Kategoria

Ajoitusmenetelmät (20)

Vastaukset, joissa käsitellään eri eliöiden ja asioiden ajoittamiseen liittyviä kysymyksiä

Kirjoittanut: Michael J. Oard
Alkuperäinen artikkeli: http://www.creationontheweb.com/content/view/4952

Arvio John Woodmorappen kirjasta, The mythology of modern dating methods

The mythology of modern dating methods [Modernien ajoitusmenetelmien mytologia] on erittäin tärkeä kirja, ei ainoastaan kreationisteille vaan myös evolutionisteille.

John Woodmorappe on koostanut yhteen kompaktiin tekniseen erikoistutkimukseen käytännössä kaikki tekosyyt, rationalisoinnit ja selitykset joita geokronologit käyttävät ”väärien” ajoitusten hylkäämiseen. Näitä ristiriitaisia ajoituksia, joista vain murto-osa tulee julkaistuiksi, on runsaasti.

Hän tekee kaiken tämän elävästi ja haastavaan tyyliin, ja teos sisältää lähemmäs 400 viittausta teknisiin teoksiin. Evolutionisti voi hyötyä tästä kirjasta mikäli hän kykenee tulemaan toimeen joskus ankaraksikin yltyvän kritiikin kanssa, ymmärtämällä, että hän on hyväksynyt ajoitusmenetelmät liiaksi uskon varassa.

Jos maailma on vain naurettavat 6000 vuotta vanha, niin miten tiedemiehet on voinu ajoitaa tapahtumia ja esineitä paljon kauemmas, jopa miljardien vuosien päähän. Valehteleeko tiede? Vai valehteletteko te?

Maapallon ja aurinkokuntamme iäksi esitetään yleisesti noin 4560 miljoonaa vuotta. Tämä lukema perustuu Nebular-hypoteesiin koskien aurinkokuntamme syntyä ja muodostumista. Huomioi, että kyseessä on hypoteesi.

Hypoteesi on spekulointia ja tässä tapauksessa kyseessä on spekulointi siitä mitä olisi saattanut tapahtua havaitsemattomissa olevassa menneisyydessä – kun taas Raamatussa meille annetaan silminnäkijäkuvaus tapahtumista. 4560 miljoonan vuoden määritelty ikä ja Nebular- hypoteesi pitää sisällään useita ongelmia.

Samalla tapaa kuin maapallon alkuajankohdan tapahtumiin ja ajoitukseen liittyy paljon todistamattomia ja todistettavissa olemattomia oletuksia, koskevat saman tapaiset olettamukset myös useita käytetyistä ajoitusmenetelmistä.

Kautta aikojen vanhin puu oli mänty, pinus longaeva, joka kasvoi Wheeler Peakissa Nevadassa, USA:ssa. Puu kasvoi 3.3 metrin korkuiseksi ja 5.100 vuotta vanhaksi.
Tuon puun genetiikan pitäisi olla lähes täydellistä. On jopa mahdollista että puun esi-isä on ensimmäinen luotu mänty. Pidättekö vuosirenkaiden laskemista yhdestä puusta varmana ajoitusmenetelmänä? Onko näyttöä genetiikan virheettömyydestä hitaasti lisääntyvillä eläimillä tai vanhoilla kasveilla?

Lähtötasoltaan genetiikan tulisi olla melko täydellistä, mutta on huomattava, että puu ei ollut kävyssäänkään enää alun kirkkauden veroinen. Sen täytyy olla ajalta vedenpaisumuksen jälkeen (koska vedenpaisumuskataklysmi yleisen kreationistisen nykykäsityksen mukaan tuhosi käytännössä kaiken elävän puuston), eli se on jo kaukana Luomisen aamun täydellisestä lähtötilanteesta.

Mitä tulee puun ikään, puun kasvurenkaiden laskeminen ei valitettavasti ole ongelmaton laskentatapa.

