Ihminen on luotu kestävyysjuoksijaksi

Luominen.fi logo. Kuva ©: creation.com
Mikko Tuuliranta, marraskuu 2024

Artikkeli on jatkoa/täydennystä Luominen-lehden no. 55 kirjoitukseen ”Lucy 50 vuotta” (käännetty tri Peter Linen artikkelista ”Lucy at 50 has not aged well”, Creation  46;4, 2024). Linen artikkeli keskittyy aika paljon ihmiskunnan kantamuodoksi väitetyn Lucy-apinan mahdolliseen pystykävelyyn. Juoksusta ei puhuta mitään, joten otan tässä muutamia evoluutioaskeleita eteenpäin eli jatkan juosten (lopussa vähän muutakin evoluutiokritiikkiä).

Ihmisen latinankielinen nimi on Homo sapiens (viisas ihminen). Tämä on siis ihmisen itselleen antama arvonimi eikä aina vastaa kovin hyvin todellisuutta. Osuvampi voisi olla Homo currens (juokseva ihminen); ainakin kaikki terveet osaavat juosta – niin kuin eläimetkin, ja monet meitä paljon nopeammin. Gepardi voi saavuttaa 110 km:n tuntinopeuden – muutamiksi sekunneiksi, ja hevonen voi laukata tuntikausia nopeudella 5-6 m/s (20-25 km/t).1 Siitä huolimatta suhteellisen hidas ihminen voi päihittää jopa hevosen2 ja juosta karanneen koiransa kiinni, koska meidät on luotu ainutlaatuisiksi kestävyysjuoksijoiksi.

Lucy on osittainen (n. 20 %) etelänapinafossiili (Australopithecus afarensis, rek. no. AL288-1). Sen ensimmäinen luu löydettiin Etiopian Afarista marraskuussa v. 1974. Iäksi on arvioitu 3,2 miljoonaa vuotta. Jotkut tutkijat uskovat sen kävelleen pystyasennossa ja olleen siten mukamas ihmisen kehityslinjalla. Lucya onkin laajalti ja pitkään rummutettu ihmiskunnan esiäitinä, sillä yksilön on uskottu olleen naaras. 50-vuotias Lucy on kuitenkin saanut kilpailijoita kuten em. Luominen-artikkelikin toteaa, eikä moni pidä sitä enää ihmiskunnan kantamuotona – jotain uskottavampaa pitäisi löytyä. Kirjassaan Evoluutio – Miten lajit kehittyvät (SKS, 2018) evoluutiobiologi Juha Valste kirjoittaa (s. 191, lihavointi minun):

”Toinen tunnettu laji on Australopithecus afarensis, jonka ensimmäisen fossiilin löysivät Donald Johanson ja Tim White vuonna 1974 Etiopian Afarin alueelta. Löydetystä naaraasta alettiin käyttää nimeä Lucy. Kuuluisuus perustui siihen, että Johanson ja Tim White esittivät yhdessä tiedotusvälineille käsityksen, jonka mukaan Lucy oli nykyihmisen suora kantaäiti. Perin populaari ja asiallisesti huonosti perusteltu väite upposi mediaan, joka julkaisi sen etusivullaan: isoisoisoäiti oli löytynyt Afrikasta! Suuri yleisö ihastui ajatukseen, ja Lucy päätyi lopulta jopa suomalaisiin biologian oppikirjoihin. Maine on yhä tallella, vaikka nykyisin juuri kukaan paleoantropologi ei enää usko afarensiksen olevan ihmisiin johtavassa sukuhaarassa.”

Mutta ei Valstellakaan ole tarjota Lucyn tilalle mitään uskottavampaa vaihtoehtoa. Hänen mielestään Keniasta löytynyt murskaantunut kallo, jolle annettiin nimi Kenyantrophus platyops (litteänaamainen kenialainen) ”saattaa hyvinkin kuulua ihmisen kehityslinjaan”. Mutta esim. paleoantropologi Z. Alemseged pitää sitä pelkkänä ”mäsäksi lyötynä” A. afarensisin (Lucyn lajitoverin) kallona (Luominen 55).

Peter Linen artikkeli siis keskittyy melko paljon Lucyn mahdolliseen kaksijalkaisuuteen. Vaikuttaa siltä, että Lucyn liikkumistapa oli ns. valinnainen kaksijalkaisuus eli se pystyi kävelemään kahdella jalalla lyhyitä matkoja (vaappuen puolelta toiselle). Tässä nykyiset gibbonit ovat kuitenkin parempia, vaikka niiden ei ole katsottukaan olleen ihmisen kehityslinjalla. (Niiden on myös todettu ottavan joitain juoksuaskeleita.) Myöskään Lucya paljon vanhempia ja melko kookkaita eurooppalaisia apinoita kuten Danuvius guggenmosia ei pidetä ihmisen esi-isinä, vaikka niiden anatomia viittaa kehittyneempään pystykävelyyn kuin Lucyn. Ihmisen kävelytapa taas on pakollinen kaksijalkaisuus – siis täysin kehittynyt pystykävely.

