Luominen artikkeliarkisto

Russell Grigg

Charles Darwinilla oli ongelma – suuri sellainen. Hän ei kyennyt mainitsemaan ainoatakaan välimuotoa¹ kirjassaan Origin of Species [Lajien synty] (1859). Sen sijaan hän omisti kokonaisen kappaleen valittaakseen ”geologisen aineiston epätäydellisyydestä”, jossa hän kirjoitti:

”Geologia ei varmasti paljasta mitään sellaista tarkasti porrastettua yhtenäistä ketjua; ja tämä on kenties kaikkein ilmeisin ja vakavin vastaväite joka voidaan nostaa teoriaani vastaan. Uskoakseni selitys löytyy geologisen aineiston äärimmäisestä puutteellisuudesta.”²

Darwin ei ollut yksin tämän ongelman kanssa. Dr Colin Patterson (1933-1998), Lontoossa olevan Britannian luonnonhistorian museon [British Museum of Natural History] vanhempi paleontologi, sanoi kun häneltä kysyttiin miksei hänen kirjassaan Evolution vuodelta 1978 ollut yhtään kuvaa välimuodoista, että: ”ei ole yhtäkään sellaista fossiilia, jota voisi käyttää vedenpitävänä todisteena.”³ Ja professori Stephen J. Gould (1941-2002) sanoi: ”Välimuotojen äärimmäinen harvinaisuus fossiiliaineistossa pysyy paleontologian ammattisalaisuutena.”⁴

Todellakin, 150 vuotta kestänyt evoluutioon uskovien tarmokas etsintä, jossa on läpikäyty miljoonia tonneja fossiileja, on epäonnistunut tuottamaan edes yhtä tällaista selvää välimuotojen ”sarjaa”, puhumattakaan siitä suuresta määrästä sarjoja, joita darvinismi tarvitsee. Vuosien saatossa on kyetty esittämään vain pieni kourallinen ”ehdokkaita”, joiden väitetään olevan ”siirtymävaiheessa”. Nämä on yleensä tuotu julkisuuden valokeilaan evoluution hehkuttamiseksi ja iskostamiseksi jokaisen mieleen. Kun painavat vastakkaiset todisteet ovat ajan kuluessa osoittaneet kyseessä olleen virheen, julkinen peruutus (jos sitä edes on tullut) on ollut yleensä hiljainen kuin kuiskaus, ja seuraava tieteen tekijöiden sukupolvi tukee taas omia ehdokkaitaan.⁵

Tämä artikkeli käsittelee joitain niistä väitetyistä välimuodoista, jotka evoluutioon uskovat ovat joutuneet itse hylkäämään puhtaasti painavien vastakkaisten todisteiden takia.

Välimuodot kalasta maaeläimeksi

1. Tiktaalik

Tiktaalik – 20 cm pitkä kalan kallo ja joitain fossiilisia eviä (luut ovat karkeasti samankaltaiset maalla elävien selkärankaisten kanssa), jotka olisivat kuuluneet eliön etuosaan, löydettiin Pohjois-Kanadasta vuonna 2004. Evoluutioon uskovat mainostivat sitä voimakkaasti 375 miljoonaa vuotta vanhaksi sukupuuttoon kuolleeksi välimuodoksi, joka oli kehittymässä ensimmäiseksi nelijalkaiseksi maalla eläväksi selkärankaiseksi. Fossiili esiteltiin huomattavalla paikalla Naturen kannessa ja julkaisussa ollut artikkeli sanoi: ”... tältä todellakin esi-isämme näyttivät alkaessaan siirtyä vedestä. ...”⁶

Valitettavaa Tiktaalikille puuttuvana renkaana on, että tämä oletus on osoitettu vääräksi. Puolasta löydettiin 18 miljoonaa vuotta Tiktaalikia vanhemmaksi ”ajoitetusta” kivestä useita hyvin säilyneitä jalanjälkiä, jotka oli epäilemättä tehnyt nelijalkainen eläin.⁷ Nature myönsi: ”Ne pakottavat radikaalisti uudelleen arvioimaan niin ajankohdan, ekologian kuin ympäristön puitteet kalojen muuttumisesta neliraajaisiksi selkärankaisiksi ... .”⁸

Kuitenkin Tiktaalik (kuten varsieväkala ja ”Lucy”) on astunut sisään kehitysopillisen satuilun kansanperinteeseen ja aavistelemme, että yleisesti evoluutioon kannattajat eivät luovu siitä ennen kuin he löytävät jotakin sen tilalle.

