Luominen

Mikko Tuuliranta, tammikuu 2025

Hevoset (suku Equus) kuuluvat hevoseläinten heimoon (Equidae). Hevoseläimiä ovat hevosten lisäksi seeprat ja aasit. Hevoseläimet ovat osa suurempaa kavioeläinten lahkoa (Perissodactyla). Muita kavioeläimiä ovat tapiirit ja sarvikuonot.

Hevosta on jo 150 vuotta pidetty yhtenä kaikkein parhaimpana esimerkkinä evoluutiosta:

”Evoluutio on fakta – luominen on kumottu; todisteet hevosen evoluutiosta osoittavat sen.”

Näin julisti paleontologi William Mathews¹ The Quarterly Review of Biology -tiedelehdessä vuonna 1926 (1;2: 139-185).

Mathews tuli tunnetuksi hevosen sukupuutauluista, joita hän oli piirtänyt American Museum of Natural History´lle (New York) ja jossa niitä oli esillä vuosikymmeniä (v. 1903 alkaen). Niitä kopioitiin kymmeniin muihinkin luonnonhistorian museoihin kuin myös oppikirjoihin. Ne antoivat harhaanjohtavan ja yksinkertaistetun kuvan kuvitellusta hevosen evoluutiosta suorana ja aukottomana linjana pikkuisesta ”aamuruskon hevosesta” nykyhevoseen.

”Hevosen tapaus on yksi parhaiten dokumentoitu esimerkki evoluutiosta” (kuuluisa tieteenfilosofi Michael Ruse kirjassa Darwinism defended, 1982, s. 311).

Lukiomme oppikirjat BIOS 1 (2007 ja 2021) kertovat (lähes samoin sanoin), että:

”Paleontologit ovat huomanneet, että mitä vanhempia fossiilit ovat, sitä yksinkertaisempia ne yleensä ovat.”

”Esimerkiksi hevosesta on löydetty runsaasti eri-ikäisiä fossiileja, joiden perusteella on saatu selville, että hevonen on kehittynyt noin 55 miljoonassa vuodessa ketun kokoisesta viisivarpaisesta nykyiseksi kookkaaksi kaviolliseksi eläimeksi.” (lihavoinnit minun – myös jatkossa).

Hevosen evoluution sanotaan aiheuttaneen Darwinille usein toistuvaa päänsärkyä. ”Hullu Hevonen” oli yksi niistä, joka sai hänet valittamaan sitä, että geologian kertomus eli fossiilit eivät tue hänen teoriaansa (ainakaan vielä):

”Lukija on varmaankin jo aikoja ennen kuin on päässyt tähän teokseni kohtaan, pysähtynyt miettimään monia esittämiäni teoriasta johtuvia vaikeuksia. Jotkut näistä ovatkin niin vakavaa laatua, että vielä tänä päivänäkin niitä ajatellessani toisinaan jonkun verran epäröin” (Lajien synty, s. 220).

Ne, jotka Darwinin tunsivat, ovat kertoneet, että usein hän epäröi enemmän kuin ”jonkun verran”: Crazy Horse, Hullu Hevonen kuitenkin seurasi häntä aina, kun hän yritti vetäytyä päänsärkyineen ”rauhalliseen tilaan”, jossa hän koetti asettua ja keksiä selityksiä [hakasulkeet ja korostus minun]:

”Jos geologian aikakirjat todellakin ovat niin epätäydelliset, kuin monet arvelevat, eikä ainakaan paljoa täydellisemmiksi niitä voitane osoittaa, menettävät luonnollisen valinnan teoriaa vastaan tehdyt tärkeimmät vastaväitteet merkityksensä suureksi osaksi kokonaan. Sitä vastoin kaikki paleontologian peruslait [?] osoittavat mielestäni selvästi lajien [kuten hevosten] saaneen alkunsa tavallisen polveutumisen kautta: vanhat elämänmuodot ovat syrjäytyneet uusien, parantuneiden muotojen tieltä, jotka muuntelu- ja kelvollisten eloonjäämisen laki ² on luonut” (s. 496).

”Kaikki myöntävät geologian kertomuksen epätäydellisyyden, mutta harvat myöntänevät sen siihen määrin epätäydelliseksi, kuin teoriamme edellyttää” (s. 637).

Jos myönnämme, että geologian aikakirjat ovat peräti vaillinaiset, tukevat geologiset tosiasiat vankasti polveutumis- ja muuntumisteoriaa” (s. 648).

Eli mitä vähemmän havaintoja/todisteita geologian aikakirjoista löytyy, sitä vankemmalla pohjalla teoria on? Tiedettä?

Palataan takaisin ”nykykirjallisuuteen”:

Muun muassa em. BIOS 1 :n painokset 2007, 2008 ja 2016 kertovat kaikki lähes samoin sanoin ja kuvin, että:

”Hevosen fossiilisarja antaa hyvän käsityksen hevosen koon ja rakenteen muuttumisesta vuosimiljoonien (tai 60 miljoonan vuoden) aikana. Varhaisimmat viisivarpaiset hevoset elivät metsissä, mutta nykyiset kaviolliset hevoset ovat arojen eläimiä. Hevosen säkäkorkeus on kasvanut evoluution kuluessa 25 senttimetristä noin puoleentoista metriin.”

Tekstiin liittyvissä identtisissä kuvissa esiintyy viisi eläintä, joita ei enää nimetä, mutta nimet löytyvät vanhemmista laitoksista: Eohippus/Hyracotherium  60 miljoonaa vuotta (mv.) sitten, Mesohippus  36 mv., Merychippus  25 mv., Pliohippus  13 mv. ja Equus (nykyhevonen) 1mv. sitten. (Joissain kirjoissa Mesohippuksen tilalla on Oligohippus tai Miohippus ja nykyhevosen ikänä 4 mv.)

Vuoden 2021 laitoksessa on sama sarjakuva, mutta ”hyvä” on jätetty pois tekstistä pois:

”Hevosen fossiilisarja antaa käsityksen hevosen koon ja rakenteen muuttumisesta...”

Antiteoria

Tarina hevosen (niin kuin ihmisenkin) evoluutiosta on osa darvinistista antiteoriaa (tai ”retroteoriaa”): Ensin teoria ja sitten vasta löydöt, jotka yritetään sovittaa keksittyyn teoriaan – jos löytö ei sovi, se hylätään/selitetään pois esim. ”uudelleen järjestäytyneenä näytteenä” (ks. alle). Teorian mukaan alkuhevosen piti olla 1) pieni ja sellainen, jolla 2) ei ollut kavioita vaan varpaat (ns. polkuanturajalka) ja jolla oli 3) ”yksinkertaiset hampaat”. Alkuhevonen asusteli metsissä ja söi pehmeitä puiden lehtiä (yksinkertaiset matalat hampaat ja pehmeä maasto, jossa liikkumista varpaat helpottivat). Mutta sitten ilmasto kuivui ja puut hävisivät. Tuli kova ruohotasanko, aro, jossa ei ollut piilopaikkoja. Nyt tarvittiin pitkiä kinttuja ja kavioita (hyppyjalkaa), jotka mahdollistivat nopean paon. (Onneksi leijonille ei kehittynyt kavioita.) Lisäksi hampaiden piti kehittyä sellaisiksi, että niiden purupinnat pystyivät jauhamaan silikaatteja sisältävän sitkeän heinän. Tämä tarkoittaa sitä, että, hampaiden piti saada paitsi uusi muotoilu, myös kulutusta paremmin kestävä pinnoitus (ks. alle). Uusi pinnoite ei kuitenkaan kokonaan poistanut kulumista. Niinpä koko hampaan piti ”kehittyä” aivan toisenlaiseksi, korkeakruunuiseksi ja pitkäjuuriseksi, sellaiseksi, joka kasvaa juuresta sitä mukaa kun purupinta kuluu. (Myös heinä/ruoho kasvaa juuresta, ei latvasta niin kuin puu: Kun hevonen jauhaa heinää, uutta tavaraa kasvaa sekä hampaiden että heinien juurista. – Convergent evolution in action?)