Ihminen on aina metsästänyt paitsi jousella ja keihäällä, myös juoksemalla saaliinsa näännyksiin

Ihmisen ruumiinkaavan ja fysiologian yksi lähtökohta on pakollinen kaksijalkaisuus ja kestävyysjuoksu; ihminen on ”pitkän matkan juoksukone” ja hänen anatomiansa ja fysiologiansa ovat sen mukaisia. Mitään fossiileihin perustuvaa ”evolutiivista polkua” tällaiseen ruumiinkaavaan ei tietenkään ole löydetty, kun jo pelkästä pystykävelykyvystäkin on kiistelty vuosikymmenet.

Kun ihminen oli langennut, hänet ajettiin ulos paratiisista ja saatesanoilla ”otsasi hiessä sinä syöt leipäsi”. Maanviljely ilman koneita olikin otsa hiessä raatamista, mutta monilla seuduilla ei ollut edes viljelykelpoista maata. Niinpä ihmiselle annettiin lupa syödä myös lihaa (ja sitä oli varmaan syöty ilman lupaakin). Ja liha piti joko väijyä tai juosta kiinni:

Vaikka kiväärin keksimisestä on jo aikaa, maapallolla elää yhä kansoja, jotka juoksevat saalinsa kiinni väsyttämällä – ja hikoilemalla. Näitä hikisiä juoksijoita elää yhä Amerikan mantereen alkuperäisväestössä, Australiassa ja Afrikassa. Ihminen hikoilee pitääkseen ruumiinlämpönsä aisoissa juoksun aikana. Apinat ja koirat eivätkä monet muutkaan eläimet hikoile. Ainoastaan hevoseläimet ja Afrikan vaeltavat nisäkkäät kuten gnu-antiloopit hikoilevat voimakkaasti koko vartalollaan.

Pikajuoksijan maksiminopeus on 10,1 m/s, mutta hän voi ylläpitää sitä vain vähän yli 10 sekuntia. Mutta esim. hanka-antiloopit, hevoset ja vinttikoirat voivat ylläpitää 15-20 m/s laukkanopeutta useita minuutteja. Kaiken lisäksi juoksu kahdella jalalla kuluttaa painoon suhteutettuna noin kaksi kertaa enemmän energiaa kuin neljällä jalalla ravaaminen. Tästä huolimatta ihminen päihittää monet nisäkkäät pitkänmatkan juoksussa; harvoista on kestävyysjuoksijoiksi (poikkeuksia ovat esim. hyeenat ja ym. vaeltavat nisäkkäät). Ahkerasti treenannut ultrajuoksija voi kuitenkin voittaa jopa hevosen erittäin pitkän matkan kilpailussa.2

Suurin osa nisäkkäistä on siis vain lyhyen matkan sprinttereitä. Kun Etelä-Afrikan busmanni lähtee metsälle päivän ollessa palavimmillaan, hän jättää koiransa kotiin ja ottaa mukaan vain vesileilin ja keihään. Kun hän lähestyy varjossa loikoilevia antilooppeja, ne pyrähtävät pakoon, mutta busmanni seuraa uuteen lepopaikkaan. Antiloopit siirtyvät taas seuraavaan, mutta busmanni juoksee perässä tappavaa tahtia jopa kahdeksan tuntia ilman taukoja. Hän pitää yllä niin kovaa vauhtia, että eläinten on pakko siirtyä ravista laukkaan. Ihmisen kokoisen nisäkkään optimaalinen ravinopeus on n. 2,8 m/s.3 Tätä nopeampi ravi kuluttaa niin paljon energiaa, että kun busmannin nopeus ylittää 3,8 m/s, eläimen on pakko siirtyä laukkaan. Mutta eläin, joka ei hikoile, voi alentaa ruumiinlämpöään vain läähättämällä (kuten koira). Mutta kun se joutuu siirtymään ravista laukkaan, se ei voi läähättää. Tällöin ruumiinlämpö alkaa nousta liian korkealle (hypertermia) ja elimistö lamaantuu. Itse nuorena poikana juoksin koirani väsyksiin keskipäivän helteessä, enkä silloin ymmärtänyt, miksi se ei jaksanut; jäi vain paikoilleen läähättämään. Minun nopeuteni ei kuitenkaan tainnut olla kovin kummoinen eikä minulla ollut turkkia ja tuskin olisin saanut kiinni antilooppia. Mutta hyväkuntoinen kestävyysjuoksija voi yllä pitää jopa 5-6 metrin sekuntinopeutta ja se on monille saaliseläimille liikaa, erityisesti keskipäivän kuumuudessa.

