Luominen artikkeliarkisto

Mikko Tuuliranta, marraskuu 2024

Ihmisen latinankielinen nimi on Homo sapiens (viisas ihminen). Tämä on siis ihmisen itselleen antama arvonimi eikä aina vastaa kovin hyvin todellisuutta. Osuvampi voisi olla Homo currens (juokseva ihminen); ainakin kaikki terveet osaavat juosta – niin kuin eläimetkin, ja monet meitä paljon nopeammin. Gepardi voi saavuttaa 110 km:n tuntinopeuden – muutamiksi sekunneiksi, ja hevonen voi laukata tuntikausia nopeudella 5-6 m/s (20-25 km/t).¹ Siitä huolimatta suhteellisen hidas ihminen voi päihittää jopa hevosen² ja juosta karanneen koiransa kiinni, koska meidät on luotu ainutlaatuisiksi kestävyysjuoksijoiksi.

Lucy on osittainen (n. 20 %) etelänapinafossiili (Australopithecus afarensis, rek. no. AL288-1). Sen ensimmäinen luu löydettiin Etiopian Afarista marraskuussa v. 1974. Iäksi on arvioitu 3,2 miljoonaa vuotta. Jotkut tutkijat uskovat sen kävelleen pystyasennossa ja olleen siten mukamas ihmisen kehityslinjalla. Lucya onkin laajalti ja pitkään rummutettu ihmiskunnan esiäitinä, sillä yksilön on uskottu olleen naaras. 50-vuotias Lucy on kuitenkin saanut kilpailijoita kuten em. Luominen-artikkelikin toteaa, eikä moni pidä sitä enää ihmiskunnan kantamuotona – jotain uskottavampaa pitäisi löytyä. Kirjassaan Evoluutio – Miten lajit kehittyvät (SKS, 2018) evoluutiobiologi Juha Valste kirjoittaa (s. 191, lihavointi minun):

”Toinen tunnettu laji on Australopithecus afarensis, jonka ensimmäisen fossiilin löysivät Donald Johanson ja Tim White vuonna 1974 Etiopian Afarin alueelta. Löydetystä naaraasta alettiin käyttää nimeä Lucy. Kuuluisuus perustui siihen, että Johanson ja Tim White esittivät yhdessä tiedotusvälineille käsityksen, jonka mukaan Lucy oli nykyihmisen suora kantaäiti. Perin populaari ja asiallisesti huonosti perusteltu väite upposi mediaan, joka julkaisi sen etusivullaan: isoisoisoäiti oli löytynyt Afrikasta! Suuri yleisö ihastui ajatukseen, ja Lucy päätyi lopulta jopa suomalaisiin biologian oppikirjoihin. Maine on yhä tallella, vaikka nykyisin juuri kukaan paleoantropologi ei enää usko afarensiksen olevan ihmisiin johtavassa sukuhaarassa.”

Mutta ei Valstellakaan ole tarjota Lucyn tilalle mitään uskottavampaa vaihtoehtoa. Hänen mielestään Keniasta löytynyt murskaantunut kallo, jolle annettiin nimi Kenyantrophus platyops (litteänaamainen kenialainen) ”saattaa hyvinkin kuulua ihmisen kehityslinjaan”. Mutta esim. paleoantropologi Z. Alemseged pitää sitä pelkkänä ”mäsäksi lyötynä” A. afarensisin (Lucyn lajitoverin) kallona (Luominen 55).

Peter Linen artikkeli siis keskittyy melko paljon Lucyn mahdolliseen kaksijalkaisuuteen. Vaikuttaa siltä, että Lucyn liikkumistapa oli ns. valinnainen kaksijalkaisuus eli se pystyi kävelemään kahdella jalalla lyhyitä matkoja (vaappuen puolelta toiselle). Tässä nykyiset gibbonit ovat kuitenkin parempia, vaikka niiden ei ole katsottukaan olleen ihmisen kehityslinjalla. (Niiden on myös todettu ottavan joitain juoksuaskeleita.) Myöskään Lucya paljon vanhempia ja melko kookkaita eurooppalaisia apinoita kuten Danuvius guggenmosia ei pidetä ihmisen esi-isinä, vaikka niiden anatomia viittaa kehittyneempään pystykävelyyn kuin Lucyn. Ihmisen kävelytapa taas on pakollinen kaksijalkaisuus – siis täysin kehittynyt pystykävely.

Ihminen on aina metsästänyt paitsi jousella ja keihäällä, myös juoksemalla saaliinsa näännyksiin

Ihmisen ruumiinkaavan ja fysiologian yksi lähtökohta on pakollinen kaksijalkaisuus ja kestävyysjuoksu; ihminen on ”pitkän matkan juoksukone” ja hänen anatomiansa ja fysiologiansa ovat sen mukaisia. Mitään fossiileihin perustuvaa ”evolutiivista polkua” tällaiseen ruumiinkaavaan ei tietenkään ole löydetty, kun jo pelkästä pystykävelykyvystäkin on kiistelty vuosikymmenet.

Kun ihminen oli langennut, hänet ajettiin ulos paratiisista ja saatesanoilla ”otsasi hiessä sinä syöt leipäsi”. Maanviljely ilman koneita olikin otsa hiessä raatamista, mutta monilla seuduilla ei ollut edes viljelykelpoista maata. Niinpä ihmiselle annettiin lupa syödä myös lihaa (ja sitä oli varmaan syöty ilman lupaakin). Ja liha piti joko väijyä tai juosta kiinni:

Vaikka kiväärin keksimisestä on jo aikaa, maapallolla elää yhä kansoja, jotka juoksevat saalinsa kiinni väsyttämällä – ja hikoilemalla. Näitä hikisiä juoksijoita elää yhä Amerikan mantereen alkuperäisväestössä, Australiassa ja Afrikassa. Ihminen hikoilee pitääkseen ruumiinlämpönsä aisoissa juoksun aikana. Apinat ja koirat eivätkä monet muutkaan eläimet hikoile. Ainoastaan hevoseläimet ja Afrikan vaeltavat nisäkkäät kuten gnu-antiloopit hikoilevat voimakkaasti koko vartalollaan.