Mikä oli Eohippus, ”aamuruskon hevonen”?

Eohippus, myös alkuhevoseksi kutsuttu ja viralliselta nimeltään Hyracotherium, oli nisäkäs, joka ilmestyi näyttämölle eoseenikaudella noin 55 mv. sitten – ja katosi iltaruskon hämärään kymmenen miljoonaa vuotta myöhemmin (evoluution aikataulun mukaan).

Ennen pääaihetta lienee kuitenkin syytä palauttaa mieleen hevosen historiaan liittyvät liitukauden jälkeiset geologiset aikakaudet, koska niihin joudutaan viittaamaan toistuvasti.

Oppikirjojen mukaan liitukausi oli ”elämän keskiajan”, mesotsooisen maailmankauden viimeinen vaihe, joka alkoi 135 mv. sitten ja päättyi ns. dinosaurusten joukkotuhoon 70 mv. myöhemmin. Samat oppikirjat kertovat myös, että dinosaurusten kauden päätti Meksikon Jukatanin niemimaalle iskeytynyt valtava meteoriitti, jota seurasi pölyinen ”ydintalvi”. Meteoriitti-isku tosin lienee tapahtunut, mutta siihen liitetyt tarinat ovat yhä melkoisen kiistelyn aihe; sekä niiden kannattajat että vastustajat ovat monesti ja ”kertakaikkisen ja lopullisesti” kumonneet vastapuolen argumentit. Se ei kuitenkaan ole tämän jutun juuri. Huomautan vain, että suuri osa dinosauruksista oli kuollut sukupuuttoon jo kauan ennen tuota ”iskua”. Ja kummallista, että trooppiset sammakkoeläimet, krokotiilit, perhoset, mehiläiset, kukkakasvit ja erikoisrakenteisten keuhkojensa takia ilman saasteille erittäin herkät linnut selvisivät. (Ks. luominen.fi artikkeli "Kehittyivätkö linnut dinosauruksista?")

Liitukautta seurasi ”elämän uusiaika” kenotsooinen maailmankausi, joka jaetaan 5-jaksoiseen tertiäärikauteen ja sen jälkeiseen 2-osaiseen kvartäärikauteen (vuosiluvut vaihtelevat hieman lähteestä riippuen):

• Plioseenikausi (nykyhevosen ja apinaihmisen synty, 7 - 1,8 mv.)
• Mioseenikausi (25 - 7 mv.)
• Oligoseenikausi (40 - 25 mv.)
• Eoseenikausi (alkuhevosen syntyaika, 58 - 40 mv.)
• Paleoseenikausi (65 - 58 mv.)

Plioseenia seurasi siis kvartäärikausi, jonka ensimmäinen jakso oli pleistoseenikausi (varhaisen ihmisen aika). (Joidenkin mielestä pleistoseeni alkoi jo 2,6 mv. sitten.) Pleistoseenia seurasi holoseenikausi, ”lopunaika” ja nykyihminen joskus 10 000 vuotta sitten (joidenkin mielestä jo 100 000 vuotta sitten).

Aamuruskonhevosen, Eohippuksen ensimmäinen, osittainen kallo löytyi Englannista v. 1839. Kuuluisa eläintieteilijä Richard Owen tunnisti sen uudeksi lajiksi, sukupuuttoon kuolleeksi noin kissan kokoiseksi, lyhytkuonoiseksi eläimeksi, joka saattoi olla jonkinlainen jänis tai jyrsijä – ikään kuin tamaanin eli kalliomäyrän (Hyrax) ja marsun välimuoto, josta nimi Hyracotherium (ei Eohippus!). (Joidenkin mielestä kyseessä oli apina.) – Hevonen ei Owenin mieleen tullut, ei vaikka hän oli hiljattain saanut tutkittavakseen Charles Darwinin Argentiinasta tuoman pleistoseenikauden hevosfossiilin, jolle hän antoi nimen Hippidion.

Lajien synnyn (1859) jälkimainingeissa 1870-luvulla Yhdysvalloissa syttyi kitkerä ”luusota” kahden paleontologin, Othniel Marshin ja Edward Copen välillä. Darwinhan oli valitellut fossiiliaineiston niukkuuden, Hullun Hevosen aiheuttamaa toistuvaa päänsärkyä: Hevosenkin evoluution olisi pitänyt edetä monin hitain ja pienin askelin. Siksi hevosen kehityshistoriasta pitäisi olla todisteena löytämistään odottavia satoja tai tuhansia fossiilisia välittäviä muotoja. (Darwinin teorian mukaan selväpiirteisiä lajeja ei pitäisi olla edes olemassa; elämä on sarja jatkuvaa muutosta – kaikki lajit ovat vain edellisten sukupolvien ohimeneviä muunnoksia matkalla tulevaisuuteen.)

Copen ja Marshin hevosravit

Kumpikin, sekä Marsh että Cope päättivät korjata tilanteen – ja saada kunnian hevosen esi-isien löytäjänä. Alkoi kilparavi siitä, kumpi ensin kaivaa esiin hevosen historian puuttuvat todisteet. Eräästä Kalliovuorten eoseeniajan kerrostumasta Cope löysi fossiilin, joka oli samankaltainen kuin Euroopasta aiemmin löytyneet muutamat Hyracotheriumit (ei-hevoset). Mutta Copen mielestä kyseessä saattoi hyvinkin olla alkuhevonen, koska se sopi teoriaan: 1) pienikokoinen, 2) kolmivarpainen (eli ei-kaviollinen), jolla oli 3) ”kehittymättömät hampaat”. Niinpä Cope risti sen uudelleen; fossiili sai nimen Eohippus: aamuruskon hevonen. Pari vuotta myöhemmin myös Marsh teki samanlaisen löydön ja jostain syystä kunnia uudesta nimestä meni hänen piikkiinsä (kuin myös koko hevossarja). Tässä yhteydessä on syytä mainita, että Cope toimi itse keksimänsä ”lain” eli Copen säännön mukaan: Evoluution on täytynyt edetä pienikokoisesta suureen, koska suuri koko antaa eläimelle valintaedun. Toinen seikka, joka ohjasi tulkintaa, lienee ollut kiire, kiire löytää ja nimetä hevosen kantamuoto ennen kilpailijaa. Niinpä Cope päätti, että Owenin Hyracotherium on hevosten todennäköinen kantamuoto ja ansaitsee sen mukaisen nimen. – Vaikka Owenin mielestä siinä ei ollut mikään, joka viittaisi hevoseen. Sillä oli mm. häntäranka, mutta hevosellahan sitä ei ole, on vain jouhet.

Mitä koon kasvuun tulee, myös nykyisistä gaselleista ja antiloopeista voitaisiin rakentaa kuvitteellinen kehitysopillinen sukupuu: dikdik-antilooppi → gaselli → kirjoantilooppi → gnu → jättiläishirviantilooppi, jossa 3-4-kiloinen dikdik vastaisi aamuruskon hevosta ja viimeinen belgiantyöhevosta.