Kävelyllä ja kestävyysjuoksulla on eroa kuin kuplavolkkarilla ja pitkän matkan pommikoneella

Jo vakaa pystykävely (tai yhdellä jalalla seisominen ja hyppiminen) edellyttää melko erilaista ruumiinkaavaa, rakennetta ja muotoa kuin pelkkä parin askeleen ottaminen. Mutta juoksu, erityisesti kestävyysjuoksu vaatii vielä enemmän erikoisominaisuuksia, paitsi anatomialta, myös fysiologialta. Kävely on eräänlaista heiluriliikettä: Maassa oleva tukijalka toimii heilurin kantana, jonka yli vartalo heilahtaa. Mutta juostessa siirrytään heilurista vieterimäiseen liikkeeseen. Heilurissa liike-energiaa tuotetaan siis heilurin avulla, mutta juoksussa sitä varastoidaan joustaviin jänteisiin ja nivelsiteisiin, joista energiaa sitten vapautuu seuraavassa ponnistuksessa. Tuntikausien yhtämittainen hölkkä vaatii myös jatkuvasti saatavilla olevaa energiaa eli tehokasta hiilihydraattien käyttöä (jota mm. ihmisen kookas kilpirauhanen säätelee). Runsas ja pitkäaikainen hiilihydraattien poltto johtaisi elimistön ylikuumenemiseen ilman tehokasta jäähdytysjärjestelmää. Lisääntynyt hapen tarve vaatii myös siirtymistä nenähengityksestä suuhengitykseen (joka ei kuulemma apinoilta onnistu). Hapenottokykyä lisää myös se, että ihmisen hengitys ei ole sidottu askelrytmiin kuten nisäkkäiden yksi henkäys/yksi askel. Myös hyvän tasapainon säilyttäminen etukenoisen juoksun aikana edellyttää tiettyjä erityisominaisuuksia – erityisesti alamäessä (ks. alle).

Minua onkin ihmetyttänyt sellaiset arvostetuissa tiedelehdissä julkaistut – siis tieteen nimissä laaditut artikkelit kuten ”Endurance running and the evolution of Homo” (Ihminen ja kestävyysjuoksun evoluutio, Nature  432, 18.11.2004) ja ”Ihmisen liikuntaelimistön evoluutiohistoria – kävelystä kestävyysjuoksuun” (Duodecim  131; 21,2015). Miten kestävyysjuoksun evoluutiota voitaisiin mukamas tutkia? Tuskin mitenkään; ehkä sama kuin yrittäisi selvittää aivastuksen evoluutiohistoriaa.

Meillä ei ole oikeastaan juuri mitään uskottavia löytöjä edes ihmisen oletusta luuston kehityksen evoluutiosta puhumattakaan monista muista luuston ulkopuolisista rakenteista. Sieltä täältä hujan hajan löytyneistä ja yhteen sommitelluista sirpaleisista luunpalasista voidaan toki esittää spekulaatiota esim. hampaiston evoluutiosta, mutta kestävyysjuoksun evoluutio on täysin eri juttu – juoksusta ei ole jäänyt fossiileja. Esim. yllä mainittu Nature-artikkeli on kuitenkin siinä suhteessa mielenkiintoinen, että siinä kuvataan kestävyysjuoksulta vaadittavia ominaisuuksia. Mutta mistä ne tulivat, siitä kirjoittajat eivät pysty sanomaan oikeastaan mitään – ymmärrettävistä syistä. Oikeastaan ainut ”konkreettinen todiste”, mitä jutusta löytyy, on fossiili OH8. Se on Tansanian Olduvai-rotkosta vuonna 1960 löytynyt osittainen nilkan/jalkaterän (engl. foot) fossiili, jonka kuva näin lääkärin silmällä katsottuna muistuttaa kovasti anatomian oppikirjassani olevan ihmisen jalan kuvaa (jollaisena monet muutkin sitä pitävät). Ehkä ainoa ero on hieman vääntyneen oloinen telaluu (talus). Mutta joidenkin mielestä se kuuluu ihmisen edeltäjälle, ns. käteväihmiselle (Homo habilis). Käteväihminen on kuitenkin osoittautunut ns. roskasäkkilajiksi, joka on koottu sieltä täältä löytyneistä luista tai niiden palasista (Luominen  55). Osa kuuluu etelänapinoille ja osa pystyihmiselle (H. erectus) eli oikealle ihmiselle (jota hieman harhaanjohtavasti yhä kutsutaan nimellä ”varhainen ihminen”).

Samoin kummastelin lääket. aikakauskirja Duodecimin artikkelia; kehityksen vain todetaan tapahtuneen, vaikka väitteen tueksi ei ole esittää mitään konkreettista4:

”Ihmiseen johtava linja kehittyi energiatehokkaaseen kävelyyn muun toiminnallisuuden kustannuksella. Isovarvas siirtyi samansuuntaiseksi muiden varpaiden kanssa, ja jalkaan kehittyi jalkaholvi.”

Etelänapinoiden (suku Australopithecus) oletetaan siis olleen ihmisen sukulinjalla ja niistä meillä on jonkin verran fossiileja. Ne kuitenkin poikkeavat luustoltaan aika paljon sekä meistä että ”serkuistamme”, simpanssista ja gorillasta. Niitä pidetäänkin sukupuuttoon kuolleina kädellisinä, jotka ehkä pystyivät kävelemään lyhyitä matkoja kahdella jalalla. Kun jatkossa puhun näistä ja vertaan niitä ihmiseen, käytän niistä yhteisnimitystä ”apina”.