Pikajuoksijan maksiminopeus on 10,1 m/s, mutta hän voi ylläpitää sitä vain vähän yli 10 sekuntia. Mutta esim. hanka-antiloopit, hevoset ja vinttikoirat voivat ylläpitää 15-20 m/s laukkanopeutta useita minuutteja. Kaiken lisäksi juoksu kahdella jalalla kuluttaa painoon suhteutettuna noin kaksi kertaa enemmän energiaa kuin neljällä jalalla ravaaminen. Tästä huolimatta ihminen päihittää monet nisäkkäät pitkänmatkan juoksussa; harvoista on kestävyysjuoksijoiksi (poikkeuksia ovat esim. hyeenat ja ym. vaeltavat nisäkkäät). Ahkerasti treenannut ultrajuoksija voi kuitenkin voittaa jopa hevosen erittäin pitkän matkan kilpailussa.²

Suurin osa nisäkkäistä on siis vain lyhyen matkan sprinttereitä. Kun Etelä-Afrikan busmanni lähtee metsälle päivän ollessa palavimmillaan, hän jättää koiransa kotiin ja ottaa mukaan vain vesileilin ja keihään. Kun hän lähestyy varjossa loikoilevia antilooppeja, ne pyrähtävät pakoon, mutta busmanni seuraa uuteen lepopaikkaan. Antiloopit siirtyvät taas seuraavaan, mutta busmanni juoksee perässä tappavaa tahtia jopa kahdeksan tuntia ilman taukoja. Hän pitää yllä niin kovaa vauhtia, että eläinten on pakko siirtyä ravista laukkaan. Ihmisen kokoisen nisäkkään optimaalinen ravinopeus on n. 2,8 m/s.³ Tätä nopeampi ravi kuluttaa niin paljon energiaa, että kun busmannin nopeus ylittää 3,8 m/s, eläimen on pakko siirtyä laukkaan. Mutta eläin, joka ei hikoile, voi alentaa ruumiinlämpöään vain läähättämällä (kuten koira). Mutta kun se joutuu siirtymään ravista laukkaan, se ei voi läähättää. Tällöin ruumiinlämpö alkaa nousta liian korkealle (hypertermia) ja elimistö lamaantuu. Itse nuorena poikana juoksin koirani väsyksiin keskipäivän helteessä, enkä silloin ymmärtänyt, miksi se ei jaksanut; jäi vain paikoilleen läähättämään. Minun nopeuteni ei kuitenkaan tainnut olla kovin kummoinen eikä minulla ollut turkkia ja tuskin olisin saanut kiinni antilooppia. Mutta hyväkuntoinen kestävyysjuoksija voi yllä pitää jopa 5-6 metrin sekuntinopeutta ja se on monille saaliseläimille liikaa, erityisesti keskipäivän kuumuudessa.

Kävelyllä ja kestävyysjuoksulla on eroa kuin kuplavolkkarilla ja pitkän matkan pommikoneella

Jo vakaa pystykävely (tai yhdellä jalalla seisominen ja hyppiminen) edellyttää melko erilaista ruumiinkaavaa, rakennetta ja muotoa kuin pelkkä parin askeleen ottaminen. Mutta juoksu, erityisesti kestävyysjuoksu vaatii vielä enemmän erikoisominaisuuksia, paitsi anatomialta, myös fysiologialta. Kävely on eräänlaista heiluriliikettä: Maassa oleva tukijalka toimii heilurin kantana, jonka yli vartalo heilahtaa. Mutta juostessa siirrytään heilurista vieterimäiseen liikkeeseen. Heilurissa liike-energiaa tuotetaan siis heilurin avulla, mutta juoksussa sitä varastoidaan joustaviin jänteisiin ja nivelsiteisiin, joista energiaa sitten vapautuu seuraavassa ponnistuksessa. Tuntikausien yhtämittainen hölkkä vaatii myös jatkuvasti saatavilla olevaa energiaa eli tehokasta hiilihydraattien käyttöä (jota mm. ihmisen kookas kilpirauhanen säätelee). Runsas ja pitkäaikainen hiilihydraattien poltto johtaisi elimistön ylikuumenemiseen ilman tehokasta jäähdytysjärjestelmää. Lisääntynyt hapen tarve vaatii myös siirtymistä nenähengityksestä suuhengitykseen (joka ei kuulemma apinoilta onnistu). Hapenottokykyä lisää myös se, että ihmisen hengitys ei ole sidottu askelrytmiin kuten nisäkkäiden yksi henkäys/yksi askel. Myös hyvän tasapainon säilyttäminen etukenoisen juoksun aikana edellyttää tiettyjä erityisominaisuuksia – erityisesti alamäessä (ks. alle).

Minua onkin ihmetyttänyt sellaiset arvostetuissa tiedelehdissä julkaistut – siis tieteen nimissä laaditut artikkelit kuten ”Endurance running and the evolution of Homo” (Ihminen ja kestävyysjuoksun evoluutio, Nature  432, 18.11.2004) ja ”Ihmisen liikuntaelimistön evoluutiohistoria – kävelystä kestävyysjuoksuun” (Duodecim  131; 21,2015). Miten kestävyysjuoksun evoluutiota voitaisiin mukamas tutkia? Tuskin mitenkään; ehkä sama kuin yrittäisi selvittää aivastuksen evoluutiohistoriaa.

Meillä ei ole oikeastaan juuri mitään uskottavia löytöjä edes ihmisen oletusta luuston kehityksen evoluutiosta puhumattakaan monista muista luuston ulkopuolisista rakenteista. Sieltä täältä hujan hajan löytyneistä ja yhteen sommitelluista sirpaleisista luunpalasista voidaan toki esittää spekulaatiota esim. hampaiston evoluutiosta, mutta kestävyysjuoksun evoluutio on täysin eri juttu – juoksusta ei ole jäänyt fossiileja. Esim. yllä mainittu Nature-artikkeli on kuitenkin siinä suhteessa mielenkiintoinen, että siinä kuvataan kestävyysjuoksulta vaadittavia ominaisuuksia. Mutta mistä ne tulivat, siitä kirjoittajat eivät pysty sanomaan oikeastaan mitään – ymmärrettävistä syistä. Oikeastaan ainut ”konkreettinen todiste”, mitä jutusta löytyy, on fossiili OH8. Se on Tansanian Olduvai-rotkosta vuonna 1960 löytynyt osittainen nilkan/jalkaterän (engl. foot) fossiili, jonka kuva näin lääkärin silmällä katsottuna muistuttaa kovasti anatomian oppikirjassani olevan ihmisen jalan kuvaa (jollaisena monet muutkin sitä pitävät). Ehkä ainoa ero on hieman vääntyneen oloinen telaluu (talus). Mutta joidenkin mielestä se kuuluu ihmisen edeltäjälle, ns. käteväihmiselle (Homo habilis). Käteväihminen on kuitenkin osoittautunut ns. roskasäkkilajiksi, joka on koottu sieltä täältä löytyneistä luista tai niiden palasista (Luominen  55). Osa kuuluu etelänapinoille ja osa pystyihmiselle (H. erectus) eli oikealle ihmiselle (jota hieman harhaanjohtavasti yhä kutsutaan nimellä ”varhainen ihminen”).