Cope ja Marsh löysivät eräitä muitakin, ”kehittyviä” puoli-hevosfossiileja: Orohippus, Mesohippus, Miohippus ja Pliohippus (jotka asetettiin Copen säännön mukaiseen kokojärjestykseen). Eurooppalaisten kyhäämä sukupuu oli sen sijaan vaatimattomampi – ainakin Thomas Huxleyn, Darwinin bulldoggin mielestä; siitähän puuttui mm. tärkeä alkuhevonen. Huxley oli jostain syystä kantanut vuosikausia kaunaa Richard Owenia kohtaan. Niinpä, kun Huxley tapasi Marshin Yhdysvalloissa v. 1876, hän ilahtui tästä uudesta tulkinnasta ja sen pohjalta laaditusta sukupuusta (joka sittemmin teki Marshista yhden aikansa kuuluisimmista paleontologeista). Huxley palasi kotiin uuden hevossarjan kanssa ja aloitti kampanjan uuden nimen saaneen Hyracotheriumin puolesta Owenin kiusaksi. Tämä johti siihen, että pian Euroopassakin otettiin käyttöön uusi nimi, Eohippus, joka sijoitettiin hevosten suvun kantamuodoksi. Mistä Eohippus sitten tuli, sitä kukaan ei tiedä. Eohippuksen esi-isiä ei ole löydetty (koska niitä ei ilmeisesti ole).

Huxleyn tuliaiset lohduttivat Darwinia, koska ne lievittivät päänsärkyä. Hän kirjoittikin Marshille kirjeen, jossa hän ylisti uutta sukupuuta kaikkein parhaimpana todisteena evoluutiosta sitten Lajien synnyn. (Mutta samoihin aikoihin hän kirjoitti myös Ernst Haeckelille Saksaan ja kehui hänenkin ”sukupuutaan” eli vääristeltyä sarjakuvaa selkärankaisten alkioiden samankaltaisuudesta – joka sekin oli paras todiste evoluutiosta sitten Lajien synnyn!)

Copesta ja Marshista vielä sen verran, että molemmat löysivät runsaasti myös dinosaurusten fossiileja. Usein kävi niin, että kun he löysivät jonkin luun, kallon tai hampaan, he ”tunnistivat” sen uudeksi lajiksi (koska kumpikin halusi saada julkisuutta uuden lajin löytäjänä). Tämä johti siihen, että yhteen aikaan dinosauruslajeja oli todellista määrää huomattavasti enemmän. He myös vakoilivat toinen toistensa kaivantoja. Joillekin he asettivat vartioita, koska jompikumpi tai molemmat, tai heidän alaisensa olivat ilmeisesti yöaikaan käyneet varkaissa toisen kaivannoilla. Jos oikein muistan, niistä käytiin jopa raastuvassa.

Varpaat ja hampaat

Nisäkkäillä on yleensä viisi varvasta, mutta kavioeläimillä niitä on yhdestä kolmeen. Aamuruskon hevosella oli neljä varvasta edessä ja kolme takana (kuten kalliomäyrillä). Varpaiden päissä alla saattoi olla litteät kynnet ja alla anturat, ikään kuin ”alkukavioina”. Lisäksi Eohippuksen hampaisto (hevoseen verrattuna) oli ”alkeellinen” ja Owen olikin pitänyt sitä jyrsijänä. Poskihampaiden purupinnoilla saattoi kuitenkin olla muutamia ”hevosmaisia nystyröitä”. Hevosen evoluutiohistoria onkin siis pyörinyt näiden kolmen asian ympärillä: koko, varpaat ja hampaat.

Eohippus oli kuitenkin vain yksi sukunsa edustaja. Eohippuksen kaltaisia (erikokoisia) fossiileja on sittemmin löydetty useita sekä Euroopasta että Amerikasta. Esim. Saksasta löytynyttä Propaleotheriumia pidetään Eohippuksen lähisukulaisena. Näissä kummassakaan, niin kuin ei muissakaan ole oikeastaan mitään, joka muistuttaisi hevosta. Luonnehdinta ”alkuhevonen” ei siis perustu fossiilin anatomiaan, vaan oletettuun kehityshistoriaan. Valtaosa paleontologeista onkin jo ajat sitten hylännyt koko aamuruskon hevosen ja palannut alkuperäiseen nimeen, Hyracotherium.

Copen piskuinen Eohippus painoi muutaman kilon, mutta suurimmat hevoset ovat yli tonnin painoisia. Evoluutio parista kilosta tonniin vaatisi aivan uudenlaista ruumiinkaavaa ja -rakennetta (+ fysiologisia muutoksia) – eihän panssarivaunuakaan rakenneta henkilöauton alustalle.

Arojen kovat ja sitkeät heinäkasvit sisältävät siis melko suuria määriä hampaita kuluttavia silikaatteja eli mikroskooppisia mineraalikeräymiä, fytoliittejä. Siksi hevoseläinten hampaat ovat korkeakruunuisia, kun taas pehmeitä lehtiä syövien hampaat ovat ”yksinkertaisia” eli matalakruunuisia. Tällainen purukalusto kuluu eläimen vanhetessa. Mutta kuten oli jo puhetta, hevosen hampaat ja niiden juuret ovat pitkät ja juuriaukot verisuonineen suuret. Tämän ansiosta hampaat kasvavat juuresta sitä mukaa kun ne kuluvat purupinnoiltaan (paitsi hyvin ikääntyneillä yksilöillä). Myös purupintojen design, nystermien muotoilu on erilainen. Ne jauhavat heinää samaan tapaan kuin myllynkivet jyviä. Purupinnat ovatkin eräänlaista kiveä, kulutusta kestävää erikoismateriaalia, ns. hammassementtiä. Hammassementin synteesi vaatii todennäköisesti oman geneettisen ohjelmansa, DNA-tietokannan.

Selkärankaispaleontologian klassikossaan Vertebrate Palaeontology (2015) Michael J. Benton³ kummastelee hampaiden evoluution aikataulua, jossa kaikki ei täsmää: Korkeakruunuiset hampaat vaikuttavat alkaneen kehittyä jo miljoonia vuosia ennen ruohotasankoja, mutta olivat täysin kehittyneitä vasta miljoonia vuosia noiden tasankojen ilmestymisen (26-22 mv.) (ja lehtimetsien häviämisen) jälkeen. ”Paleobotaninen evidenssi” ei kuulemma tue ajatusta, että laajempia ruohotasankoja olisi ollut jo 30 mv. sitten (s. 377). Tämä kuulostaa kummalliselta, ottaen huomioon, että kirja on ilmestynyt v. 2015, jolloin oli jo selvää näyttöä siitä, että monet jättikokoiset dinosaurukset, sauropodit söivät ruohoa (ja paljon). Tämä paljastui niiden kivettyneistä ulosteista, koproliiteista. Myös Stephen J. Gould, yksi 1900-luvun lopun arvostetuimmista paleontologeista väittää (2002), että ruohotasangot kehittyivät vasta tertiäärikauden puolivälissä n. 25 mv. sitten (s. 905). Mitä uskoa? Gould, kuten lähes kaikki muutkin, uskovat, että kovat ruohotasangot mukamas ”laukaisivat” myös kavioiden kehityksen. Mutta en ymmärrä, mitä etua kavioista olisi voinut olla esim. gepardin tai leijonan tassuihin verrattuina. Kyseessä onkin pelkkä akateeminen tarina, sillä päinvastoin kuin hampailla, kavioilla tai varpailla ei liene ollut paljoakaan tekemistä aroilla selviytymisen kanssa – ainakin 3-varpaisen Nannippuksen tarina viittaa siihen suuntaan (ks. alle).