2. Varsieväkala

Varsieväkalaa (kuvassa alla) mainostettiin sata miljoonaa vuotta vanhana maaeläinten esi-isänä – kunnes sellainen löydettiin elävänä vuonna 1938. Se käyttää alempia eviään uimaliikkeiden tekemiseen, ei ”kävelemiseen” kuten väitettiin.⁹

Tiktaalik Nature-lehden kannessa, 6. huhtikuuta 2006. ”Miljoonia kehitysopillisia vuosia” vanhempien jalanjälkien, kuten on esitetty Nature-lehdessä 7. tammikuuta 2010, olisi pitänyt lähettää Tiktaalik ”hylättyjen” roskakoriin. Alla: varsieväkala.

Nisäkkäistä valaiksi

Yksi ensimmäisistä evoluutioon uskovien väittämistä valaan esi-isistä oli Mesonychia, keskikokoinen, jokseenkin suden kaltainen maalla elävä nisäkäs, jolla oletetaan olleen valasmaiset hampaat. Sitten tuli Pakicetus (”Pakistanin valas”) – nimi jonka paleontologi Philip Gingerich antoi kallon yläosalle, kahdelle alaleuan palaselle ja muutamalle hampaalle, jotka löydettiin Pakistanista 1970-luvun lopulla. Hän sanoi sen olevan ”vanhimman ja alkukantaisimman tunnetun valaansukuisen eläimen.”¹⁰

Se kuulutettiin maailmalle Science-lehden kannessa 22. huhtikuuta 1983.¹⁰ Science-lehden toimituksen kommentissa kirjoitettiin: ”Pakicetus antaa ensimmäisen suoran todisteen vedessä ja maalla elävästä muodosta valaiden kehitysopillisessa siirtymisessä maalta mereen.” Hän kuitenkin lisäsi varovasti: ”post-kraniaalisen luurangon hahmotelma on täysin oletettu”.¹⁰ Tämä on evoluutiopuhetta, joka tarkoittaa: ”päästä alaspäin kaikki on keksittyä.”

Monta vuotta myöhemmin löydettiin lisää Pakicetuksen luita ja niistä kirjoitettiin Nature:ssa. Artikkelia kommentoitiin Naturessa: ”Kaikki post-kraniaaliset [päästä alaspäin] luut osoittavat pakicetidae:n kuuluneiden [johon Pakicetus kuului] olleen maaeläimiä ja … olleen juoksijoita, joilla ainoastaan varpaat koskettivat maata.”¹¹ Tätä nykyä evoluutioon uskova Richard Dawkins kertoo meille, että molekyyligeneettinen todistusaineisto osoittaa valaiden lähimpien sukulaisten olevan virtahepojen,¹² ei mesonychidien. Silti monet yleiset evoluutiokuvaukset pitävät Pakicetusta edelleen valaiden esi-isänä, johtuen väitetyistä samankaltaisuuksista sen ja valaiden sisäkorvan rakenteissa.

Yllä: Science-lehden piirros Pakicetuksesta.

Alla: Pakicetus seitsemän vuotta myöhemmin

Dinosauruksista linnuiksi

Evoluutioon uskovat sanovat lintujen kehittyneen dinosauruksista. Kaksi väitettyä välimuotoa olivat:

1. Archaeopteryx

Tämä nimi annettiin useille lintufossiilinäytteille, joita löydettiin Solnhofenista Saksasta vuosien 1861 ja 1993 välillä. Kehitysopilliset oppikirjat ovat pitkään sanoneet sen olleen matelijoiden ja lintujen välimuoto. Tämä siitäkin huolimatta, että sillä oli täysin kehittyneet lentosulat, puiden oksilla istuskelemiseen sopivat jalat, linnuille ominaiset luut ja linnuille ominainen kallo sekä siivet kiinnittyivät suureen hankaluuhun.¹³ Lisäksi linnuille ominaisia jälkiä on löydetty vanhemmista kivistä.¹⁴ Ja kahden variksen kokoisen linnun fossiilit on löydetty Texasista vanhemmasta kerrostumasta (tästä on kuitenkin kiistelty), niiden löytäjä Sankar Chattergee on ehdottanut niille nimeksi Protoavis texensis (”ensimmäinen lintu Texasista”).^15,16