Samoin kummastelin lääket. aikakauskirja Duodecimin artikkelia; kehityksen vain todetaan tapahtuneen, vaikka väitteen tueksi ei ole esittää mitään konkreettista⁴:

”Ihmiseen johtava linja kehittyi energiatehokkaaseen kävelyyn muun toiminnallisuuden kustannuksella. Isovarvas siirtyi samansuuntaiseksi muiden varpaiden kanssa, ja jalkaan kehittyi jalkaholvi.”

Etelänapinoiden (suku Australopithecus) oletetaan siis olleen ihmisen sukulinjalla ja niistä meillä on jonkin verran fossiileja. Ne kuitenkin poikkeavat luustoltaan aika paljon sekä meistä että ”serkuistamme”, simpanssista ja gorillasta. Niitä pidetäänkin sukupuuttoon kuolleina kädellisinä, jotka ehkä pystyivät kävelemään lyhyitä matkoja kahdella jalalla. Kun jatkossa puhun näistä ja vertaan niitä ihmiseen, käytän niistä yhteisnimitystä ”apina”.

Kestävyysjuoksulta vaadittavia ominaisuuksia (kuten lentämistä)

Eli lyhyt yhteenveto siitä, mitä kaikkea pitkänmatkanjuoksu kaksijalkaiselta vaatii, ominaisuuksia, jotka ovat vain meillä, kuten hyvällä ystävälläni ”Maratoni-Matilla” ja hänen pojallaan Paulilla, joka on juossut reilusti yli 200 maratonia, viime aikoina kaksi tai kolmekin viikossa (kerran kolme saman vuorokauden aikana, noin 5 t/42 km).

Juoksussa on lentovaihe eli molemmat jalat ovat ilmassa. Ilmalennon aikana vartalon pitäisi kääntyä, koska lennon aikaansaava potku tulee sivulta (ks. alle). Tilannetta tasapainotetaan mm. vapaasti liikkuvilla (suht. lyhyillä) yläraajoilla, jolloin hartiakaaren pitää olla vapaa. Tämä tarkoittaa sitä, että hartioiden ja pään pitää olla ”irti toisistaan”: pään ja hartiakaaren pitää voida kiertyä itsenäisesti. Apinoilla näin ei ole: kallo on ankkuroitu lihaksilla lapaluuhun. Mutta toisaalta ihmisen kallon pitää olla sillä tavalla ankkuroitu kaularankaan, että pää ei nytkähdä eteenpäin kantapään osuessa maahan, jolloin vauhti äkillisesti hidastuu. Nytkähdys estyy kallonpohjan luisella pykälällä ja niskajänteellä, joka ulottuu takaraivolta kaularangan okahaarakkeisiin.

Ponnistusvaiheessa jalka sysää vartaloa (sivulta) eteen- ja ylöspäin, jolloin rekyylivoima vastaavasti työntää lantiopuoliskoa vastakkaiseen suuntaan eli lantio kiertyy. Jos ihmisellä olisi apinan kaltainen jäykkä ”pää/vartalojärjestelmä”, johtaisi se siihen, että koko vartalo, pää ja kasvot mukaan lukien, kiertyisivät eli kääntyisivät puolelta toiselle aina silloin, kun molemmat jalat ovat ilmassa. Kävellessä tätä ongelmaa ei ole, koska jompikumpi jalka on aina maassa. Juostessa ihminen voi kuitenkin pitää kasvonsa ja katseensa vakaasti koko ajan menosuunnassa ilman että siihen tarvitsee kiinnittää mitään huomiota: Ponnistuksen aiheuttama kiertoliike eliminoituu usealla tasolla. Se alkaa ponnistavan jalan lonkan seudun lihastoiminnasta. Sitten joustava lanneranka absorboi osan kiertoliikkeen energiasta ja mitä jää rintakehälle, ei välity kalloon, koska kuten jo kävi ilmi, ihmisen kallo on vain suhteellisen löyhästi ankkuroitu hartiakaareen eli ne voivat kiertyä itsenäisesti (lisäksi käsien heiluriliike vähentää hartioiden kiertymistä).

Siirrytään sitten päästä kantapäähän: Juoksun aikana kantapää iskeytyy maahan jopa nelinkertaisella voimalla kävelyyn verrattuna. Apinalle tämä aiheuttaisi rasitusvamman muutaman kilometrin juoksun jälkeen. Ihmisellä tilanne on tasoitettu elastisella kantapatjalla sekä polvi- ja lonkkanivelen + ristinivelen suuremmalla pinta-alalla (kimmoisat nivelrustot vaimentavat iskua). Myös elastinen ja loivan S-kirjaimen muotoinen selkäranka paksuine välilevyineen vaimentaa iskuja. Ilman näitä ”kallo tärähtäisi” joka kerta kun kantapää osuu maahan. Ihmiselle on siis suunniteltu iskunvaimentimet.

Esim. simpanssin ja gorillan nilkkaan asti yltävät säärilihakset tekevät jalasta raskaan nostaa. Ihmisen sääri sen sijaan on siro ja kevyt lihasmassan ollessa keskittynyt ylös; säären alaosa ja nilkan seutu on pelkkää ”luuta ja nahkaa”. Ison kolmipäisen pohjelihaksen jatkeena on pitkä ja joustava akillesjänne, joka kiinnittyy kantaluun pitkään takaosaan. (Myös puiden oksilta toisille hyppäävien gibbonien akillesjänne on erityisen pitkä ja hyvin kehittynyt varastoimaan energiaa.) Pitkä kantaluu antaa pohjelihaksille vipuvartta eli ponnistusvoimaa. Kun toinen jalka jää juostessa taakse, jalkaterä kääntyy ylös ja akillesjänne venyy. Kun jalka alkaa sitten ponnistaa, jänteeseen varastoitunut energia hyödynnetään. Pohjelihassysteemi on siis kuin hybridiauto, joka lataa jarrutusenergiaa. Energiaa varastoituu myös kahteen muuhun pitkään jänteeseen sekä pitkittäisen ja poikittaisen jalkaholvin nivelsiteisiin ja ns. plantaariseen faskiaan (faskia = sidos, peitinkalvo), joka yhdistää kantaluun jalkapöydän luiden distaalisiin päihin. Kun kaaren muotoinen jalkaterä osuu maahan ja suoristuu, faskia ja nivelsiteet venyvät ja vapauttavat energiansa ponnistusvaiheessa.