Siirtyminen pehmeistä lehdistä runsaasti selluloosaa sisältävään heinään vaati myös ruuansulatuksen uudelleen järjestelyä. Mutta koska hevosella, päinvastoin kuin lehmällä, on vain yksi mahalaukku, se ei voi märehtiä. Paksut heinänkorret olisivatkin niukka ravinnon lähde ilman selluloosan hajotusta (sokeriksi!). Niinpä hevosen suolistoon piti kehittyä uusi osasto, takasuoli (engl. hindgut), jossa mikrobit hajottavat selluloosan. Tämä on samankaltainen systeemi kuin termiiteillä on omassa suolistossaan. Miten tällaiset evoluutiot selitetään? – Yksinkertaisesti väistöliikkeellä ja keksimällä taikasana ”konvergenttinen evoluutio” (samaan tapaan kuin esim. lepakkojen ja delfiinien ultraäänitutka tai tikan ja kameleontin sinkokieli).

Teorian mukaan alkuhevonen menetti eturaajojensa neljästä (ei siis viidestä!) varpaasta ensin yhden. (Jonkin ruumiinosan menettäminen on siis kehitystä, evoluutiota – vaikka tämä menetetty osa oli aikaisemmin antanut eläimelle valintaedun!) Näin syntyivät kolmivarpaiset hevoset kuten oligoseenikauden Mesohippus. Sen reunimmaisten varpaiden sanotaan koskettaneen maata ja siten tukeneen isoa keskimmäistä varvasta/kaviota. Tästä edettiin mioseenikauden Merychippukseen, jonka reunimmaiset varpaat olivat jo sen verran surkastuneet, että ne eivät enää yltäneet maahan. Seuraavaa, viimeistä vaihetta ennen nykyhevosta, edusti plioseenikauden keskikokoinen (1,2 m) Pliohippus (n. 8 mv. sitten). Sille olikin jo kehittynyt ”täyskavio” eli reunimmaiset varpaat olivat hävinneet. – Tai sitten ei: Kiistaa käydään siitä, ovatko ne oikeasti hävinneet; puhutaan pienistä ns. tukiluista (splint bones). Ainakin joidenkin nykyhevosten sikiöillä niitä on nähtävissä ja joidenkin mukaan jopa aikuisten kavioissa. (Tällaiset sikiökautiset väliaikaiset rakenteet ovat joidenkin elinten kehityksen kannalta välttämättömiä. Esim. hetulavalaan sikiöllä on ”hampaat”, mikä ei todista sitä, että ne olisivat kehittyneet hammasvalaista. Samoin ihmisen alkiolla on ”häntä” ja ”kiduskaaret”, mikä ei todista sitä, että…)

Suurin piirtein tähän tapaan hevosen suvun tarinaa on kerrottu oppikirjoissa jo 150 vuotta. Suuresta ja monimuotoisesta hevoseläinten heimosta (aasit, hevoset, seeprat) on poimittu vain tarinaan sopivat fossiilit ja yritetty asetella niitä teorian edellyttämään sarjaan siinä kuitenkaan kovin hyvin onnistuen:

”Vanha idea varpaiden määrän tasaisesta vähenemisestä ei ole osoittautunut ainoastaan liiallisen yksinkertaistetuksi, vaan selvästi vääräksi” (”hevosekspertti” George G. Simpson kirjassa Horses, Oxford University Press, New York 1951).

Kun Copen ja Marshin ravit paisuivat massatapahtumaksi

Alussa, kun fossiileja oli löytynyt ehkä muutamia kymmeniä, tilanne saattoi vaikuttaa selvältä: sukupuu (fossiilisarja) oli rakennettu! Jo vuosikymmeniä sitten tilanne oli kuitenkin se, että hevosfossiileja (monenmoisia!) oli löydetty paljon enemmän, tuhansittain – nykyään niitä lienee yli satatuhatta, 50 000 pelkästään American Museum of Natural History´ssa. Jo 1950 luvun alussa kaksi merkittävää paleontologia, em. George Simpson ja ruotsalainen Heribert-Nilsson myönsivät, että ”näillä sukupuilla opiskelijoita ja suurta yleisöä on johdettu harhaan”, ja että ”hevosten sukupuu löytyy vain kirjoista”. 1970-luvulle tultaessa tilanne näytti vieläkin huonommalta: sukupuusta oli tullut monioksainen puska, jossa oli paljon sukupuuttoon kuolleita haaroja. ”Hevosen evoluution perinteinen tikapuu/porras -malli on kiero ja vääristynyt” (Gould S.J., Bully for Brontosaurus, W.W. Norton & Company, New York 1991, s. 175).

”Marsh selected from a large number of fossils found today in both America and Europe, some that lived contemporaneously, to create the illusion of a direct line of evolutionary descent.” (Marsh valitsi suuresta fossiilijoukosta, joita on nykyään löydetty sekä Amerikasta että Euroopasta, muutamia, jotka elivät samaan aikaan luodakseen illuusion suorasta kehitysopillisesta polveutumisesta (Chapman G. Horse nonsense. Creation Ex Nihilo  14;1:50, 1992).

”Fossiiliaineiston lisääntyessä tilanne kuitenkin muuttui monimutkaisemmaksi ja sukupuusta tuli sukupensas, jossa oli paljon sivuoksia ja sukupuuttoon kuolleita kehityslinjoja. Täytyi päätellä, että oletetut esi-isät tekivät monimutkaisia vaelluksia Amerikan ja Euroopan välillä sekä ottaa mukaan sukupuuttoon kuolemisia [sekä vanhalla että uudella mantereella]” (Scherer & Junker, s. 233).

Hullun Hevosen evoluutio lieneekin ollut yksi suurimmista syistä siihen, miksi paleontologit Nils Eldredge ja em. Stephen J. Gould lanseerasivat 1970-luvulla (kiistellyn) ns. jaksottaisen tasapainon mallin (punctuated equilibrum). Sen mukaan lajit pysyivät vakaina pitkiä aikoja, mutta sitten yhtäkkiä tapahtui ”paikallinen evoluutiopyrähdys” (mutaatioita?). Muutos oli niin nopea ja tapahtui niin pienessä populaatiossa, että harvat välimuotoiset eläimet ”eivät päätyneet fossiileiksi” – tai jos päätyivät, niitä on niin vähän, että niitä tuskin löydetään. Jälleen kerran todisteiden puute todistaa teorian oikeaksi! Tiedettä?