Sekä Suomessa että Ruotsissa on saatu valmiiksi lähes 8000 vuoden pituinen lustokronologia eli aikasarja viimeisten 8000 vuoden aikana eläneiden puiden vuosikasvusta. Niin sanotut "valelustot" on korjattu pois runsaalla samanikäisten näytteiden määrällä. Tämän tyyppinen puulustokronologia on riippumaton radiometrisestä ajoituksesta. Kuinka Suomessa eli puita yli 8000 vuotta sitten, siis yli 6000 vuotta sitten?

Kiitos kysymyksestäsi,

kysymyksessä sanotaan, että ”valelustot” on korjattu pois samanikäisten näytteiden määrällä, ja toisaalta, että puulustokronologia on riippumaton radiometrisestä ajoituksesta. Eli toisaalta kysymyksessä väitetään, että kronologia on riippumaton radiometrisestä ajoituksesta, ja kuitenkin selvästi ajoitus on tehty jollain tavalla. Millä tavalla ajoitukset on tehty?

Joka tapauksessa ongelmana noissa dendrokronologisissa aikasarjoissa on, että tutkijat eivät juuri koskaan julkaise raakadataa, eli muut eivät pääse tutkimaan onko kronologia luotettavasti tehty. Käytettyjä tilastollisia menetelmiä on myös kritisoitu. Kritiikin alla aikasarjojen puolustajat vetoavat korrelaatioihin toisten aikasarjojen kanssa ja tätä ymmärtääksemme pidetäänkin varsinaisena todisteena menetelmän luotettavuudesta.

Jos maapallo on vain 6000 vuotta vanha, ei kalium-argon menetelmällä saisi milloinkaan mitattavia tuloksia. Miten kummassa tuota Ar-40 voi edes olla mitattavia määriä joissakin näytteissä?
Eihän sitä muodostu millään keinolla vielä 6000 vuodessa niin paljon, että sitä pystyttäisiin mittaamaan - ei edes 50000 vuodessa. Miten siis on mahdollista edes mitata tuota isotooppia, jos kaikkien kivien pitäisi olla niin nuoria, ettei tuota isotooppia voi olla mitattavia määriä missään?
Samoin radiohiilimenetelmässä: miten voidaan saada tulos, että C-14:n määrä on laskenut esim. 12 %:iin alkuperäisestä (ilmakehän pitoisuudesta) kun se välttämättä tarkoittaa sitä, että aikaa tähän hommaan on kulunut 18000 vuotta - eli kolme kertaa enemmän kuin uskot hiiltä olleen edes olemassa?

Kiitos kysymyksestäsi,

K-Ar menetelmässä emme tiedä varmasti, että Ar-40 on tullut K-40 radioaktiivisesta hajoamisesta. Eikä ole mitenkään varmaa, että kivi nollaa Argonin määrän sulaessaan.

14C menetelmässä emme tiedä menneisyyden 14C konsentraatiota varmasti, se pyritään määrittämään mittaamalla 14C pitoisuuksia näytteistä, joiden ikä on tunnettu, mutta tässä kalibroinnissa on ongelmansa. Yksi suuri ongelma on, että puiden vuosirengassarjat (dendrokronologia) usein esiajoitetaan 14C menetelmällä. Dendrokronologiset sarjat menevät noin 12 000 vuoteen, joten vaikka ne olisivat oikeassa, kyseessä olisi vielä aika siedettävä nuoren maailman ikä.

Yleisesti tieteessä käytettävät menetelmät (radioisotooppi, vuosirengasanalyysi, jne) määrittävät maasta löydetyt esineet ja aineet usein huomattavasti vanhemmiksi kuin 10000 vuotta. Näkemyksenne mukaan näiden iänmääritysmenetelmien tulokset ovat ilmeisen virheellisiä.

Kyllä. Olemme käsitelleet evolutionistisen tieteen ajanmääritysten ongelmia sivustollamme.1 Oleellista on myös tehdä ero itse menetelmän virheellisyyden ja menetelmän virheellisen soveltamisen välillä.

Millä menetelmillä saadaan luotettavia tuloksia?