Kestävyysjuoksulta vaadittavia ominaisuuksia (kuten lentämistä)

Eli lyhyt yhteenveto siitä, mitä kaikkea pitkänmatkanjuoksu kaksijalkaiselta vaatii, ominaisuuksia, jotka ovat vain meillä, kuten hyvällä ystävälläni ”Maratoni-Matilla” ja hänen pojallaan Paulilla, joka on juossut reilusti yli 200 maratonia, viime aikoina kaksi tai kolmekin viikossa (kerran kolme saman vuorokauden aikana, noin 5 t/42 km).

Juoksussa on lentovaihe eli molemmat jalat ovat ilmassa. Ilmalennon aikana vartalon pitäisi kääntyä, koska lennon aikaansaava potku tulee sivulta (ks. alle). Tilannetta tasapainotetaan mm. vapaasti liikkuvilla (suht. lyhyillä) yläraajoilla, jolloin hartiakaaren pitää olla vapaa. Tämä tarkoittaa sitä, että hartioiden ja pään pitää olla ”irti toisistaan”: pään ja hartiakaaren pitää voida kiertyä itsenäisesti. Apinoilla näin ei ole: kallo on ankkuroitu lihaksilla lapaluuhun. Mutta toisaalta ihmisen kallon pitää olla sillä tavalla ankkuroitu kaularankaan, että pää ei nytkähdä eteenpäin kantapään osuessa maahan, jolloin vauhti äkillisesti hidastuu. Nytkähdys estyy kallonpohjan luisella pykälällä ja niskajänteellä, joka ulottuu takaraivolta kaularangan okahaarakkeisiin.

Ponnistusvaiheessa jalka sysää vartaloa (sivulta) eteen- ja ylöspäin, jolloin rekyylivoima vastaavasti työntää lantiopuoliskoa vastakkaiseen suuntaan eli lantio kiertyy. Jos ihmisellä olisi apinan kaltainen jäykkä ”pää/vartalojärjestelmä”, johtaisi se siihen, että koko vartalo, pää ja kasvot mukaan lukien, kiertyisivät eli kääntyisivät puolelta toiselle aina silloin, kun molemmat jalat ovat ilmassa. Kävellessä tätä ongelmaa ei ole, koska jompikumpi jalka on aina maassa. Juostessa ihminen voi kuitenkin pitää kasvonsa ja katseensa vakaasti koko ajan menosuunnassa ilman että siihen tarvitsee kiinnittää mitään huomiota: Ponnistuksen aiheuttama kiertoliike eliminoituu usealla tasolla. Se alkaa ponnistavan jalan lonkan seudun lihastoiminnasta. Sitten joustava lanneranka absorboi osan kiertoliikkeen energiasta ja mitä jää rintakehälle, ei välity kalloon, koska kuten jo kävi ilmi, ihmisen kallo on vain suhteellisen löyhästi ankkuroitu hartiakaareen eli ne voivat kiertyä itsenäisesti (lisäksi käsien heiluriliike vähentää hartioiden kiertymistä).

Siirrytään sitten päästä kantapäähän: Juoksun aikana kantapää iskeytyy maahan jopa nelinkertaisella voimalla kävelyyn verrattuna. Apinalle tämä aiheuttaisi rasitusvamman muutaman kilometrin juoksun jälkeen. Ihmisellä tilanne on tasoitettu elastisella kantapatjalla sekä polvi- ja lonkkanivelen + ristinivelen suuremmalla pinta-alalla (kimmoisat nivelrustot vaimentavat iskua). Myös elastinen ja loivan S-kirjaimen muotoinen selkäranka paksuine välilevyineen vaimentaa iskuja. Ilman näitä ”kallo tärähtäisi” joka kerta kun kantapää osuu maahan. Ihmiselle on siis suunniteltu iskunvaimentimet.

Esim. simpanssin ja gorillan nilkkaan asti yltävät säärilihakset tekevät jalasta raskaan nostaa. Ihmisen sääri sen sijaan on siro ja kevyt lihasmassan ollessa keskittynyt ylös; säären alaosa ja nilkan seutu on pelkkää ”luuta ja nahkaa”. Ison kolmipäisen pohjelihaksen jatkeena on pitkä ja joustava akillesjänne, joka kiinnittyy kantaluun pitkään takaosaan. (Myös puiden oksilta toisille hyppäävien gibbonien akillesjänne on erityisen pitkä ja hyvin kehittynyt varastoimaan energiaa.) Pitkä kantaluu antaa pohjelihaksille vipuvartta eli ponnistusvoimaa. Kun toinen jalka jää juostessa taakse, jalkaterä kääntyy ylös ja akillesjänne venyy. Kun jalka alkaa sitten ponnistaa, jänteeseen varastoitunut energia hyödynnetään. Pohjelihassysteemi on siis kuin hybridiauto, joka lataa jarrutusenergiaa. Energiaa varastoituu myös kahteen muuhun pitkään jänteeseen sekä pitkittäisen ja poikittaisen jalkaholvin nivelsiteisiin ja ns. plantaariseen faskiaan (faskia = sidos, peitinkalvo), joka yhdistää kantaluun jalkapöydän luiden distaalisiin päihin. Kun kaaren muotoinen jalkaterä osuu maahan ja suoristuu, faskia ja nivelsiteet venyvät ja vapauttavat energiansa ponnistusvaiheessa.