2. Archaeoraptor

Vuonna 1999 National Geographic Society paljasti lehdistötilaisuudessa Archaeoraptor liaoningensiksen, pienen fossiilin Kiinasta. Sille oli omistettu kymmenen sivua kuvia ja tekstiä marraskuun 1999 lehdessä, jossa sanottiin:

”Tällä olennolla joka löydettiin Liaoningin provinssista Kiinasta, on alkukantaisen linnun kädet ja dinosauruksen häntä, se on todellinen puuttuva rengas monimutkaisessa ketjussa, joka yhdistää dinosaurukset lintuihin. ... Tämä sekoitus kehittyneitä ja alkukantaisia piirteitä on juuri sitä mitä tieteen tekijät odottaisivatkin löytävänsä dinosauruksesta, joka kokeilee lentämistä.”¹⁷

Valitettavaa evoluutioon uskovien yhteisölle on, että Archaeoraptor oli huijaus – erään kiinalaisen maanviljelijän valmistama väärennös rahan hankkimiseksi. Aikanaan tutkimukset paljastivat, että fossiili oli väärennetty, yhdistelmänä mahdollisesti jopa viidestä eri yksilöstä.

Archaeoraptor niin kuin se esiteltiin maailmalle National Geographic -lehdessä marraskuussa 1999, s. 105. Kaikki piirroksen yksityiskohdat olivat virheellisiä.

Kuvateksti yllä: Höyheninen saalistaja

Kuvateksti alla: Nyt voimme sanoa että linnut ovat teropodidinosauruksia

Välimuodot apinasta ihmiseksi

1. Ramapithecus

Ramapithecus, nykyään hylätty ihmisen esi-isä.

Vuonna 1960 Elwyn Simons Yalen yliopistosta teki hahmotelman Pohjois-Intiasta vuonna 1932 löydetyn muutaman leuan- ja hampaanpalasen perusteella ja kutsui sitä nimellä Ramapithecus, ihmisten esi-isä. Tämä teoria sai nopeasti laajan hyväksynnän evoluutioon uskovilta antropologeilta. Sitten vuonna 1976 kokonainen Ramapithecuksen leuka löydettiin, joka ei selvästikään kuulunut ihmisiin ja teoria hylättiin. Ramapithecus luokitellaan nykyään apinamaiseksi eläimeksi, joka on sukua orangille.¹⁸

2. Nebraskan ihminen

Piltdown-ihmisen huijauksen jälkeen (jota käytettiin evoluution mainostamiseen 40 vuoden ajan) yksi kaikkein noloimmista evoluutioon uskovien ”apinamies”-väitteistä oli ”Nebraskan ihminen”, jolle annettiin tieteellinen nimi Hesperopithecus haroldcookii, Henry F. Osbornin, Amerikan luonnonhistorian museon [American Museum of Natural History] johtajan toimesta. Se perustui vuonna 1922 läntisestä Nebraskasta löydettyyn yhteen hammasfossiiliin.

Tämä piirros kahdesta ”hesperopithecuksesta” ilmestyi kesäkuun 24. päivänä vuonna 1922 The Illustrated London News –lehdessä, kaikki perustui yhteen sian hampaaseen, mutta se kumottiin myöhemmin.

Kuitenkin lisätutkimusten jälkeen vuonna 1927 myönnettiin vastahakoisesti, että hammas kuului sukupuuttoon kuolleelle sialle Prosthennopsille. Tätä ei pidetty yleisesti uutiskynnyksen ylittävänä, mutta Science-lehti totesi varovasti, ettei hammas ilmeisesti kuulunut ihmiselle eikä apinalle,¹⁹ ja Encyclopaedia Britannica kaunistelevasti tarjosi sitä kuuluvaksi ”jonkin toisen lahkon olennolle”.

Artikkelissa sanottiin: ”Vuonna 1922 löydettiin Nebraskan Snake Creekin louhoksesta, Plioseenikauden kerrostumasta, paljon kulunut hammas, jonka sanottiin kuuluvan ihmisapinalle –sille ehdotettiin nimeksi Hesperopithecus – mutta myöhemmät löydöt osoittivat virheen tapahtuneeksi ja hammas kuuluikin jonkin toisen lahkon olennolle.”²⁰ Kaikki viitteet poistettiin Encyclopaedia Britannican 15. laitoksesta.