Olemme listanneet sivustollamme muutamia asioita, jotka viittaavat mm. maapallon nuoreen ikään.2 Varsinkin heliumin määrä zirkoniumsilikaattikiteissä, maapallon magneettikentän kokonaisenergian heikkeneminen, C14-isotoopin löytyminen kivihiilestä ja timanteista ja yleensäkin lähes kaikesta hiilipitoisesta materiaalista ja mannerten olemassaolo nopeasta eroosiosta huolimatta ovat aika vakuuttavia todisteita.

Uuden-Seelannin nuorten laavavirtojen ”iäksi” saadaan miljoonia vuosia.

 Andrew A. Snelling

Uuden-Seelannin Pohjoissaaren keskiosan tuntumassa sijaitseva Ngauruhoe-vuori on Uuden-Seelannin uusin tulivuori ja myös yksi aktiivisimmista (kuva 1). Ngauruhoe ei ole niin hyvin tunnettu kuin sen lähistöllä oleva, sitä suurempi Ruapehu-vuori, joka on purkautunut useita kertoja viime vuosien aikana.

Kuitenkin Ngauruhoe on vaikuttava, lähes kartionmuotoinen vuori, joka kohoaa yli 1 000 metriä ympäröivän maiseman ja 2 291 metriä merenpinnan yläpuolelle1. Purkaukset 400 metriä leveästä jääpurkausaukosta ovat muodostaneet kartion jyrkät (33°) uloimmat rinteet.

Jos mantereemme olisivat vanhoja, niitä ei voisi olla enää olemassa.

Tas Walker

James Hutton, skotlantilainen lääkäri, josta tuli myöhemmin geologi, ehdotti vuonna 1785 maapallon olevan erittäin vanhan. Hänen kuuluisa väitteensä: ”ei ole jälkeäkään alusta, eikä loppua ole näkyvissä” tasoitti tietä Darwinin evoluutioteorialle.1 Nykyään suurin osa geologeista pitää Huttonin näkemyksiä itsestäänselvyyksinä. Evolutionistit hyväksyvät yleisesti mantereiden muodostuneen vähintään 2,5 miljardia vuotta sitten.2 Tietyille Australian osille julkaistut iät ovat suurempia kuin 3,0 miljardia vuotta. Muun mantereen sanotaan olevan suurelta osin 0,6 – 3,0 miljardin vuoden ikäistä (kuva 1).3 Samanlaista tarinaa on kerrottu muistakin mantereista – niiden peruskallioiden iät ovat miljardeissa vuosissa.

Andrew Snelling

Opaalit ovat kiehtoneet ihmisiä vuosisatoja. Jo ensimmäisellä vuosisadalla jKr. roomalainen Plinius kirjoitti opaaleista:

”Niissä näet rubiinin eläväisen hehkun, ametistin loistavan purppuran ja merenvihreän smaragdin kimaltelevan yhdessä uskomattoman loistavana sekoituksena.” Marcus Antonius rakasti opaaleja ja arvellaan, että hän olisi pahoinpidellyt senaattorin saadakseen erityisen kauniin opaalin itselleen. Napoleon antoi lahjaksi Joséphinelle ”Troijan palaminen”-nimisen upean punaisen opaalin. Shakespeare puolestaan kutsui opaaleja ”ihmeiksi ja jalokivien kuningattariksi”, ja Ison-Britannian kuningatar Victorian aikaan nämä kaukaisen Australian uudet löydöt olivat välttämättömiä jokaiselle, joka halusi olla muodikas.

Andrew Snelling

Kaivosmiehet tekivät harvinaisen löydön vuonna 1993 poratessaan ilmanvaihtokuilua uuteen Crinum Minen kivihiilikaivokseen Keski-Queenslandissa, Australiassa (katso kartta viereisellä sivulla). He kaivoivat ensin hiekkaa ja savea sisältävän pintakerroksen läpi, ja sitten sitä seuraavaa basalttikerrosta 21 metrin syvyyteen. Sieltä he löysivät puunpaloja hautautuneena basalttikerroksen alaosaan.1 Basaltin alapuolella oli savikivi-, silttisavi-, ja hiekkakivikerroksia, joiden väleissä oli kivihiilikerroksia.2