Hevosten suuri suku

Fossiilisia hevoseläimiä oli löytynyt jo 50 sukua ja satoja toisistaan selvästi erottuvia lajeja, mutta mitään Darwin teorian mukaista jatkumoa, vähittäisiä siirtymiä ”alkukantaisista” kehittyneisiin ei ole löytynyt. Kaikki hevoset ilmestyvät sedimenttikerrostumiin äkillisesti, pysyvät samoina, tai lähes samanlaisina pitkiä ajanjaksoja ja sitten yhtäkkiä katoavat (josta syystä Eldredge ja Gould siis keksivät em. selityksen). Osa myöhemmistä lajeista oli Copen säännön vastaisesti pienempiä kuin aikaisemmat. Eivätkä varpaiden ja hampaistonkaan evoluutiot käyneet tasatahtiin koon kanssa: Jos koko kasvoi, varpaiden lukumäärä ja/tai rakenne saattoivat pysyä samoina. Joskus varvas katosi, mutta sitten joku taas löysi sen. – Tiedettä? Ja on varmaan yllättävää kuulla, että esim. Esim. Aleksanteri Suuren ja Julius Caesarin hevosilla oli vielä kolme varvasta! (Aleksanterin hevonen oli nimeltään Bucephalus). Myöhemmin laitimmaisia varpaita ruvettiin kuitenkin amputoimaan ja tammoja astutettiin vain yksivarpaisilla. Näin siksi, että yksikaviolliset olivat parempia vetojuhtia. Tästä syystä meillä on enää vain yksivarpaisia ”kotihevosia” (Equus caballus). (Amerikan villihevoset, mustangit olivat eurooppalaisten siirtolaisten karkuun päässeitä hevosia. Amerikan alkuperäiset hevoset olivat kuolleet sukupuuttoon jo kauan ennen eurooppalaisten tuloa, ks. alle.)

Ja mitä hampaisiin tulee, fossiilisten lehdensyöjien matalakruunuisissa hampaistoissa ei ole ollut havaittavissa mitään selvää siirtymistä korkeaan, juurestaan kasvavaan malliin. Usein varhaiset ja myöhäiset lajit, sekä lehtien syöjät että laiduntavat hevoseläimet elivät (fossiililöytöjen perusteella) samoilla seuduilla samoihin aikoihin:

Vääriin kerrostumiin joutuneet luurangot eli fossiilien suur(seka)hautausmaat

Yksivarpaista plioseenikauden (5 mv.) Pliohippusta on löydetty samoista kerrostumista kuin sen esi-isänä pidettyä mioseenikauden (20 mv.) 3-varpaista Merychippusta. Näiden kahden ero on kuitenkin niin suuri, että tarvittaisiin useita välittäviä muotoja (ja paljon evoluutioaikaa), jotta siirtymä olisi voinut tapahtua (Voorheis in National Geographic  59;1, 1981).

Oligseenikauden (30 mv) Mesohippus ja mioseenin (20 mv. mv) Miohippus löydettiin Wyomingista samasta kerrostumasta (Gould, 1991, ks. alle). Ne siis elivät samaan aikaan samoilla seuduilla eivätkä koskaan sekoittuneet; olivat kaksi selvästi erilaista sukua. Aamuruskon hevosen piti kuolla sukupuuttoon 45 miljoonaa vuotta sitten, mutta silti sen fossiileja on löytynyt myös 40 miljoonaa vuotta nuoremmasta plioseenikauden kerrostumasta (Scott W.B., A history of Land Mammals in Western Hemisphere, Macmillan Publ. Co NY, 1937). Nämä on selitetty ”uudelleen järjestyneeksi näytteiksi” (engl. reworked) eli myöhemmän paikallisen tulvan (tai maavyörymän) irrottamalla fossiililla, joka ajautui muualle ja peittyi väärään kerrokseen (vaikka myöhemmästä tulvasta ja eroosiosta ei havaittu mitään merkkejä).

Samalla tavalla selitettiin saksalaisen paleontologin, Hans Reckin vuonna 1913 löytämä kokonainen nykyihmisen fossiili OH1 (= Olduvai Hominid 1) Tansanian Olduvai-rotkosta. Kerrostuman iäksi määritettiin kalium-argon -menetelmällä 1,15 - 1,7 miljoonaa vuotta eli miljoona vuotta liian paljon: Fossiili oli siis ”uudelleen järjestynyt”, vaikka mitään todisteita sellaisesta ei havaittu. Jopa paikalla löytöä tutkimassa käynyt kuuluisa paleoantropologi Louis Leakey vakuuttui fossiilin ja kerrostuman aitoudesta. (Toistaiseksi virallisesti kaikkein vanhin nykyihmisfossiili on Marokosta joitain vuosia sitten löytynyt alaleuka, jonka iäksi saatiin n. 315 000 vuotta.)

”Se, että fossiilit esiintyvät geologisissa kerrostumissa tietyssä järjestyksessä, on vahva todiste evoluutiosta.”  Näin oppikirjoissa vakuutetaan, mutta:

1. Vaikka onkin kerrostumia, joissa tällaista järjestystä ilmenee, niissäkin on usein omituista se, että niiden välissä saattaa olla paksuja, täysin tyhjiä kerroksia, sellaisia, joiden muodostuminen on geologisen kalenterin mukaan vienyt miljoonia vuosia – ilman että syntyi ainuttakaan fossiilia.
2. Usein fossiiliesiintymisissä havaitaan kuitenkin epäjärjestystä, tai suoranaista kaaosta: Maailmassa on tuhansittain fossiilisia ”sekahautausmaita” (joista ei julkisuudessa puhuta) – suuria ja pieniä, kuten Santana (Brasilia), Tepexi (Meksiko), Siperian rannikon saaret, Langebaan (Etelä-Afrikka), Geiseltalin ligniitti (Saksa) jne.:

”Täälläkin on täydellinen sekoitus [erittäin hyvin säilyneitä!] kasveja ja hyönteisiä maailman kaikilta ilmastovyöhykkeiltä” (Heribert-Nilsson, Synthetische Artbildung, 1953).

Näin siis Geiseltalissa. Näissä hautuumaissa on paitsi kasveja ja hyönteisiä, myös tuhansittain tai miljoonittain monien eri aikakausien ja ilmastovyöhykkeiden selkärankaisia sikin sokin maalta ja mereltä: dinosauruksen seurasta saattaa löytyä ankka tai majava, hain vierestä maaeläimiä jne. Esim. Keski-Ranskan Montceau-les-Mines esiintymään on hautautunut sekaisin paitsi kasveja (300 lajia) ja niveljalkaisia, myös sekä makean- että suolaisen veden kaloja (luu- ja rustokaloja), sammakkoja, salamantereita ja matelijoita (lisää esimerkkejä liitteessä 1).

Elävät fossiilit kumoavat evoluution

Lähes kaikki paleontologit ovat luopuneet nimestä Eohippus ja ottaneet uudelleen käyttöön Owenin Hyracotheriumin. Sillä ei ole mitään yhteyksiä hevosiin; sitä ja hevosia erottaa ns. Stirtonin aukko. Stirton oli 1940-luvulla vaikuttanut amerikkalainen paleontologi, joka veti ylipääsemättömän rajan Eo/epihippuksen ja Mesohippuksen väliin: Eohippus → Orohippus → Epihippus ‖ Mesohippus → Miohippus… Jopa 1900-luvun evoluution ”grand old man” ja darvinisti, Ernst Mayr piti Stirtonin aukkoa todellisena merkittävänä pidetyssä teoksessaan Principles of Systematic Zoology (1969).

Voidaan myös kysyä, että miksi Eohippus olisi muuttunut hevoseksi, vaikka sen kanssa samoihin kerrostumiin hautautuneet muut nisäkkäät eivät muuttuneet miksikään? 50 miljoonan vuoden ikäisiksi määritetyistä kerrostumista on näet löytynyt nisäkäsfossiileja, jotka vaikuttavat (ainakin luustoltaan) olevan aivan samanlaisia kuin niiden nykyiset lajitoverit kuten siili. Tuhannet ”elävät fossiilit”, kasvit ja eläimet, joiden miljoonien vuosien ikäiset fossiilit ovat samanlaisia kuin ne, kumoavat evoluution: mitään ei tapahtunut kymmeniin eikä satoihin miljooniin vuosiin. Ks. luominen.fi hakusanoilla ”elävät fossiilit”.

