Mikko Tuuliranta, huhtikuu 2021

Tässä Pekka Reinikaisen uutuuskirjassa dinosauruksia kuvataan ”luomisen mannekiineina” ja ”hirmuevankelistoina”. Miksi dinosaurukset ovat ”vaihtaneet puoluetta”? Asia selviää Reinikaisen kirjasta.

Lännessä dinosaurusten fossiileja alettiin tunnistaa vasta 1820–30 -luvuilla. Ne vaikuttivat kuuluvan eläintieteilijöille vielä tuntemattomille, suurikokoisille otuksille. Siksi niille piti antaa myös oma nimi. Brittiläinen eläintieteilijä ja kreationisti, Richard Owen ehdotti v. 1841 nimeksi Dinosauria, joka tulee kreikan sanoista hirmuinen ja lisko – siis hirmulisko. Omassa lapsuudessani, 1950- ja 60-luvuilla puhuttiinkin hirmuliskoista; nimen dinosaurus taisin kuulla vasta joskus 70-luvulla.

Jos hirmuliskot olivat 1800-luvun eurooppalaisille eläintieteilijöille jotain uutta ja ihmeellistä, ne eivät olleet sitä muinaisille kansoille: heprealaiset, roomalaiset ja kiinalaiset ovat aina puhuneet niistä – mutta eri nimellä. Heille dinosaurukset olivat lohikäärmeitä; kiinalaisten kalenterissa on jopa lohikäärmeen vuosi.

Reinikaisen A4-kokoisessa, kovakantisessa ja noin 90-sivuisessa kirjassa on upeita kuvia. Teksti on helppolukuista. Itse luin kirjan yhdessä illassa.

Ensin kerrotaan, missä dinosaurukset asuivat: ”– – dinosaurukset viihtyivät havupuiden seassa ja vesistöjen varrella yhdessä lintujen kuten sorsien kanssa. Kasvimaailma muistutti nykyistä ja myös nisäkkäitä oli olemassa.”

Sitten kysytään ”Millaisia eläimiä dinosaurukset olivat?” – Ja kerrotaan, että niissä oli muun muassa luupäitä ja sarvinaamoja, panssarisauruksia, tyranneja sekä jättimäisiä kasvissyöjiä kuten Argentinosaurus, joka saattoi painaa 120 tonnia. Se(kin) söi ruohoa kuin nauta, ojensi häntänsä jäykäksi kuin setripuun ja sen reisijänteet olivat lujiksi punotut. Sen luut olivat kuin vaskiputket, nikamat kuin raudasta taotut. Näillä sanoilla Jumala kuvaili Jobille muuatta jättimäistä ruohonsyöjää ja nyt tutkijatkin ovat sen vahvistaneet: Raamatun kirjoittajat eivät panneet omia juttujaan Luojan suuhun, joka kuvaili Jobille eläintä, jonka hän itsekin tunsi: ”Katso Behemotia, jonka minä loin niin kuin sinutkin” (Job 40). Ei kai Jumala käskenyt Jobin katsoa jotain mitä ei ole olemassa? (Kirkkoraamatussamme on muuten huvittavaa, että se väittää Behemotia virtahevoksi, ”joka ojentaa häntänsä jäykäksi kuin setripuun”.)

Dinosaurusten valtava koko merkitsi erityisiä ratkaisuja niiden ruumiinrakenteeseen. Tarvittiin esimerkiksi punottuja jänteitä, jotta ne – päinvastoin kuin esimerkiksi ihmisen akillesjänne – olisivat kestäneet useiden tonnien kuormitukset. Kirjasta saa nopeasti yleiskäsityksen siitä, mitä parin viimeisen vuosikymmenen tutkimukset ovat paljastaneet näistä luomisen mannekiineista, muustakin kuin pelkistä luista.

