
Dominic Statham
Raamatun mukaan ainoat sieraintensa kautta hengittävät maaeläimet, jotka selvisivät vedenpaisumuksesta, olivat Nooan arkissa. Tämä tarkoittaa, että kaikkien nykyisten maalla elävien selkärankaisten täytyy olla arkissa matkustaneiden yksilöiden jälkeläisiä. Tämän lisäksi niiden on täytynyt levitä nykyisille elinalueilleen sieltä, mihin arkki lopulta seisahtui, jostain päin Lähi-idässä sijaitsevaa Araratin vuoristoa. Lukuisia teorioita on esitetty siitä, kuinka leviäminen olisi voinut tapahtua. Osa näistä teorioista vaikuttaa melko todennäköisiltä, kuten muutto kannasten (”luonnollisten maasiltojen”) yli, jotka ovat jääneet myöhemmin merenpinnan alle sekä eläinten siirtyminen ihmisten kuljettamina.
Toinen selitys, joka lisää kasvavassa määrin kannatustaan on lauttahypoteesi (lauttaoletus).
Evoluutioon uskovat ovat – kiinnostavaa kyllä – useiden vuosien ajan hyväksyneet mahdollisuuden luonnon lautoista, jotka olisivat kuljettaneet kasveja ja eläimiä suurten vesialueiden yli. Professori Paul Moody Vermontin yliopistosta esitti syitä: ”Tulvien aikana suuret maamassat sekä yhteenkietoutunut kasvillisuus, mukaan lukien puut, saattavat repeytyä irti joenrannoilta ja ajautua merelle. Joskus tällaisia massoja tavataan ajelehtimassa valtamerellä, kun maata ei ole edes näkyvissä, yhä vihreinä ja vehmaina, ja mukana on myös 7–10 metrin korkuisia palmuja. On täysin todennäköistä, että maaeläimet voivat kulkeutua pitkiä matkoja tällä tavoin. Mayrin mukaan monien trooppisten valtamerien virtausnopeus on ainakin kaksi solmua; tämä tekee 80 km päivässä ja 1 600 km kolmessa viikossa.”1
Sittemmin evoluutioon uskovat ovat esittäneet lauttaideaa selityksenä karhukuskuksen (Ailurops ursinus) ja sulawesinkuskuksen (Strigocuscus celebensis) olemassaololle Sulawesin saarella2 – ja niin ikään Madagaskarin saarella eläville maki-puoliapinoille.3 Vuonna 1995 kalastajat todistivat, kuinka leguaanit asuttivat Karibianmerellä sijaitsevan Anguillan saaren. Ne ajautuivat eräälle saaren itäosassa sijaitsevalle rannalle tukeista ja juurineen irti kiskoutuneista puista muodostuneella lautalla muutama viikko sen jälkeen, kun kaksi hurrikaania oli osunut Pienten Antillien -saarille. Tutkijat uskoivat leguaanien kulkeneen lautalla 320 kilometriä Guadeloupesta. 4,5
On merkillepantavaa, että eliömaantieteilijät viittaavat joskus maanosien sijaan valtameriin pääasiallisina eliömaantieteellisinä alueina. Näin on siksi, että hyvin usein on nähtävissä kuvio, jossa monet maalla elävät eliöt ovat levinneet valtamerta ympäröiville maa-alueille. 1900-luvulla eliömaantieteilijä Léon Croizatille tämä oli niin selvä asia, että hän käytti paljon aikaa piirtäen ”reittejä” kartoittaessaan leviämiskuvioiden toistuvaa esiintyvyyttä.6,7 Esimerkiksi Oreobolus-kasvien reitti, joka on esitetty kuvassa 1, on sama kuin lukuisten muiden kasvien ja eläinten.8,9
Suurten ja nopeasti virtaavien vesimassojen tuhovoima on valtava, ja vedenpaisumuksen alkuvaiheessa se olisi kyennyt repimään irti suuria määriä metsämaata. Vaikka osa siitä olisi hautautunut kerrostuvaan maaainekseen, miljardeittain puita olisi jäänyt kellumaan pinnalle valtaviksi ”tukkilautoiksi”.
Nämä sateiden säännöllisesti kastelemat, kelluvat kasvisaaret olisivat helposti voineet ylläpitää kasvillisuutta ja eläimistöä huomattavan pitkiä aikoja. Merivirrat olisivat liikutelleet näitä massiivisia ”lauttoja” ympäri maapalloa, ajaen ne silloin tällöin maan viereen, jolloin eläimet ja hyönteiset olisivat saattaneet ”nousta maihin” tai ”nousta laivaan” ja sitten kuljettaa ne takaisin merelle. En tarkoita että maaeläimet olisivat selvinneet vedenpaisumuksesta lauttojen päällä. Sen sijaan lautat olisivat edesauttaneet maaeläinten leviämistä vedenpaisumuksen jälkeen, kun ne lisääntyivät ja levittäytyivät Araratin vuoristosta muualle (1. Moos. 8:4).