3. Neandertalinihminen

Tämä nimi annettiin vuonna 1856 Saksan Neander-laaksosta löydetyille luille. Huolimatta aikaisemmista eläimellisen apinamies-ilmeen antaneista hahmotelmista, neandertalinihmistä pidetään nykyään yleisesti Homo Sapiensiin kuuluvana muunnoksena tai rotuna. Viimeaikaiset DNA-todisteet ovat vahvistaneet neandertalilaisten jopa risteytyneen ”modernien” ihmisten kanssa.²¹

Varhainen virheellinen kuvaus Neandertalilaisesta

Tämä piirros (oikealla) neandertalinihmisestä ilmestyi vuonna 1909 The Illustrated London News -lehdessä. Vuonna 1957 antropologit William Straus ja A.J.E. Cave arvioivat todisteet uudelleen ja sanoivat, että jos neandertalilaisen ”voisi herättää henkiin ja laittaa New Yorkin metroon – edellyttäen, että hän olisi käynyt kylvyssä, ajanut partansa ja laittanut nykyaikaiset vaatteet päälleen – on kyseenalaista herättäisikö hän yhtään sen enempää huomiota, kuin muutkaan sen paikan asukkaat.”²²

4. Etelänapinat, ”Lucy” mukaan lukien

Viimeisin kehitysopillinen ”apinamies”-kandinaatti on ryhmä afrikkalaisia fossiileja, joista käytetään nimeä australopithecukset eli etelänapinat.²³ Ensimmäinen oli vuonna 1924 löydetty pieni apinamainen kallo, jolle Raymond Dart antoi nimen Australopithecus africanus. Viidenkymmenen vuoden ajan yleisölle kerrottiin sen olevan kehitysopillinen esi-isämme.²⁴

”Lucyn” luuranko — sukupuuttoon kuollut apinankaltainen olento

Sitten vuonna 1974 Donald Johanssonin työryhmä löysi Etiopiasta 1,1 metriä pitkän 40 %:sti täydellisen luurangon, jolle he antoivat lempinimen ”Lucy”. Tämä julistettiin hominidiksi (”apinanainen”), ja sille (kuin myös muille samankaltaisille läheltä löydetyille luille) annettiin nimi Australopithecus afarensis.

Tämä korvasi Dartin A.africanuksen kehitysopillisena esi-isänämme yksinkertaisella keinolla, sen julistettiin olevan noin miljoona vuotta vanhempi. Joten Africanuksesta tuli sivuhaara, ei enää esi-isä.

Tänä päivänä niiden anatomiasta tehdyt yksityiskohtaiset numeeriset analyysit ovat osoittaneet, että etelänapinat eivät ole välimuotoja vaan ainutlaatuisia, nyt jo sukupuuttoon kuolleiden, apinankaltaisten eläinten joukko, jotka ”poikkeavat enemmän ihmisistä ja Afrikan apinoista kuin ihmiset ja Afrikan apinat poikkeavat toisistaan.”²⁵ Evoluutioon uskovilla ei ole kuitenkaan mitään täyttämään ”Lucyn” jättämää aukkoa, niinpä usein häntä käsitellään edelleen virheellisesti ihmisen evoluution osana.²⁶

Johtopäätös

Se mitä on tapahtunut menneisyydessä, tulee mitä todennäköisimmin toistumaan myös tulevaisuudessa. Evoluutioon uskovat ja heidän julkaisunsa tulevat jatkamaan tämän kourallisen ”puuttuva rengas”-fossiilikandidaattien julistamista evoluution ”todisteina” ja Raamatun ”kumoajina” – siitäkin tosiasiasta huolimatta, että se valtava määrä, joka näitä pitäisi olla olemassa, jos evoluutio olisi totta, pysyy itsepintaisesti puuttuvana. Muussa tapauksessa he joutuvat katsomaan totuutta suoraan silmiin – Jumala on luonut meidät ja olemme siis Hänelle tilivelvolliset. Mutta fossiilit joita tänään mainostetaan, sortuvat varmasti uusien todisteiden edessä ja ne syrjäytetään tulevaisuudessa uusilla löydöillä. Caveat lector (lukija varokoon!)

Kiitoksemme Ian Taylorille, kirjan In the Minds of Men kirjoittajalle, joka toimitti kopion alkuperäisestä viitteeseen 20.

RUSSELL GRIGG, Filosofian maisteri
oli teollisuuskemisti ennen kuin hän palveli 20 vuotta  Ulkomaiden lähetystyöntekijäin yhteisössä (Overseas Missionary Fellowship, nykyään OMF International). Hän kuuluu  Creation Ministries Internationalin Australian toimipisteen henkilökuntaan.