Juostessa ylävartalo nojaa eteenpäin, mutta pitkät ja voimakkaat selkälihakset varjelevat juoksijaa tussahtamasta turvalleen. Näillä lihaksilla pitää kuitenkin olla vipuvartta, muuten ne väsyvät. Lisäksi pitää olla tukeva alusta mihin kiinnittyä. Siksi ihmisen ristiluu (sacrum) on ”kyttyrä” eli voimakkaasti taaksepäin työntynyt ja pinnaltaan kyhmyinen. Mitä taaempana ristiluu sijaitsee, sitä pidempi on vipuvarsi yläselästä lähteville lihaksille ja sitä paremmin ne jaksavat pitää ylävartaloa etukenossa – jopa tuntikausia yhdessä ison pakaralihaksen kanssa, joka sekin kiinnittyy ristiluuhun (ja suoliluuhun). Iso pakaralihas (ihmisen suurin lihas) estää lonkkaniveltä notkahtamasta eli koukistumasta kantapään osuessa maahan. Sekin tarvitsee pitkän vipuvarren, jonka tarjoaa reisiluun pitkä kaula, jonka ulkosyrjälle (isosarvennoinen) lihas kiinnittyy. Minua ihmetyttääkin, että em. Naturen artikkeli väittää ihmisen reisiluun kaulaa apinaa lyhyemmäksi, vaikka asia on päinvastoin: ”Although the distinctly shorter femoral neck of humans compared to pan and Australopithecus…” (s.349). Ja Naturen pitäisi olla maailman arvostetuin ja vertaisarvioitu tiedelehti!

Ristiluun muodosta johtuen huonokuntoiset sairaalapotilaat altistuvat ikäville ristiselän seudun makuuhaavoille. (Sama koskee kantapäätä: myös kantapään ulkoneva takaosa on selinmakuulla altis liian suuren paineen aiheuttamille haavaumille ja johtaa valitettavan usein sääriamputaatioon – tai ainakin akillesjänteen menetykseen.)

Nilkassamme on tasapainosensori ja hälytin

Juostessa voimme kompuroida, ainakin epätasaisella alustalla (erityisesti alamäessä), tai jos joudumme hyppäämään: ylävartalo on jo valmiiksi etunojassa ja vauhti eteenpäin. Tämä aiheuttaa sen, että kun olemme kaatumassa eteenpäin, maassa olevan jalan nilkka yliojentuu äkisti ja akillesjänne ”venähtää”. Tällöin venähtää myös akillesjänteen alaosaan kiinnittyvän hennon ns. plantaarislihaksen (musculus plantaris) pitkä jänne, joka lähettää pikaviestin selkäytimeen. Syntyy refleksikaari, jolloin etureiden ja pohkeen lihakset saavat välittömästi käskyn supistua eli jalka ponnistaa vastaan ja saattaa estää kaatumisen. Tämä noin sormen kokoinen lihas (proprioseptiivinen elin = asentoja ja lihasliikkeitä aistiva), sijaitsee polvitaipeessa ja se luokiteltiin aikoinaan kahden sadan muun ihmisen ”turhan ja surkastuneen” elimen joukkoon”, joita evolutionistit olivat keksineet. (Uuden lukion biologia 2, 1986, kertoo sivulla 75 että ihmisessäkin on parisataa surkastumaa!)

Pitkän ja hennon plantaarisjänteen rakenne on ainutlaatuinen, kuin ohuen ohuesta paperista kääritty rulla, joka voidaan avata leveäksi ja läpikuultavaksi kalvoksi. Itsekin aikoinani pilasin aika monta plantaarisjännettä korjatessani akillesjänteen repeämiä -80 -luvulla ns. Lindholmin plastialla: Auki rullattu plantaarisjänne käärittiin ommellun akillesjänteen ympärille ”vahvistukseksi”. Nykyään suurin osa akillesjänteiden repeämistä hoidetaan onneksi toisilla tavoilla. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka moni tuolla tavalla leikattu on myöhemmin juostessaan kaatunut nenälleen.⁵ Apinoilla tällaista jännettä ei tietenkään ole eivätkä ne sitä tarvitsekaan: neljältä jalalta on paljon vaikeampi kaatua eteensä. - Vai olisiko niiden eturaajoissa jotain vastaavaa?

Ihminen heittäjänä ja taakkojen kantajana

Entä heittäminen? Kuka on nähnyt apinoiden heittävän keihästä (myös juostessa!)? Ei kukaan. Kepinheitossa koko vartalo kääntyy aluksi sivulle 90 astetta, mutta katseen pitää pysyä koko ajan tarkasti kohteeseen suunnattuna. Tämä onnistuu vain ihmiseltä, jonka pitkä ja kapea lanneranka on joustava ja hartiakaari vapaa. Jo apinan yläraajatkin ovat niin pitkät, ettei niillä mitään heitellä. (Muinaisen ihmisen käyttämä vipukeihäs lienee ollut tehokas tappoase.) Entä raskaiden taakkojen kanto vartalon edessä tai toisella kädellä tai olkapäällä? Ihmisen selkäranka välilevyineen on suunniteltu kestämään suuria puristusvoimia, mutta samanaikaista kiertoa se kestää huonommin. Kädetkin on suunniteltu sopivan pituisiksi (myös kestävyysjuoksun ja tasapainon kannalta). Kyky kantaa raskaita taakkoja edellyttää joitain samoja ominaisuuksia kuin kestävyysjuoksu: hikoilua ja nilkan tasapainoelintä, plantaarisjännettä. Ilman niitä meille ei ehkä olisi jäänyt ihailtaviksi muinaisten sukupolvien suuria saavutuksia kuten pyramideja, Kiinan muuria, Stonehengeä jne.

Johtuvatko jotkin ihmisruumiin viat siitä, että emme ole vielä täysin sopeutuneet pystyasentoon, että esi-isämme tulivat puusta alas liian aikaisin?

Meille on kerrottu, että:

• Peräpukamat johtuvat siitä, että esi-isämme tulivat puusta alas liian aikaisin…
• Suonikohjut johtuvat siitä, että esi-isämme tulivat puusta alas…
• Nivus- ja napatyrät johtuvat siitä, että esi-isämme laskeutuivat puusta…
• Alaselän välilevypullistumat (ja muutkin selkävaivat) johtuvat siitä, että esi-isämme…
• Kärsimme vaivaisenluista, koska esi-isämme…
• Jne.

Mutta: Nelijalkaisilla on samoja vaivoja:

• Sioilla ja hevosilla on nivustyriä. Hyvä ystäväni ja kollegani Franz Ugahary leikkasi hollantilaisten ravihevosten nivustyrät, koska tallit eivät luottaneet eläinlääkäreihin. Maallikot ovat ilmeisesti kautta aikain leikanneet porsaiden nivustyriä.* Argentiinalainen kollegani Leon Hertzog teki vapaaehtoistyötä lääket. opiskelijoiden kanssa ja leikkasi Andeilla köyhien talonpoikain laamojen napatyriä. (Johon Franz keräsi varoja Hollannin Rotareilta.) (Laama on noille talonpojille elintärkeä, kuin henkivakuutus.)
  