Merivirtojen kyky kuljettaa kelluvia esineitä ympäri maailmaa nähtiin vastikään, kun tuhansia kylpyankkoja tippui rahtialuksen kyydistä pohjoisella Tyynellämerellä vuonna 1992. Alle kahdessakymmenessä vuodessa ne olivat kulkeutuneet Australiaan ja Etelä-Amerikkaan ja sen jälkeen Pohjoiselle jäämerelle ja Atlantille.10,11
On mielenkiintoista että kasvien ja eläinten leviämiskuviot ympäri maailman eivät ole sattumanvaraisia, kuten kehitysopillisen teorian pohjalta saattaisi odottaa. Sen sijaan usein löydetään monia eri lajeja [engl. species] kerääntyneenä alueille, joita eliömaantieteilijät kuvailevat ”endeemisiksi [kotoperäisiksi] alueiksi”. Monet erilaiset kasvit ja eläimet ovat keskittyneet näille muista erottuville ja usein pienille alueille.
Lisäksi ja kaikkein tärkeimpänä seikkana alueet, joilla on kasvien osalta korkea kotoperäisyysaste, ovat yleensä samoja alueita kuin ne alueet, joissa on korkea kotoperäisyysaste eläinten osalta.12,13 Tämä yhdessä sen tosiasian kanssa, että kotoperäisten alueiden välillä on kasviston ja eläimistön osalta usein monia yhteneväisyyksiä14 – tukee vahvasti ajatusta, että kasvit ja eläimet kuljetettiin näihin paikkoihin, ja samoin keinoin.
Lisävahvistusta lauttateorialle saatiin Yhdysvaltain Tennesseessä sijaitsevan Bryan Collegen tutkijoilta. He osoittivat valtamerien virtausten risteysalueilla sijaitsevien maa-alueiden näyttävän käyvän yksiin ympäri maailmaa löytyvien kotoperäisten alueiden kanssa.15
Eliömaantieteellisten leviämiskuvioiden selittäminen on vaikeaa, sillä kaikki kyseessä olevat tapahtumat ovat tapahtuneet vuosia aikaisemmin kuin mihin nykyään elävien ihmisten muistikuvat yltävät. Luomiseen uskovilla tutkijoilla on kuitenkin etu muihin tutkijoihin nähden, sillä Raamattu antaa historiallisen kehyksen, joka voi ohjata heidän ajatteluaan. Lisäksi samoin kuin muilla luomistutkimuksen aloilla, kentältä saadun tieteellisen aineiston nähdään enenevässä määrin sopivan paremmin Raamatulliseen kuin kehitysopilliseen malliin.

- Moody, P. Introduction to Evolution, Harper & Brothers, New York, USA, p. 262, 1953.
- Heinsohn, T., A Giant Among Possums, Nature Australia 26(12): 24–31, Syksy 2001.
- Tattersal, I., Madagascar’s Lemurs, Scientific American, p. 90, January 1993; Hitch-hiking lemurs, Creation 15(4): 11, 1993.
- Censky, E. et al., Over-Water Dispersal of Lizards due to Hurricanes, Nature 395:556, 8.10.1998; Surfing lizards wipe out objections, Creation 21(2): 7–9, 1999.
- Yoon, C., Hapless Iguanas Float Away and Voyage Grips Biologists, The New York Times, 13.3.2008, www.nytimes.com.
- Humphries, C.J. and Parenti, L.R., Cladistic Biogeography: Interpreting Patterns of Plant and Animal Distributions, Oxford University Press, Oxford, UK, 2nd ed., pp. 33–37, 138, 1999.
- Croizat, L., Panbiogeography, vol. 1, 2A and 2B, self-published, 1958.
- Seberg, O., Taxonomy, Phylogeny, and Biogeography of the Genus Oreobolus R.Br. (Cyperaceae), With Comments on the Biogeography of the South Pacific Continents, Botanical Journal of the Linnean Society 96: 119–195, 1988.
- Buffalo Museum of Science, Vicariance Biogeography and Panbiogeography of the Plant Genus Oreobolus (Cyperaceae): A Comparison of Methods and Results. New York, USA. www.sciencebuff.org/panbiogeography_of_oreobolus.php. (web.archive.org-sivustolla kopio sivusta)
- Ford, P., Drifting Rubber Duckies Chart Oceans of Plastic, Christian Science Monitor, 31.7.2003. www.csmonitor.com.
- Clerkin, B., Thousands of Rubber Ducks to Land on British Shores After 15 Year Journey, Daily Mail, 27 June 2007. www.dailymail.co.uk.
- Nelson, G. and Platnick, N., Systematics and Biogeography: Cladistics and Vicariance, Columbia University Press, New York, pp. 368, 524, 1981.
- Cox, C.B., The Biogeographic Regions Reconsidered, Journal of Biogeography 28(4): 511–523, 2001. www.blackwellsynergy.com.
- Viite 6, preface and pp. 21, 34, 87
- Wise, K.P. and Croxton, M., Rafting: A Post-Flood Biogeographic Dispersal Mechanism, Proceedings of the Fifth International Conference on Creationism, Creation Science Fellowship, Inc., Pennsylvania, pp. 465–477, USA, 2003.
Copyright © Creation Ministries International.
Used with permission. Käytetty luvalla.
Otsikkokuva ©:
auringonlasku: iStockPhoto.com/mattscholey,
kasvijäte: Tim Newcombe,
iguana: Steve Murray
Karttakuva ©: creation.com