On todennäköistä, että oppikirjamme Merychippus (15 mv.) ja Pliohippus (8 mv.) olivat samaa luotua lajityyppiä kuin nykyhevonen, mutta ovat jostain syystä kuolleet sukupuuttoon. Sen sijaan pienikokoiset ja 3-varpaiset Mesohippus ja Miohippus (n.40 - 35 mv.) olivat lehtiensyöjä, eikä niillä todennäköisesti ollut mitään tekemistä nykyhevosen sukulinjan kanssa (ks. alle).

Yhteenvetona voidaan todeta, että hevosen evoluutiohistorian ensimmäinen luku on tyhjä; ei ole mitään todisteita hevosen kehittymisestä ei-hevosesta. Toinen luku kertoo keskikoisista lehdensyöjistä, ”puolihevosista” (Mesohippus, Miohippus, Parahippus etc.) Sikäli kuin olen ymmärtänyt, näitä pidetään yleisesti sukupuuttoon kuolleena, erillisenä ryhmänä, joka ei kehittynyt hevosiksi; matka esim. Parahippuksesta (lehdensyöjä) Merychippukseen (ruohonsyöjä) olisi ollut (ainakin evoluutiolle) liian pitkä. Jonkin verran on kuitenkin käyty kiistaa lehdensyöjien ”evolutiivisesta statuksesta”. Jotkut ovat mielestään löytäneet viitteitä esim. siihen suuntaan, että Parahippusten hampaissa olisi merkkejä kehityksestä korkeakruunuiseen malliin kohti Merychippusta. On pohdittu, että olisiko ollut olemassa sellainen luotu lajityyppi/perusryhmä, josta nämä kaksi olisivat eriytyneet (ehkä epigeneettisillä mekanismeilla, ks. alle). Tätä tulemme tuskin koskaan tietämään, koska kaikki nämä muinaiset lehdensyöjät (niin kuin moni muukin) ovat kuolleet sukupuuttoon. Hevoseläimet eivät joka tapauksessa kehittyneet ei-hevosista. Todistamisen taakka on sillä, joka väittää toisin.

Kavioeläinten harventuneet rivit

Stephen Gould (2002) kertoo, että kavioeläinten ennen niin suuri ja monipuolinen joukko ei ole enää kuin varjo entisestä loistostaan, eläimistä, joihin kuului myös jättiläisiä kuten titanotheerit (s. 905-8). Kavioeläinten evoluutio vaikuttikin kääntyvän devoluutioksi viimeistään tertiäärikauden puolivälissä. Niinpä hevostenkin tarina on enemmänkin sukupuuttoon kuolemista kuin evoluutiota: Kaikki vanhan maailman hevoset hävisivät Bentonin (2015) mukaan myöhäisellä eoseenikaudella; vain joitain uuden maailman hevosia (esim. Mesohippus) selvisi ilmaston kylmenemisestä. Vanhan maailman oligoseenikauden ”uudet hevoset” olivatkin näitä Amerikan mantereella henkiin jääneitä siirtolaisia. Mutta sitten vähän myöhemmin tuli kaikkien uuden maailman hevosten sukupuuton vuoro! Viimeisin mohikaani oli pienikokoinen ja 3-varpainen ”puolihevonen” Nannippus, joka sekin kuoli pois noin kaksi miljoonaa vuotta sitten. (Miksiköhän tämä pieni ”vähemmän kehittynyt” selvisi pidempään kuin isommat ja ”enemmän kehittyneet” – vaikka suuren koon piti antaa valintaetu?) Seuraavat hevoset saapuivat Amerikkaan vasta eurooppalaisten siirtolaisten mukana 1500-luvulla.

Fossiilisten hevoseläinten laaja lajikirjo ja suuri määrä (50 sukua, satoja lajeja) osoittaa, että hevoset ovat olleet yhtä muuntelukykyisiä kuin koira- ja kissaeläimet. Ei ole ollutkaan kovin vaikeaa poimia tällaisesta joukosta teoriaan sopivia fossiileja ja asettaa niitä sen mukaiseen järjestykseen. Hevoseläinten tapaan myös kaikki suuret kissat, leijona, tiikeri, jaguaari, puuma, leopardi jne. voivat risteytyä (osa vain eläintarhoissa), vaikka kaikki jälkeläiset eivät olekaan lisääntymiskykyisiä. Nykyään kaikki kissat, suuret ja pienet luetaankin samaan lajityyppiin (biologiseen perusryhmään, ks. alle). Tämä puhuu sen puolesta, että kaikilla on ollut yhteinen kantamuoto (ei kovin kauan aikaa sitten⁴). Mitokondrio-DNA -tutkimukset ovat osoittaneet, että vielä antiikin aikana Euraasiassa eli leijonan ja lumileopardin hybridejä. Susi ja kojootti voivat risteytyä. Myös ketun ja kesykoiran risteymiä on kuvattu (muttei ketun ja kissan!).

Kesykoiriakin on jalostettu yli 400 toisistaan hyvinkin poikkeavaa rotua. Jos tänne tulisi joskus kaukaisessa tulevaisuudessa Maan ulkopuolisia tutkijoita, he varmaan pitäisivät esim. saksanpaimenkoiraa, mäyräkoiraa, bulldoggia ja piskuista perhoskoiraa eri lajityyppiin kuuluvina.⁵ Miksi? Siksi, että menneisyydessä ei voi suorittaa risteytyskokeita. Mutta koska me elämme heidän näkökulmastaan menneisyydessä, meidän tietomme perustuu eläviin koiriin, niiden risteymiin ja muuntelukykyyn: irlanninsusikoira voi risteytyä tanskandoggin ja saksanpaimenkoiran – ja muidenkin koirien kanssa – ja saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä, eli ne kuuluvat samaan lajiin. – Niin kuin nykyhevosetkin, joita tunnetaan ainakin 200 selvästi toisistaan poikkeavaa rotua satakiloisista yli tonnin painoisiin. Kissojen ja koirien tapaan myös kaikki nykyiset hevoseläimet (hevonen, aasi, seepra) risteytyvät, vaikka osa jälkeläisistä onkin steriilejä, kuten muuli (hevonen/aasi). Mutta aina on poikkeuksia; tunnetaan ainakin 70 muulia, jotka ovat saaneet varsoja. Itse olen nähnyt kuvan seepran ja aasin hybridistä (eläintarhassa).

Epigenetiikka selittänee luotujen lajityyppien sisäiset lajiutumiset

Onko koira-, kissa- ja hevoseläinten lajimuuntelu evoluutiota? Riippuu keneltä kysytään – ja miten evoluutio määritellään.⁶ Mutta se tiedetään, että ei ole mitään kiistattomia todisteita, jotka viittaisivat siihen, että koirat ovat polveutuneet ei-koirista, kissat ei-kissoista ja hevoset ei-hevosista. Kaikki viittaa biologisen perusryhmän⁷ sisällä tapahtuneeseen sopeutumismuunteluun, ei satunnaisiin mutaatioihin, luonnonvalintaan ja pitkiin ajanjaksoihin.