  *Leikkasin kerran paikallispuudutuksessa erään hämäläisen sikatilan emännän nivustyrän. Leikkauksen aikana hän kertoi leikkaavansa itse tilansa porsaiden nivustyrät, koska eläinlääkäri on niin kallis. Hän kertoi, etteivät päästä nivustyräleikattua karjua astumaan, jotta vika ei välittyisi jälkeläisille. Erään tätini puolisokin leikkasi 1950-60 -luvuilla kylänsä porsaiden tyriä.

• Koirat ja hevoset kärsivät samanlaisista selkäongelmista kuin ihminen. Useimmiten selkävaivat ovat omaa syytämme; raskaan tavaran nosto sivulta selkä kierossa on paha virhe: Nostajan pitäisi aina kääntyä, jos vain mahdollista, siten, että selkäranka ei jää kieroon (ja ponnistaa kyykystä reisilihaksilla, ei selällä!). Ja lihavien sohvaperunoiden selät kipeytyvät, koska rankaa tukevat lihakset ovat veltostuneet.
• Suonikohjut oirehtivat pystyasennossa, mutta eivät johdu siitä.
• Peräpukamien ja vaivaisenluiden etiologia on muualla. (Jos pystyasennosta johtuisivat, kai meillä kaikilla olisi pukamat ja ukkovarpaat vinossa?)

Evoluutioteoria teki lääkäreistä puoskareita, koululaisista kehittyneitä apinoita ja Ylen tiedetoimittajista tarinankertojia

Lannerangan välilevypullistumien (diskusprolapsi) hoito viime vuosisadan puolella on yksi surullinen esimerkki siitä, miten pseudotieteellinen evoluutioteoria johti hoitavat lääkärit harhateille vaarantaen miljoonien potilaiden terveyden (ja jarrutti lääketieteen kehitystä):

Arvostetut oppikirjat neuvoivat lääkäreitä palauttamaan potilaiden lannerankaa alkukantaiseen luonnolliseen asentoon eli kyttyrälle, jos välilevy oli pullistunut (aiheuttaen iskiasta eli kovaa hermoperäistä alaraajakipua). Samalla potilaat määrättiin pitkiksi ajoiksi terveydelle vaaralliseen vuodelepoon (laskimotukoksen ja keuhkoveritulpan vaara). Ja jos nousi ylös, piti kävellä kyyryssä! Näin neuvoi mm. Wilsonin klassikko Lumbar Spine – A Conservative Approach, josta otettiin 16 painosta, viimeisin muistaakseni 1960-luvun puolivälissä.

Hännän surkastumia (häntäluu, coccyx) poistettiin takapuolen kipujen takia. Kita- ja nielurisoja poistettiin haitallisina surkastumina joissain Yhdysvaltain osavaltioissa lähes joka toiselta lapselta 1930-luvulla. Tarpeeton perna poistettiin mahasyöpäleikkauksen yhteydessä ja yhtä turha (mutta terve) umpilisäke ”napattiin pois” vatsaleikkausten kaupanpäällisenä (appendice-ectomie en passant) jne.

Itsekin pilasin ihmisten jalkoja vielä -80 -luvulla leikatessani saamani opin mukaisesti ns. ”kantapiikkejä”: Plantaarinen faskia, pitkittäisen jalkahovin jousi, kiinnittyy kantaluun pieneen ”piikkimäiseen kyhmyyn”. Tähän kiinnittymiskohtaan voi tulla samanlaista rasitusvamman aiheuttamaa kipua kuin esim. ns. tenniskyynärpäähän. Uskottiin, että ”piikki” jotenkin painaa jalkapohjassa ja aiheuttaa kipua – vaikka tämä ”piikki” on vaaka- ei pystysuuntainen! Luinen piikki meislattiin pois ja samalla jalkaholvin jousi tietysti pilattiin. Kun vähän myöhemmin rupesin ajattelemaan ja ymmärsin tilanteen, kieltäydyin tällaisesta leikkauksesta. Tästä jotkut potilaat loukkaantuivat ja menivät paremmalle kirurgille jalkaansa pilaamaan (koska lähettävä lääkäri oli kertonut, että kantaluussa on piikki, joka pitää poistaa).

”Ihmisen evoluution kaikkia vaiheita ei vielä tiedetä, mutta tiedot tarkentuvat jatkuvasti” (BIOS 1, lukion biologia, 2016, s. 133). Vuoden 2021 laitos toistaa saman lauseen sivulla 146, mutta sillä ei ole esittää mitään uusia ja tarkentuneita tietoja. Ellei sellaiseksi lueta v. 2017 Marokosta löytynyttä nykyihmisen osittaista alaleukaa, joka ajoitettiin 300 000 vuoden ikäiseksi eli ”vuonna 2017 nykyihminen vanheni sadalla tuhannella vuodella”. (Mikä on erittäin hitaaksi uskotun evoluution kannalta kiusallista – ihminen kehittyikin luultua nopeammin.) Sivulla 150 on apinaihmisen (Lucyn) ja pystyihmisen kallokuvien välissä edelleen yhtä tyhjää kuin aina ennenkin – tiedot eivät ole tarkentuneet. – Ja yhä edelleen kirja kehtaa väittää, että: ”Ihmiselläkin on useita surkastumia, esimerkiksi häntänikamat ja korvanliikuttajalihakset.” Ns. häntäluu (coccyx) on kuitenkin (pystyasentoiselle) erittäin tärkeä lantiopohjan tukiluu, jota ilman esim. peräsuoli saattaisi luistaa ulos (rektumprolapsi). Ja korvanliikuttajalihaksilla on ainakin kolme funktiota: kuulon kannalta tärkeän korvanlehden* verenkierto sekä osallistuminen kasvojen ilmeisiin ja silmäluomien liikkeisiin.
*Jos korvanlehti ”pilataan” täyttämällä sen poimut vahalla, henkilö ei voi erottaa äänen tulosuuntaa; tuntuu kuin ääni tulisi kallon sisältä. Silti Ylen ”tiedeuutiset” (toimittaja Tiina Forsberg) väitti 10. syyskuuta 2016 mm. ihmisen korvanlehteä (+ihokarvoja, häntäluuta ja silmän ”vilkkuluomea” [plica semilunaris]) turhaksi ja tarpeettomaksi elimeksi. Kun kyselin asian perään, vt. sisältöpäällikkö Ulla-Maija Hamunen piti lääket. perustelujani pelkkänä mielipiteenä eikä katsonut tarpeelliseksi oikaista toimittajansa uutisankkaa. Samaa mieltä oli uutispäällikkö Atte Jääskeläinen.