Uusi lehti "dinosaurustieteessä" käännettiin vuonna 1993, kun Yhdysvaltain Montanasta kaivettiin Tyrannosaurus rexin reisiluu.¹ Kerrotaan, että luu ei mahtunut kuljetuskonttiin, joten se piti sahata poikki. Luuydin haisi mädälle. Tästä kiinnostuneena Mary Schweitzer tutki luuytimen ja löysi sieltä hyvin säilyneitä pehmytkudoksia, muun muassa taipuisia verisuonia ja punasoluja. Myöhemmin joistain muistakin dinosaurusfossiileista on löydetty säilyneitä pehmytkudoksia.² On luultavaa, että aikaisempiinkin löytöihin on liittynyt pehmytkudoksia, mutta niitä ei tunnistettu, koska sellaisten ei uskottu säilyneen; fossiilithan olivat vähintään ”65 miljoonan vuoden” ikäisiä. Vain luut irrotettiin niitä ympäröivästä aineksesta.

Tuliko dinosauruksista kolibreja? Hirmuisten liskojen jälkeen kirjassa siirrytään vähäksi aikaa täysin toisenlaiseen maailmaan, kolibrien pariin. Lukija voi sen jälkeen itse päättää kumpaanko uskoo, siihen, että dinosaurukset ”kehittyivät” kolibreiksi vaiko siihen, että ne luotiin erikseen.³

Luvussa 3 esitellään muita muinaisia liskoja: mosasauruksia, kalaliskoja, joutsenliskoja ja lentoliskoja, ilmojen jättiläisiä. Miten kirahvin kokoinen Pterosaurus pääsi ilmaan kun nykyään jo joutsenkin ilmaan päästäkseen tarvitsee kohtaisen pitkän kiitoradan ja albatrossi vasta kunnon vastatuulessa?

Luvussa 4 palautetaan mieliin Jurassic Park -elokuva ja kysytään voiko dinosaurukset palauttaa elävien kirjoihin. Luku 5 on otsikoitu ”Dinosauruksia Raamatussa”, mutta siinä kerrotaan lyhyesti myös joistain Raamatun ulkopuolisista dinosaurushavainnoista. Luvussa 6 röykytetään evoluutiota kaiken selittävänä tieteistarinana, romutetaan vanha oppi ”yksi geeni – yksi proteiini” ja kerrotaan biologian uudesta aikakaudesta, RNA-ajasta (joka on täysin eri asia kuin evolutionistien kuvitteellinen ”RNA-maailma”). Kirjan lopussa on liite, jossa kerrotaan kahdesta vuonna 2018 julkaistusta laajasta tutkimuksesta, jotka eivät enää tue evoluutioteoriaa, vaan että koko eläinkunta on vaikuttanut syntyneen yhtä aikaa. Lopussa on ”sanakirja”: DNA, entsyymi, pangenomi, raseeminen jne. Sivujen alareunassa on linkkejä lukuisiin kutakin aihetta käsitteleviin internetsivustoihin ja painettuun tieteelliseen kirjallisuuteen.

Kirjan ehkä tärkein ja mielenkiintoisin sanoma on evolutionistien painajainen: lukuisat, jopa erittäin hyvin säilyneet, siis tutkittavissa olevat pehmytkudokset. Eikä tämä koske ainoastaan dinosauruksia, vaan monia muita eliöryhmiä. Evolutionistien selitystoimistoon onkin kohdistunut paineita ja kaikenlaista ”hauskaa” on keksitty selittämään, miten esimerkiksi veren punasolu voisi säilyä ehjänä kymmeniä miljoonia vuosia. Suuri ihme on jo sekin, että ne ovat säilyneet edes muutaman tuhat vuotta.

Yhden painovirheen löysin, luku 3.2: ”Kalaliskot - eläimistä suurimmat”. Tästä on jäänyt pois sana "meri": Kalaliskot olivat kaikkien aikojen suurimpia merieläimiä. Suurin maaeläin oli tämän hetkisen tiedon mukaan Argentinosaurus, jonka arvellaan painaneen jopa 120 tonnia (s.22)."

Kirjaa (27 €) voi tilata osoitteesta Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Mikko Tuuliranta (vapun aattona 2021)