Juostessa ylävartalo nojaa eteenpäin, mutta pitkät ja voimakkaat selkälihakset varjelevat juoksijaa tussahtamasta turvalleen. Näillä lihaksilla pitää kuitenkin olla vipuvartta, muuten ne väsyvät. Lisäksi pitää olla tukeva alusta mihin kiinnittyä. Siksi ihmisen ristiluu (sacrum) on ”kyttyrä” eli voimakkaasti taaksepäin työntynyt ja pinnaltaan kyhmyinen. Mitä taaempana ristiluu sijaitsee, sitä pidempi on vipuvarsi yläselästä lähteville lihaksille ja sitä paremmin ne jaksavat pitää ylävartaloa etukenossa – jopa tuntikausia yhdessä ison pakaralihaksen kanssa, joka sekin kiinnittyy ristiluuhun (ja suoliluuhun). Iso pakaralihas (ihmisen suurin lihas) estää lonkkaniveltä notkahtamasta eli koukistumasta kantapään osuessa maahan. Sekin tarvitsee pitkän vipuvarren, jonka tarjoaa reisiluun pitkä kaula, jonka ulkosyrjälle (isosarvennoinen) lihas kiinnittyy. Minua ihmetyttääkin, että em. Naturen artikkeli väittää ihmisen reisiluun kaulaa apinaa lyhyemmäksi, vaikka asia on päinvastoin: ”Although the distinctly shorter femoral neck of humans compared to pan and Australopithecus…” (s.349). Ja Naturen pitäisi olla maailman arvostetuin ja vertaisarvioitu tiedelehti!

Ristiluun muodosta johtuen huonokuntoiset sairaalapotilaat altistuvat ikäville ristiselän seudun makuuhaavoille. (Sama koskee kantapäätä: myös kantapään ulkoneva takaosa on selinmakuulla altis liian suuren paineen aiheuttamille haavaumille ja johtaa valitettavan usein sääriamputaatioon – tai ainakin akillesjänteen menetykseen.)

Nilkassamme on tasapainosensori ja hälytin

Juostessa voimme kompuroida, ainakin epätasaisella alustalla (erityisesti alamäessä), tai jos joudumme hyppäämään: ylävartalo on jo valmiiksi etunojassa ja vauhti eteenpäin. Tämä aiheuttaa sen, että kun olemme kaatumassa eteenpäin, maassa olevan jalan nilkka yliojentuu äkisti ja akillesjänne ”venähtää”. Tällöin venähtää myös akillesjänteen alaosaan kiinnittyvän hennon ns. plantaarislihaksen (musculus plantaris) pitkä jänne, joka lähettää pikaviestin selkäytimeen. Syntyy refleksikaari, jolloin etureiden ja pohkeen lihakset saavat välittömästi käskyn supistua eli jalka ponnistaa vastaan ja saattaa estää kaatumisen. Tämä noin sormen kokoinen lihas (proprioseptiivinen elin = asentoja ja lihasliikkeitä aistiva), sijaitsee polvitaipeessa ja se luokiteltiin aikoinaan kahden sadan muun ihmisen ”turhan ja surkastuneen” elimen joukkoon”, joita evolutionistit olivat keksineet. (Uuden lukion biologia 2, 1986, kertoo sivulla 75 että ihmisessäkin on parisataa surkastumaa!)

Pitkän ja hennon plantaarisjänteen rakenne on ainutlaatuinen, kuin ohuen ohuesta paperista kääritty rulla, joka voidaan avata leveäksi ja läpikuultavaksi kalvoksi. Itsekin aikoinani pilasin aika monta plantaarisjännettä korjatessani akillesjänteen repeämiä -80 -luvulla ns. Lindholmin plastialla: Auki rullattu plantaarisjänne käärittiin ommellun akillesjänteen ympärille ”vahvistukseksi”. Nykyään suurin osa akillesjänteiden repeämistä hoidetaan onneksi toisilla tavoilla. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka moni tuolla tavalla leikattu on myöhemmin juostessaan kaatunut nenälleen.5 Apinoilla tällaista jännettä ei tietenkään ole eivätkä ne sitä tarvitsekaan: neljältä jalalta on paljon vaikeampi kaatua eteensä. - Vai olisiko niiden eturaajoissa jotain vastaavaa?