Keskiajan eurooppalainen keksi hevosen

Noin 900-luvulle saakka kynnettiin härillä ja vakoauralla, mutta eurooppalainen keksi hevosen ja kääntöauran, joka oli mullistus maanviljelyn alalla. Siihen saakka hevosta oli käytetty vain ratsuna ja sotavaunujen vetäjänä. Mutta eurooppalainen oli havainnut, miten riuska ja kestävä (kestävyysjuoksija) hevonen on – ja osa siitä perustuu hikoiluun. Itse olen nähnyt sekä härillä että hevosilla kyntämistä ja on niissä selvä ero: Hevonen ei aikaile ja pieni pelto on pian kynnetty. Kerran seurasin Andalusiassa, kun mies kynti pientä peltotilkkua härkäparilla melkein koko päivän: härät vain mennä löntystelivät hissun kissun. Oli siinä eroa hevoskyntöön: 1950-luvulla traktori oli vielä sen verran harvinainen, että osa kotikyläni pelloista kynnettiin hevosilla: Hevoset Saku ja Sälli olivat minullekin tuttuja. Lapsena minulla oli kunnia olla mukana myös sonnanajossa pellolle – harvinaista herkkua nykypäivän lapsille – paitsi sateella: Kun v. 1921 syntynyt äitini oli ekaluokalla kansakoulussa, opettaja kysyi uskontotunnilla, että mikä teidän mielestänne on elämässä kaikkein vaikeinta. Kaikki olivat hiljaa, mutta lopulta eräs Anneli viittasi kainosti. Kun opettaja kysyi häneltä tätä elämän vaikeinta asiaa, Anneli huokaisi syvään ja vastasi: ”Sonnanajo vesisateella!”

Pellon lannoitus sonnalla oli myös ”keksintö” – voitiin luopua metsiä hävittävästä kaskiviljelystä, joka oli Suomessa vielä melko yleistä 1800-luvulla. Ehkä vasta silloin joku huomasi Raamatusta, että maata pitää lannoittaa, muuten se laihtuu, ks. Luukkaan evankeliumi viikunapuusta, joka ei tuottanut hedelmää (luku 13).

Monilla kirkoilla on silmiinpistävän vähän parikolmekymppisiä ihmisiä. Teini-ikäisille teetetyt mielipidekyselyt kirkkojen nuorisoryhmissä osoittavat yhdenmukaisesti, että noin 75 % heistä aikoo jättää kirkon muutettuaan pois kotoa.

Kaataako todellisuus isolla saavilla jäävettä geneettisen rappeutumisen ja baraminien niskaan?

Hehkulamput ovat yleisiä kaikkialla ja ne ovat ilmeisen yksinkertaisia rakenteeltaan – metallinen hehkulanka lasisessa kuvussa ja sen lävitse johdetaan sähkövirta.

ARIEL ROTH on erittäin pätevä tiedemies ja tunnettu evoluution epäilijä. Meriittiensä johdosta häntä varmasti hymyilyttää väitettäessä, ettei ”yksikään pätevä tiedemies kyseenalaista evoluutiota.”

The Voyage That Shook the World [Matka, joka muutti maailmaa] on CMI:n suurella budjetilla tuottama korkealaatuinen dokumenttifilmi, joka saatiin julkaistua suunnitelmien mukaisesti juuri Darwinin juhlavuonna 2009.

Monisoluisten evoluution mysteeri on ratkaistu – vai onko?

Mikko Tuuliranta, huhtikuu 2024  

Uusdarvinistisen evoluutioteorian ylipääsemättömiä ongelmia ovat elämän synnyn selittämisen lisäksi myös uskottavien tieteellisten selitysten löytyminen sille, miten esitumaisista soluista kehittyi aitotumaisia, ns. alkueliöitä (protista) ja miten niistä syntyi monisoluisia (metazoa) eli leviä, sieniä, kasveja ja eläimiä. 

Monisoluisten joukko on niin moninainen ja monipuolinen, että monisoluisuuden on arveltu kehittyneen itsenäisesti ainakin 50 eri kertaa (esim. Bonner 1998 ja Grosberg 2007). Yliopistojen biologian perusteoksen Biology – A Global Approach (Campbell 2018) osa 4 ”Evolution” käsittää yli sata sivua, mutta monisoluisuuden syntyä käsittelevä kappale ”The Origin of Multicellularity” on vain 11 rivin pituinen koostuen vertauksesta, jossa yksisoluinen on yksinäinen viulunsoittaja mutta monisoluinen on orkesteri. Oppikirjan skenaarioissa yksinäinen soittaja muuttuu orkesteriksi taikasanalla ”evoluutio”:

”Kun ensimmäiset aitotumaiset solut ilmestyivät, niistä kehittyi monipuolinen joukko alkueliöitä, jotka kukoistavat vielä tänäkin päivänä. Mutta tapahtui myös toisenlainen evoluutioaalto: Joistakin yksisoluisista kehittyi monisoluisia muotoja ja niiden jälkeläisistä erilaisia leviä, kasveja, sieniä ja eläimiä. Vanhimmat tunnetut monisoluisten fossiilit ovat pieniä punaleviä, joiden iäksi on arvioitu 1200 miljoonaa vuotta. - - Suurempia ja erilaisempia monisoluisia kehittyi vasta n. 600 miljoonaa vuotta sitten. Nämä ns. Ediacarakauden eliöt olivat pehmeäruumiisia, jotkut yli metrin mittaisia ja ne elivät 635-541 miljoonaa vuotta sitten. Niihin kuului sekä leviä että eläimiä” (s.589). 

Monisoluisten synty siis vain todetaan tapahtuneeksi tosiasiaksi; sehän on selvää: Lähtökohta (jota ei voida varmentaa) näet on, että alussa oli vain ja ainoastaan yksinkertaisia ja yksisoluisia eliöitä. Mutta nyt on olemassa myös monisoluisia. Johtopäätös: Monisoluisten täytyi kehittyä yksisoluisista. Miten se sitten tapahtui? Kukaan ei tiedä, eikä tarvitsekaan; se vain tapahtui. Vai tiedetäänkö? 

Siihen suuntaan vihjaa 8. maaliskuuta 2024 ScienceAdvances -tiedelehdessä julkaistu tutkimus ”Proteostatic tuning underpins the evolution of novel multicellular traits” (Proteiinien tuunaus uusien monisolupiirteiden perustana) (Saarikangas ym.). Artikkeli on raportti Helsingin yliopiston ja Yhdysvaltain Georgian teknologisen instituutin pitkäkestoisen evoluutiokokeen tuloksista: Leipähiivasta (Saccharomyces cerevisiae) jalostettiin ensin siro kanta (petite) poistamalla sen DNA:sta ACE2 -nimiset lukukehykset. Lisäksi tämän kannan mitokondrio-DNA:sta oli poistettu osia. Näin mitokondriot eivät toimi eikä hiiva siis voi käyttää happea. Kun näin manipuloidut pienikokoiset hiivasolut lisääntyvät, ne muodostavat löysiä solujoukkoja, joita kutsutaan lumihiutaleiksi (snowflake yeast).