Jääkausi, sen synty ja sen päättyminen olivat suurten ilmastomuutosten aikaa, joka vaati nopeaa sopeutumista. Jääkauteen ja sen syntyyn kuuluivat runsaat sateet (ja lämpimät meret), mutta myöhemmin mannerjäät sulivat ja ilmasto kuivui. Eläimiä muutti tai niiden elinympäristöt muuttuivat ja ne kohtasivat uusia haasteita. Niihin piti vastata nopeasti; ei ollut aikaa jäädä odottelemaan ”positiivisia mutaatioita”. Nopeat sopeutumiset ja fenotyyppien muutokset saattoivat tapahtua vain yhden tai muutaman sukupolven aikana epigeneettisillä mekanismeilla, mekanismeilla, joista ei vielä parikymmentä vuotta sitten tiedetty juuri mitään. Kyseessä on joukko periytyviä geenitoiminnan säätelymuotoja.

Alun luoduilla lajityypeillä (biologinen perusryhmä), kuten hevos- ja kissaeläinten kantamuodoilla oli luultavasti laaja ja monipuolinen perimä, jossa oli mistä valita: paksu turkki korkeille ja lyhyt matalille leveysasteille. Geenien toimintaa säädeltiin (ja säädellään yhä) nopeasti ja joustavasti ympäristöstä tulevien signaalien (lämpötila, valo, ravinto, veden suolapitoisuus⁸ jne.) mukaisesti (tietyissä rajoissa). Tästä on tuore esimerkki rauniosisilisko, joka uuteen ympäristöön siirrettynä muuntui muutamassa vuodessa niin paljon, että liskojen jälkeläiset nimettiin uudeksi lajiksi. (Tästä Tomi Aallon kirjassa Epigeneettinen informaatio – ja kadonnut evoluutio, Luominen ry. 2023).

Sukujen ja jopa heimojen sisäistä lajiutumista (esim. Darwinin sirkut) pidetään evoluutiona, vaikka kyse on pelkästä sopeutumismuuntelusta, jossa ei synny uusia ominaisuuksia tai rakenteita (esim. vaihtolämpöisyys → tasalämpöisyys tai raaja → siipi tai suomu → sulka). Evoluution lintumannekiinien, Darwinin sirkkujen nokkien (ja kallon) muuntelua voidaan toki kutsua evoluutioksi, mutta sen perustana eivät ole sattumanvaraiset mutaatiot ja luonnonvalinta, vaan epigenetiikka, jo alussa soluihin ohjelmoitu nerokas geenitoiminnan säätelyjärjestelmä. Ilman sitä hentonokkaiset sirkut olisivat todennäköisesti joutuneet sukupuuton partaalle jo ensimmäisen kuivan kauden aikana. Epigeneettinen järjestelmä on sopeuttava ”pelastusmekanismi”, mutta valitettavasti se myös yksipuolistaa eli rappeuttaa perimää: Mitä enemmän sopeutumista, sitä lähempänä DNA-tietokannan kaatumista ja sukupuuttoa (ks. liite 2).

Lopuksi lista 22 hevosfossiilin⁹ arvioiduista esiintymisajoista evoluution aikajanalla miljoonissa vuosissa (mv.). Kaikki edustavat erilaista hevoseläintyyppiä, joiden välisistä polveutumissuhteista (välittävistä muodoista) ei ole mitään havaintoa. Olen lihavoinut ne, jotka esiintyvät useimpien oppikirjojen ”hevosparaatissa” Listan mukaan esim. myöhempänä ja siten kehittyneempänä pidetty Miohippus elikin esimuotonsa Mesohippuksen kanssa yhdessä 15 miljoonaa vuotta ja kuoli sen kanssa samaan aikaan! Samoin Pliohippus, joka eli esi-isänsä Merychippuksen kanssa yhdessä 8 miljoonaa vuotta (ja kuoli melkein samaan aikaan). Ja tämä on vain jäävuoren huippu, sillä fossiilisia hevosia on löydetty useita satoja lajeja (joista monet muutkin ovat eläneen samoihin aikoihin samoilla seuduilla muuttumatta miksikään). (Listalta löytyy myös em. Nannippus.) Lista on mukaeltu kirjasta Icons of Evolution: An Encyclopedia of People, Evidence and Controversies, Brian Regal, Greenwood Press 2008.

Eohippus 55-48 mv., Orohippus 52-45, Epihippus 48-40 ‖ Mesohippus 42-20, Miohippus 35-20, Anchiterium 30-15, Hypohippus 20-8, Megalohippus 16-8, Archaeohippus 22-13, Desmahippus 21-13, Parahippus 22-13, Merychippus 20-8, Pseudhipparion 12-4, Hipparion 16-4, Neohipparion 16-4, Nannippus 14-2,5, Cormohipparion 16-2,5, Protohippus 16-7, Calippus 16-7, Pliohippus 16-7, Astrohippus 8 - 2,5, Dinohippus 13-2, Equus (nykyhevonen) 4mv. sitten.

Oppikirjojen yleisin marssijärjestys on Eohippus → Mesohippus → Merychippus → Pliohippus ja nykyhevonen (Equus). Kuitenkin Merychippus ja Pliohippus elivät geologisen aikataulun mukaan yhdessä 8 miljoonaa vuotta ja Eohippuksen fossiileja on löytynyt vain n. 5 miljoonan vuoden ikäisiksi arvioiduista kerrostumista (ks. ylle).

Liite 1: Fossiiliset suur(seka)hautausmaat

Gobin autiomaasta Mongoliasta (Ukhaa Tolgod) on löytynyt neljän neliökilometrin laajuinen hautausmaa, jonka sanotaan olevan myöhäiseltä liitukaudelta. Sen vainajiin kuuluu mm. yli sata teropodi-dinosaurusta, ankylosaureja, yli 400 nisäkkään ja liskon kalloa ja luurankoa sekä yksi linnun kallo (Mononykus). Yhdestä kuopasta löytyi samassa kasassa viiden istukallisen nisäkkään luurangot.

Hyönteistutkija Len De Beer kuvaa Langebaanin (Etelä-Afrikka) Fossil Park´a Luominen -lehden numerossa 28 (korostukset minun):

”Vierailin [Langebaanin] Fossil Parkissa, jossa yli 200 eläinlajin luita on hautautuneina muinaisen tulvan kerrostamiin sedimentteihin. - - kuuntelin puolella korvalla oppaan pakollista, pitkiä ajanjaksoja mainostavaa tarinaa. Puhe kuulosti, kumma kyllä, siltä, ettei hän itsekään ollut täysin vakuuttunut viiden miljoonan vuoden ajanjaksosta.

Syy hänen epävarmuuteensa oli helppo nähdä. Vanhin poikani Jonathan kuvaili kaikkein ytimekkäimmin edessämme levittäytyvää kaaosta. ´Isä, se on eläinsalaattia!´, hän sanoi innostuneena.