Ihminen heittäjänä ja taakkojen kantajana

Entä heittäminen? Kuka on nähnyt apinoiden heittävän keihästä (myös juostessa!)? Ei kukaan. Kepinheitossa koko vartalo kääntyy aluksi sivulle 90 astetta, mutta katseen pitää pysyä koko ajan tarkasti kohteeseen suunnattuna. Tämä onnistuu vain ihmiseltä, jonka pitkä ja kapea lanneranka on joustava ja hartiakaari vapaa. Jo apinan yläraajatkin ovat niin pitkät, ettei niillä mitään heitellä. (Muinaisen ihmisen käyttämä vipukeihäs lienee ollut tehokas tappoase.) Entä raskaiden taakkojen kanto vartalon edessä tai toisella kädellä tai olkapäällä? Ihmisen selkäranka välilevyineen on suunniteltu kestämään suuria puristusvoimia, mutta samanaikaista kiertoa se kestää huonommin. Kädetkin on suunniteltu sopivan pituisiksi (myös kestävyysjuoksun ja tasapainon kannalta). Kyky kantaa raskaita taakkoja edellyttää joitain samoja ominaisuuksia kuin kestävyysjuoksu: hikoilua ja nilkan tasapainoelintä, plantaarisjännettä. Ilman niitä meille ei ehkä olisi jäänyt ihailtaviksi muinaisten sukupolvien suuria saavutuksia kuten pyramideja, Kiinan muuria, Stonehengeä jne.

Johtuvatko jotkin ihmisruumiin viat siitä, että emme ole vielä täysin sopeutuneet pystyasentoon, että esi-isämme tulivat puusta alas liian aikaisin?

Meille on kerrottu, että:

  • Peräpukamat johtuvat siitä, että esi-isämme tulivat puusta alas liian aikaisin…
  • Suonikohjut johtuvat siitä, että esi-isämme tulivat puusta alas…
  • Nivus- ja napatyrät johtuvat siitä, että esi-isämme laskeutuivat puusta…
  • Alaselän välilevypullistumat (ja muutkin selkävaivat) johtuvat siitä, että esi-isämme…
  • Kärsimme vaivaisenluista, koska esi-isämme…
  • Jne.

Mutta: Nelijalkaisilla on samoja vaivoja:

  • Sioilla ja hevosilla on nivustyriä. Hyvä ystäväni ja kollegani Franz Ugahary leikkasi hollantilaisten ravihevosten nivustyrät, koska tallit eivät luottaneet eläinlääkäreihin. Maallikot ovat ilmeisesti kautta aikain leikanneet porsaiden nivustyriä.* Argentiinalainen kollegani Leon Hertzog teki vapaaehtoistyötä lääket. opiskelijoiden kanssa ja leikkasi Andeilla köyhien talonpoikain laamojen napatyriä. (Johon Franz keräsi varoja Hollannin Rotareilta.) (Laama on noille talonpojille elintärkeä, kuin henkivakuutus.)

    *Leikkasin kerran paikallispuudutuksessa erään hämäläisen sikatilan emännän nivustyrän. Leikkauksen aikana hän kertoi leikkaavansa itse tilansa porsaiden nivustyrät, koska eläinlääkäri on niin kallis. Hän kertoi, etteivät päästä nivustyräleikattua karjua astumaan, jotta vika ei välittyisi jälkeläisille. Erään tätini puolisokin leikkasi 1950-60 -luvuilla kylänsä porsaiden tyriä.

  • Koirat ja hevoset kärsivät samanlaisista selkäongelmista kuin ihminen. Useimmiten selkävaivat ovat omaa syytämme; raskaan tavaran nosto sivulta selkä kierossa on paha virhe: Nostajan pitäisi aina kääntyä, jos vain mahdollista, siten, että selkäranka ei jää kieroon (ja ponnistaa kyykystä reisilihaksilla, ei selällä!). Ja lihavien sohvaperunoiden selät kipeytyvät, koska rankaa tukevat lihakset ovat veltostuneet.
  • Suonikohjut oirehtivat pystyasennossa, mutta eivät johdu siitä.
  • Peräpukamien ja vaivaisenluiden etiologia on muualla. (Jos pystyasennosta johtuisivat, kai meillä kaikilla olisi pukamat ja ukkovarpaat vinossa?)

Evoluutioteoria teki lääkäreistä puoskareita, koululaisista kehittyneitä apinoita ja Ylen tiedetoimittajista tarinankertojia

Lannerangan välilevypullistumien (diskusprolapsi) hoito viime vuosisadan puolella on yksi surullinen esimerkki siitä, miten pseudotieteellinen evoluutioteoria johti hoitavat lääkärit harhateille vaarantaen miljoonien potilaiden terveyden (ja jarrutti lääketieteen kehitystä):

Arvostetut oppikirjat neuvoivat lääkäreitä palauttamaan potilaiden lannerankaa alkukantaiseen luonnolliseen asentoon eli kyttyrälle, jos välilevy oli pullistunut (aiheuttaen iskiasta eli kovaa hermoperäistä alaraajakipua). Samalla potilaat määrättiin pitkiksi ajoiksi terveydelle vaaralliseen vuodelepoon (laskimotukoksen ja keuhkoveritulpan vaara). Ja jos nousi ylös, piti kävellä kyyryssä! Näin neuvoi mm. Wilsonin klassikko Lumbar Spine – A Conservative Approach, josta otettiin 16 painosta, viimeisin muistaakseni 1960-luvun puolivälissä.