Näitä ”lumihiutaleita” viljeltiin 3 000 sukupolvea koeputkissa kolmissa erilaisissa olosuhteissa. Alun perin nämä pienet hiivasolut olivat pyöreitä tai soikeita. Koe kesti 600 päivää ja joka päivä joukosta valittiin kaikkein suurikokoisimmat seuraavaa kierrosta varten. Tutkijat kutsuvat tällaista menettelyä suunnatuksi evoluutioksi! Mutta määritelmällisesti evoluutio sattumapohjainen ja päämäärätön, ei-teleologinen prosessi, joten ”suunnattu evoluutio” on abstraktio, epäsana, contradictio in adjectum, kuten pehmeä timantti, jossa adjektiivi on ristiriidassa pääsanansa kanssa. 

Mutta näinhän on aina menetelty; evoluutiopelin sääntöjä muutetaan tilanteen mukaan siten että evoluutio voidaan aina julistaa faktaksi: Evoluutio on hidas, paitsi silloin kun se on nopea ja hyppäyksellinen. Evoluutiolla ei ole suuntaa, paitsi silloin kun se on suunnattu. Jos evoluutiopallon suunta näyttää kuitenkin väärältä, maalia siirretään pallon suuntaan. ”Ei Tuulirantakaan tiedä, mitä evoluutio oikeasti on. Evoluutio on hidasta muuttumista paremmaksi, mutta joskus myös äkillistä ja hyppäyksellistä. Joskus se on myös taantumista mutta enimmäkseen hidasta ja tylsää junnaamista lähes paikoillaan.” Näin muuan nimimerkki Antti H, joka ei pitänyt allekirjoittaneen evoluutiokritiikistä (Koulubiologian analyysi). 

600 valintakierroksen tuloksena syntyi suurikokoisia, sauvamaisia hiivasoluja (T600), jotka muodostivat huomattavan paljon suurempia ja tiiviimpiä rykelmiä kuin mitä olivat alkuperäiset ”lumihiutaleet”. Näin siksi, että sauvamaiset solut, joissa oli kuroumia tai silmuja, ikään kuin jumittuivat toistensa lomiin. Mitään soluja toisiinsa liittävää liimaa eli ns. adheesioproteiineja ei kuitenkaan kehittynyt kuten ei myöskään solujen välistä kommunikaatiota mahdollistavia, soluja toisiinsa yhdistäviä rengasmaisia kanavaproteiineja – apoptoosista eli ohjelmoidusta solukuolemasta puhumattakaan. (Monisoluisen eliön käytössä kuluneet ja vaurioituneet solut pitää purkaa, jotteivat ne altista terveitä soluja kroonisille tulehduksille tai muutu syöpäsoluiksi. Myös alkionkehitys ja kudosvammojen paraneminen vaatii apoptoosia.)

Tämän ”suunnatun evoluution aikaisen” koon ja muodon muutoksien katsottiin johtuvan mitoosin eli solun jakautumisen häiriöstä, pitkittymisestä. Normaalisti, kun kromosomit ovat kahdentuneet, tumasukkula vetää pian vastinkromosomit erilleen ja solukalvoon muodostunut rengasproteiini kuroo solun kahtia kromosomien välistä. Näissä ”kehittyneissä” hiivasoluissa rengasproteiiniin kuuluva Cdc28 ei kuitenkaan ollut oikein laskostunut, josta syystä solukalvon kuroutuminen pitkittyi. Solun sisällä sytoplasman kasvu kuitenkin jatkui ja kun proteiini lopulta sai kurottua solun kahtia, syntyi iso sauvamainen solu, jossa oli joskus ikään kuin silmuja tai kuroumia kuin vappupalloissa.

Rengasproteiinin huono laskostuminen johtui Hsp90-nimisen kaperonin alituotannosta. Kaperonit ovat tynnyri- tai sylinterimäisiä proteiineja, jotka laskostavat monet proteiinit lopulliseen toiminnalliseen 3D muotoonsa. Hsp90:llä on satoja muutakin ”asiakkaita” eli se viimeistelee monia muitakin proteiineja. Hsp90:n alituotanto taas johtui Hsf1-nimisen transkriptiotekijän (TF) alentuneesta kiinnittymisestä kaperonin geenin promoottoriin, josta sen ilmentymisen tasoa säädetään. Miksi Hsf1 ei enää kiinnittynyt geenin promoottorialueeseen yhtä hyvin kuin ennen, sen syystä ei esitetä mitään arvioita.

Monen muukin kaperonin kuin Hsp90:n tuotanto oli alentunut. Lisäksi T600-soluista löytyi 32 mutaatiota, jotka häiritsivät solun jakaantumista. Tästä huolimatta tekijät kehuvat tutkimustaan osoituksena ”ei-geneettisten mekanismien voimasta” saada aikaan nopeaa adaptiivista muutosta. Tällä he viittaavat epigeneettisiin mekanismeihin:

”Lähtökohtamme, pitkäkestoinen ja avoin (open ended) evoluutiokoe, avaa mahdollisuuksia periaatteellisille biologisille löydöille ja korostaa epigeneettisten mekanismien tärkeyttä monisoluisen elämän synnyssä.”

Hiivasolujen koon ja muodon muutoksien taustalla on noiden 32 mutaation lisäksi todennäköisesti ollut myös keinotekoisesti luodun ympäristön laukaisemia epigeneettisiä mekanismeja. Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä muinaisen monisoluisuuden synnyn kanssa? – Tuskin mitään. Epigenetiikka on aivan uusi biologian taso, jonka senkin evoluutio pitäisi pystyä tieteellisesti selittämään. Jos monisoluisuus kehittyi epigeneettisillä mekanismeilla, ei voida väittää, että monisoluisuuden ongelma on ratkaistu ilman että ensin ratkaistaan epigeneettisten mekanismien evoluutio. Tämä tutkimus kuitenkin antaa ikään kuin ymmärtää, että monisoluisuuden ongelma näyttää nyt ainakin osittain ratkenneen niin yksinkertaisella havainnolla, että kaperoni Hsp90:n alituotanto ei johtunut mutaatioista vaan ympäristön aktivoimista epigeneettisistä mekanismeista (joka johti epämuotoisten solurykelmien syntyyn).

