ajatus on taustalla, kun johtofossiileja käytetään ympäri maailmaa olevien kivikerrostumien iän suhteuttamiseksi toisiinsa. Mutta oletetaanpa, että tapahtui maailmanlaajuinen vedenpaisumus. Silloin suurin osa kaikista olemassa olevista fossiileista olisi hautautunut tuon vedenpaisumusvuoden aikana. Eri kerrostumat sisältäisivätkin eri ekosysteemeistä kulkeutuneita fossiileja sen sijaan, että ne edustaisivat erilaisia kehitysopillisia ajanjaksoja. Tämä tuhoaisi täysin ajatuksen, että johtofossiilit edustaisivat erilaisia kehitysopillisia ”aikakausia”. Maailmanlaajuisen vedenpaisumuksen myötä odottaisimme tiettyjen fossiilien olevan välillä läsnä ja välillä poissa saman ”aikakauden” kerrostumista eri puolilla maailmaa. Voisimme myös löytää ”johtofossiileja” oletetusti ”väärän” aikakauden kiviaineksista.

Tyypillisessä ”evoluutiopuu”-kaaviossa olento on asetettu ”kehitysopilliselle elinkaarelle” (katso yllä). Pystyviiva osoittaa sen kohdan, jolloin se ”ilmestyy”, ja jatkuu joko nykyhetkeen tai kohtaan, jossa viiva loppuu äkillisesti. Tämä ilmaisee hetken, jolloin evoluutioon uskovat ajattelevat olennon kuolleen sukupuuttoon. Mutta kuten olemme huomanneet, se ei ehkä kuollutkaan sukupuuttoon, vaan elää edelleen tänään jossain päin maapalloa. Se vain puuttuu osasta fossiiliaineistoa. Vieläkin tärkeämpi on mahdollisuus, että olento oli olemassa ennen, kuin se ensimmäistä kertaa ilmestyi fossiilina. Tosiasiassa sen lajityyppi [engl. kind] eli maapallolla luomisesta alkaen sen ensimmäiseen ”ilmestymiseen” fossiilina. Sitten se ”ilmestyi” fossiiliaineistoon täysin muodostuneena, ilman ”kehitysopillisia esi-isiä”, aivan kuten Raamattu kertoo, ja aivan kuten me oikeasti havaitsemme kiviaineksista.7

Ei mitään sellaista

Mitä voimme päätellä tästä kaikesta? Olennaisin johtopäätös on, että johtofossiilit eivät ole sitä, miksi niitä kutsutaan. Ne eivät ole kehitysopillisen kehityksen ilmaisimia, eikä niihin voi sokeasti luottaa yhdenkään määrätyn kivikerrostuman iän osoittajana. Jos ne ”osoittavat” mitään, niin ne todistavat, että Jumala loi erityyppiset eläimet ja kasvit täysin valmiina ja hautasi ne tuomitessaan maan raamatullisessa vedenpaisumuksessa noin 4 500 vuotta sitten.

GORDON HOWARD, hum. kand., joka on myös palkittu musiikin diplomilla [Associate in Music, Australia], on kokenut lukion opettaja, jolla on elinikäinen kiinnostus suurimpaan osaan tiedealoista ”kansantajuisella” tasolla, erityisesti siltä osin, kuin ne soveltuvat Raamatun totuuteen.