Hännän surkastumia (häntäluu, coccyx) poistettiin takapuolen kipujen takia. Kita- ja nielurisoja poistettiin haitallisina surkastumina joissain Yhdysvaltain osavaltioissa lähes joka toiselta lapselta 1930-luvulla. Tarpeeton perna poistettiin mahasyöpäleikkauksen yhteydessä ja yhtä turha (mutta terve) umpilisäke ”napattiin pois” vatsaleikkausten kaupanpäällisenä (appendice-ectomie en passant) jne.

Itsekin pilasin ihmisten jalkoja vielä -80 -luvulla leikatessani saamani opin mukaisesti ns. ”kantapiikkejä”: Plantaarinen faskia, pitkittäisen jalkahovin jousi, kiinnittyy kantaluun pieneen ”piikkimäiseen kyhmyyn”. Tähän kiinnittymiskohtaan voi tulla samanlaista rasitusvamman aiheuttamaa kipua kuin esim. ns. tenniskyynärpäähän. Uskottiin, että ”piikki” jotenkin painaa jalkapohjassa ja aiheuttaa kipua – vaikka tämä ”piikki” on vaaka- ei pystysuuntainen! Luinen piikki meislattiin pois ja samalla jalkaholvin jousi tietysti pilattiin. Kun vähän myöhemmin rupesin ajattelemaan ja ymmärsin tilanteen, kieltäydyin tällaisesta leikkauksesta. Tästä jotkut potilaat loukkaantuivat ja menivät paremmalle kirurgille jalkaansa pilaamaan (koska lähettävä lääkäri oli kertonut, että kantaluussa on piikki, joka pitää poistaa).

”Ihmisen evoluution kaikkia vaiheita ei vielä tiedetä, mutta tiedot tarkentuvat jatkuvasti” (BIOS 1, lukion biologia, 2016, s. 133). Vuoden 2021 laitos toistaa saman lauseen sivulla 146, mutta sillä ei ole esittää mitään uusia ja tarkentuneita tietoja. Ellei sellaiseksi lueta v. 2017 Marokosta löytynyttä nykyihmisen osittaista alaleukaa, joka ajoitettiin 300 000 vuoden ikäiseksi eli ”vuonna 2017 nykyihminen vanheni sadalla tuhannella vuodella”. (Mikä on erittäin hitaaksi uskotun evoluution kannalta kiusallista – ihminen kehittyikin luultua nopeammin.) Sivulla 150 on apinaihmisen (Lucyn) ja pystyihmisen kallokuvien välissä edelleen yhtä tyhjää kuin aina ennenkin – tiedot eivät ole tarkentuneet. – Ja yhä edelleen kirja kehtaa väittää, että: ”Ihmiselläkin on useita surkastumia, esimerkiksi häntänikamat ja korvanliikuttajalihakset.” Ns. häntäluu (coccyx) on kuitenkin (pystyasentoiselle) erittäin tärkeä lantiopohjan tukiluu, jota ilman esim. peräsuoli saattaisi luistaa ulos (rektumprolapsi). Ja korvanliikuttajalihaksilla on ainakin kolme funktiota: kuulon kannalta tärkeän korvanlehden* verenkierto sekä osallistuminen kasvojen ilmeisiin ja silmäluomien liikkeisiin.
*Jos korvanlehti ”pilataan” täyttämällä sen poimut vahalla, henkilö ei voi erottaa äänen tulosuuntaa; tuntuu kuin ääni tulisi kallon sisältä. Silti Ylen ”tiedeuutiset” (toimittaja Tiina Forsberg) väitti 10. syyskuuta 2016 mm. ihmisen korvanlehteä (+ihokarvoja, häntäluuta ja silmän ”vilkkuluomea” [plica semilunaris]) turhaksi ja tarpeettomaksi elimeksi. Kun kyselin asian perään, vt. sisältöpäällikkö Ulla-Maija Hamunen piti lääket. perustelujani pelkkänä mielipiteenä eikä katsonut tarpeelliseksi oikaista toimittajansa uutisankkaa. Samaa mieltä oli uutispäällikkö Atte Jääskeläinen.

Keskiajan eurooppalainen keksi hevosen

Noin 900-luvulle saakka kynnettiin härillä ja vakoauralla, mutta eurooppalainen keksi hevosen ja kääntöauran, joka oli mullistus maanviljelyn alalla. Siihen saakka hevosta oli käytetty vain ratsuna ja sotavaunujen vetäjänä. Mutta eurooppalainen oli havainnut, miten riuska ja kestävä (kestävyysjuoksija) hevonen on – ja osa siitä perustuu hikoiluun. Itse olen nähnyt sekä härillä että hevosilla kyntämistä ja on niissä selvä ero: Hevonen ei aikaile ja pieni pelto on pian kynnetty. Kerran seurasin Andalusiassa, kun mies kynti pientä peltotilkkua härkäparilla melkein koko päivän: härät vain mennä löntystelivät hissun kissun. Oli siinä eroa hevoskyntöön: 1950-luvulla traktori oli vielä sen verran harvinainen, että osa kotikyläni pelloista kynnettiin hevosilla: Hevoset Saku ja Sälli olivat minullekin tuttuja. Lapsena minulla oli kunnia olla mukana myös sonnanajossa pellolle – harvinaista herkkua nykypäivän lapsille – paitsi sateella: Kun v. 1921 syntynyt äitini oli ekaluokalla kansakoulussa, opettaja kysyi uskontotunnilla, että mikä teidän mielestänne on elämässä kaikkein vaikeinta. Kaikki olivat hiljaa, mutta lopulta eräs Anneli viittasi kainosti. Kun opettaja kysyi häneltä tätä elämän vaikeinta asiaa, Anneli huokaisi syvään ja vastasi: ”Sonnanajo vesisateella!”