Mitä tulee itse tutkimusmenetelmään, sen suhteen en maallikkona voi tietenkään ottaa mitään asiantuntijan kantaa, mutta johtopäätöksiin kylläkin:

”Meillä on taipumus keskittyä geneettisiin muutoksiin ja olimme yllättyneitä löytäessämme tällaisia merkittäviä muutoksia kaperoni-proteiinien käyttäytymisessä. Tämä korostaa sitä, miten luova ja ennustamaton evoluutio voi olla keksiessään ratkaisuja uusiin ongelmiin, kuten miten rakentaa vahva ruumis (like building a tough body)” (korostus minun).

Näin professori Will Ratcliff Georgian teknologisesta instituutista kehui tätä tutkimusta. Tässä siis suunnattu mutta kuitenkin ennustamaton evoluutio keksi ratkaisun uuteen ongelmaan eli siihen, miten lähteä yksittäisistä soluista ja rakentaa vahva monisoluinen ruumis! Mutta miten ”vahva ruumis” oli ongelma aikana, jolloin mitään ruumiita ei ollut? Olivatko satelliitit ongelma aikana, jolloin ei ollut raketteja satelliiteista puhumattakaan? 

Julkisin varoin tehtävän tieteellisen tutkimuksen pitäisi olla utilitaristista eli oletetun hyödyn näkökulmasta lähtevää: Tutkimuksesta mahdollisesti saatava hyödyllinen tieto pitäisi priorisoida tärkeästä vähemmän tärkeään ja jakaa määrärahoja sen perusteella. Esimerkiksi lääketieteelliset ja ekologiset tutkimukset ovat pääsääntöisesti tällaisia: Saatua tietoa pyritään hyödyntämään sairauksien hoidossa tai ympäristön suojelussa. Sitten on tutkimuksia, joita tehdään siitä syystä, että se ja se olisi vain kiva tietää, kuten se, mitä on Kuun pimeällä puolella. Jos rahaa ja resursseja riittää, sen kun tutkitaan. Ja nythän tiedämmekin, että väitteet pienistä vihreistä miehistä Kuun takana ovat perusteettomia. Ehkä hyvä niin. (Ns. sotatieteet ovat sitten asia erikseen.)

Mutta: Biologialle olisi ollut suureksi eduksi, jos se maailman selittämisen (lue oletetun luonnonhistorian) sijasta olisi ensin keskittynyt tutkimaan sitä, mistä luonto rakentuu ja miten se tänään toimii. Tiedämme jo jotain siitä, mistä luonto rakentuu. Mutta miten elämä toimii, siitä emme taida tietää vielä paljoakaan. Silti evoluutioteoreetikot ovat jo vuosikymmeniä yrittäneet sankoin joukoin tutkia, arvuutella ja selittää, miten elämä kenties syntyi ja kehittyi nykyiseen muotoonsa – vaikka heillä ei ole juuri mitään hajua siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Miten paljon enemmän tietäisimmekään nyt biologiasta, lääketieteestä, maa- ja metsätaloustieteistä jne., jos edes puolet evoluutiotutkimukseen uhratuista dollareista ja miestyövuosista olisi suunnattu järkevämmin?

Nyt keinotekoisesti luotu epämuotoisten hiivasolujen rykelmä ei taida olla muuta kuin kuriositeetti, ”devolutiivinen monsteri”, kehitysvammaisten solujen rypäs.

Isokroni-menetelmän luultiin eliminoivan radiometrisiin iänmäärityksiin liittyvät kaksi potentiaalista ja merkittävää virhelähdettä.

Evoluutioon uskovat tähtitieteilijät väittävät, että aurinkokunta muodostui luonnonlakien vaikutuksesta noin 4,5 miljardia vuotta sitten. Oletettua muodostumista on pitkään yritetty jäljitellä suuritehoisilla tietokonemallinnuksilla. Uusi tutkimus on kuitenkin osoittanut, että aurinkokuntamme neljä sisintä kiviplaneettaa ja asteroidivyöhyke eivät luonnonlaeista johtuen voi muodostua samanaikaisesti.

Suurin osa ihmisistä ei tiedä, että on olemassa liioittelematta satoja erityyppisiä eläviä eläimiä ja kasveja, joiden peruspiirteet ovat pysyneet muuttumattomina fossiileihin verrattuna.

Suomen Lapin männyistä laadittu yli 7 600 vuoden lustokalenteri (master chronology) lienee toistaiseksi Euraasian pisin havupuiden kronologia.

Jos haluat esittää argumentteja nuoren Maan kreationismia kohtaan, unohda ainakin dendrokronologia – ja muukin vuosilustoihin liittyvä (jäätiköt ja vesistöjen pohjasedimentit).

Se on riemastuttava tulevaisuudennäkymä: eläin- ja kasvikuntien kaikista kolkista tuotetaan halvalla ja nopeasti valtava DNA-sekvenssien tietokanta.

”Pikakurssi”tieteen filosofiaan ja ajoitusmenetelmien ymmärtämiseen.

Oppikirjatarina Englannin kuuluisista koivumittareista (Biston betularia) kuuluu seuraavasti: Koivumittareita on vaaleaa ja tummaa muotoa. Teollisen vallankumouksen saasteet tummensivat puiden runkoja pääasiassa siten että puiden rungoissa ollut vaalea jäkäläpäällyste kuoli (ja lisäksi rungot nokeutuivat).

Ihmiset kertovat meille usein innostuneesti, miten ”lamppu syttyi”, kun he tulivat tietoisiksi luomisesta ensimmäistä kertaa. Monista tulee intohimoisia ”luomisevankelistoja”, jotka jakavat kiihkeästi eteenpäin samankaltaista tietoa, mikä muutti heidän oman elämänsä.

Se oli melkoisen uuvuttavaa! Kysyjä pommitti minua kysymyksillä toisensa perään malttaen hädin tuskin odottaa, että sain vastattua edelliseen. Olin juuri pitänyt puheen, jossa selitin luomissanoman merkityksellisyyttä ja seisoin ihmisryhmän kanssa kirjapöytien ääressä syventyneenä keskusteluun erinäisistä kiistakysymyksistä. Kyselijäni oli haastanut minut joukolla tieteellisiä ja teologisia yksityiskohtia, yrittäen saattaa raamatullisen luomisen huonoon huutoon. Pieni joukko oli kerääntynyt ympärillemme kuuntelemaan.

Homo habilis, pieni mies, jota ei ollut olemassa ja muita tarinoita ihmisen evoluutiosta

Science -tiedelehti julkaisi 7. toukokuuta 2021 katsausartikkelin ”Fossil apes and human evolution”, Almécija S. ym. Helsingin Sanomat teki artikkelista oman juttunsa 27.5. otsikolla ”Apinoiden planeetta oli totta miljoonia vuosia sitten” (Tuukka Tervonen).

Kemiallisen evoluution termodynaaminen umpikuja: entropia ja vapaa energia

Mikko Tuuliranta, lääket. lis., tammikuu 2021