Edessämme lojui valtavien villisikojen luita, yli 40 maasian jäännöstä, lukuisia pitkä- ja lyhytkaulaisia kirahveja (sivatheriumeja) sekä viisi eri hyeenalajia. Lisäksi sukupuuttoon kuollut virtahepolaji, kolmivarpainen hevonen (jota kutsutaan hipparioniksi), kolme elefanttilajia, bontebok-antilooppeja samoin kuin nilgau-antilooppi (jota nykyään tavataan vain Aasiassa), sapelihammaskissa, ahma, valtava atlaskarhu… hiiriä, kaljurottia, kultamyyriä, sammakkoja, liskoja. Tähän mennessä tunnistettuja lintujen luita ainakin 10 000 jopa 90 eri lajista, myös merilinnuista… luiden sekamelskasta on löydetty hylkeitä, valaita ja suurihammashaita (Megalodon). Alueella on näin ollen sekoitus merieläinten, lintujen ja maanisäkkäiden luita, jotka hautautuivat tässä yhdessä katastrofaalisessa tapahtumassa. - - Evolutionistien antama selitys… on että viisi miljoonaa vuotta sitten Berg-joen edeltäjä tulvi ja fossiilit ovat jäänteitä eläimistä, jotka huuhtoutuivat alueelle. - - Kuolleiden olentojen valtava määrä herättää kysymyksen: minkälainen joki se mahtoi olla? Kun joet tulvivat, useimmat tai jopa kaikki nisäkkäät pakenevat nopeasti muualle. Mitä pitäisi ajatella niistä monista linnuista viiriäisistä albatrosseihin, jotka eivät voineet vain nousta siivilleen ja lentää pois?”

Uuden Siperian saarilta on löydetty kasoittain mammuttien, villasarvikuonojen, myskihärkien, saiga-antilooppien, porojen, tiikereiden, napakettujen, ahmojen, karhujen, elefanttien ja hevosten fossiileja – kuin myös suuret määrät puunrunkoja ja muiden kasvien jäänteitä – niin paljon, että jotkut saaret vaikuttavat koostuvan pelkästään näistä eloperäisistä jäänteistä. Näin kirjoittivat Whitcomb ja Morris klassikkoteoksessaan The Genesis Flood, 1961, s. 289.

Kuuluisa on myös Wyomingin, Koloradon ja Utahin osavaltioiden alueilla sijaitseva Green River-esiintymä:

”On tehty useita yrityksiä selittää ´uniformitarismin´ perustalta prosessia, joka on haudannut yhteen satoja tuhansia nykyisiä ja sukupuuttoon kuolleita kaloja, lintuja, matelijoita, nisäkkäitä, hyönteisiä ja kasveja siten, että monet ovat säilyneet pienimpiä yksityiskohtiaan myöten, mutta ainoa järkevä selitys on laaja-alainen ja äkillinen katastrofaalinen tulva” (Snelling, s. 572, ks. alle).

Näitä yritetään selitellä paikallisilla tulvilla, tsunameilla jne., mutta on outoa, että näitä tulvia ja katastrofeja on esiintynyt toistuvasti lähes joka paikassa: ”Mantereiden pintaa peittävät merelliset sedimenttikalliot ovat huomattavan paljon laajempia kuin kaikki muut sedimenttikerrostumat yhteensä – seikka ´joka huutaa selitystä´”, totesi geologi J. S. Shlelton v. 1966 kirjassaan Geology illustrated. Fossiilisista hautausmaista enemmän geologi Andrew Snellingin 1100-sivuisessa teoksessa Earth´s Catastrophic Past I-II, ICR 2009.

Liite 2: Epigenetiikan rooli lajiutumisessa

Kyseessä on siis joukko periytyviä geenitoiminnan säätelymekanismeja: geenien luentaa/ilmentämistä säädellään ns. epigeneetisillä merkeillä. (”Epi” tulee kreikasta, ja tarkoittaa ”päällä” tai ”vieressä”.) Epigeneettiset merkit ovat pieniä molekyylejä, kuten metyyli (CH3-) tai asetyyli (CH3CO-), jotka siirtäjäentsyymit¹⁰ liittävät nukleotidiemäksiin. Ehkä tärkein ja yleisin merkkaus on metyylin siirto sytosiiniin, jolloin syntyy 5-metyylisytosiinia. Kontekstista ja metyyliryhmien määrästä riippuen tämä joko nopeuttaa tai hidastaa tai jopa estää merkatun geenin luennan. Mutta sytosiinirenkaaseen kuuluu myös aminoryhmä (NH2- ). Metyloitu sytosiini on kuitenkin herkkä deaminaatioksi kutsutulle kemialliselle reaktiolle, jossa aminoryhmä irtoaa renkaasta. Tällöin syntyy toista ”DNA-kirjainta”, tymiiniä. Kun tällainen deaminoitu geeni kahdentuu, tymiini saa vastinparikseen adeniinin (eikä sytosiinin guaniinia). Tällöin geenin CG-nukleotidipari korvautuu AT-parilla. Ja mitä enemmän geenitoimintaa joudutaan mukauttamaan ympäristön vaatimusten kautta, sitä enemmän CG-pareja korvautuu AT:llä. Tämä tarkoittaa sitä, että genomit yksinkertaistuvat eli köyhtyvät. Tilannetta voitaisiin verrata suomenkieliseen tekstiin, jossa Ä- Ö-kirjainten pilkkuja pyyhittäisiin koko ajan pois: sanasta ”tähti” tulee ”tahti” ja sanasta ”pöly” tulee ”poly” ja lopulta kukaan ei enää ymmärrä, mitä kirjoittaja alun perin tarkoitti. Esim. selkärankaiset eläimet ovat menettäneet genomiensa CG-sisällöstä tällä mekanismilla jo yli 3/4:

”During the course of evolution, more than three of every four CGs have been lost in this way, leaving vertebrates with a remarkable deficiency of this dinucleotide.” (Evoluution kuluessa kolme neljästä selkärankaisten CG-parista on tällä tavalla hävinnyt ja jättänyt niihin tämän nukleotidiparin huomattavan vajauksen.) (Molecular Biology of the Cell, Alberts ym. 2015, s. 404).

Vaikuttaa siltä, että kriittinen raja on 38%. Jos genomin CG-osuus laskee alle sen, sukupuutto alkaa olla ovella. Tämä tarkoittaa myös sitä, että sopeutumismuuntelulla on paitsi laadullinen, myös määrällinen (ja ajallinen) raja: eliö voi muuntua X-kertaa, mutta ei X+1 kertaa. (Jos olisimme olleet täällä jo miljoonia vuosia, olisimme myös kuolleet sukupuuttoon jo miljoonia vuosia sitten.)

Ainakin jotkut evolutionistit ovat koettaneet vähätellä epigenetiikan roolia, kuten tiedelehti Naturen pitkäaikainen toimittaja Philip Ball kirjassaan How Life Works, (The University of Chicago Press, 2023, s. 133-7). Ball pitää epigenetiikan roolia marginaalisena, koska suurin osa epigeneettisistä markkereista pyyhitään pois primaaristen sukusolujen alkaessa kypsyä. Mutta tämä pitää vain osittain paikkansa: kyseessä on joukko periytyviä geenitoiminnan säätelymekanismeja. Epigenetiikka selittää kuitenkin vain biologisen perusryhmän sisäisen muuntelun. – Mutta juuri näihinhän kuuluvat monet evoluution ”mannekiinit” kuten Darwinin sirkut, Victoria-järven kirjoahvenet, koivumittarit, kolmipiikkikalat, saimaannorppa – ja miksei myös hevonen.

Erittäin muuntelukykyinen Darwinin Hullu Hevonen onkin hyvä esimerkki epigenetiikasta ja nerokkaasta suunnittelusta, ei evoluutiosta. Lienee turha edes pohtia tämän sopeutumisjärjestelmän ”kehityshistoriaa”; emmehän me vielä edes tiedä mitä kaikkea siitä pitäisi tietää. Epigenetiikka on aivan oma maailmansa. Alkeita löydät Tomi Aallon em. kirjasta, josta lienee tulossa myös englanninkielinen versio. Viimeisintä tietoa löytyy myös uudesta englanninkielisestä kirjastamme Game over, Darwin (Luominen ry. 2024).