Pellon lannoitus sonnalla oli myös ”keksintö” – voitiin luopua metsiä hävittävästä kaskiviljelystä, joka oli Suomessa vielä melko yleistä 1800-luvulla. Ehkä vasta silloin joku huomasi Raamatusta, että maata pitää lannoittaa, muuten se laihtuu, ks. Luukkaan evankeliumi viikunapuusta, joka ei tuottanut hedelmää (luku 13).

Kirjallisuutta (ja lisäyksiä) (osa tekstistä perustuu tekstissä mainittuun kahteen artikkeliin):
  1. Minetti, A. E. Physiology: efficiency of equine express postal systems.Nature  426, 785-86 (2003).
  2. Heinrich, B. Why We Run: A Natural History (Harper Collins, New York, 2002).
  3. Heglund, N. C. &Taylor, C.R. Speed, stride frequency and energy cost per stride. How do they change with body size and gait? J. Exp. Biol.  138, 301-318 (1988).
  4. Vuonna 2016 sama henkilö kirjoitti Tiede-lehteen (4) artikkelin ”Meidät on luotu juoksemaan”. Otsikko ihmetyttää, sillä kirjoituksessa ei puhuta sanaakaan luomisesta, vaan: ”Liikuntaelimistön evoluutiota ajaa liikkumistyylin tarkoituksenmukaisuus”. Kirjoittaja on anatomian yliopisto-opettaja, mutta siitä huolimatta artikkelissa on selviä asiavirheitä, joista opiskelija olisi tentissä reputtanut! Tässäkään artikkelissa ei esitetä mitään todisteita ihmisen liikuntaelimistön evoluutiosta. Tosin vedotaan pystyihmisen fossiililöytöihin, mutta nehän olivat ihmisiä. Artikkelissa kerrotaan, että 6 miljoonaa vuotta sitten elänyt sahelinapinaihminen liikkui kahdella jalalla, että sen vartalo oli suora ja alaraajojen nivelet suoristuivat! Mistä hän sen tietää? Ei mistään. Ks. esim. Wikipedia/sahelantrophus. Ja vielä: ”Afrikanapinaihminen Australopithecus africanus kävelee jo vaivatta! Sekä: ”Käteväihminen Homo habilis kävelee suorin jaloin ja jalkaterää joustaloivat jalkaholvit. Pitkät akillesjänteet säästävät energiaa.” En ole kuullutkaan, että jostain on löytynyt käteväihmisen akillesjänteitä!

    Vuonna 2019 sama henkilö kirjoitti yllä mainittuun Duodecimiin toisenkin artikkelin, joka oli otsikoitu ”Selän evoluutiosta”. Palautteessa nimimerkki SK kirjoitti: Artikkeli aloittaa: "Selkäranka on perintöä lähes 500 miljoonaa vuotta sitten meressä eläneiltä esivanhemmilta, joilla oli sauvamainen selkäjänne pitkulaista vartaloa tukemassa. Sidekudoksinen selkäjänne korvautui vuosimiljoonien saatossa rustolla ja mineralisoitui lopulta luuksi." Tämä on täyttä spekulaatiota. Todellisuudessa meillä ei ole mitään käsitystä siitä, miten selkäranka on syntynyt. Siksi tällaista väitettä ei saisi esittää totuusväitteenä vaan esim. "on olemassa teoria, jonka mukaan..." Tämä sama ongelma koskee koko artikkelia.

    Itse lisäisin tähän, että miksi Suomen suurin tieteellinen seura, Duodecim tuhlaa arvostetun julkaisunsa sivuja tällaiseen pseudotieteelliseen spekulaatioon, jolla ei ole mitään tekemistä lääketieteen kanssa? Kirjoitin vastineen ja kysyin, mutta lehden toimitus ei koskaan vastannut – paitsi että ”valitettavasti emme voi julkaista vastinettanne”. Kirjoitin myös jutun tekijälle ja esitin kysymyksiä, mutta hänkin on ollut hiljaa.
  5. Tasapainoa säätelevä plantaarislihas puuttuu noin joka kuudennelta – ainakin toisesta jalasta. Ovatko he muita kömpelömpiä, sitä ei ilmeisesti ole tutkittu.
Mikko Tuuliranta, kir. erik. lääkäri