Luominen artikkeliarkisto

Mikko Tuuliranta, syyskuu 2024

Lisäyksin ja selityksin toimittanut Mikko Tuuliranta Timothy Standishin Tampereen kristillisellä koululla 7.9.2024 pitämästä luennosta Biological Signs of Recent Creation. Luento kuului osana Luominen vai evoluutio mini-symbosiumiin. Standish on kalifornialaisen Loma Linda -yliopiston palveluksessa oleva biologi ja geologi.

1 Fossiilien radiohiili

Radiohiiltä (C14) muodostuu, kun kosminen säteily synnyttää yläilmakehässä vapaita neutroneja. Kun tällainen korkeaenerginen neutroni törmää typpiatomiin (N14), se saattaa syrjäyttää protonin. Näin syntyy epävakaata radiohiiltä, jonka puoliintumisaika on vain noin 5 700 vuotta. Radiohiiltä sitoutuu kasveihin ja niiden kautta eläimiin. Kun eliö kuolee, sen sisäänsä ottaman radiohiilen määrä vähenee neljännekseen noin 11 400 vuodessa, kuudestoistaosaan noin 23 000 vuodessa jne. siten, että noin sadan tuhannen vuoden kuluttua määrä on niin pieni, että sitä ei voida havaita edes nykyaikaisilla kiihdytinmassaspektrometreillä (AMS).

Kivihiili on eloperäistä ainesta, ”fossiilista kiveä”, jonka uskotaan syntyneen pääosiltaan kivihiili- ja permikaudella noin 350-200 miljoonaa vuotta sitten, mutta ikähaitari vaihtelee jopa välillä 1-500 miljoonaa vuotta.

Luomiseen uskovat geologit ja fyysikot ovat mittauttaneet hyvinkin eri-ikäisiksi uskottuja kivihiilinäytteitä kahdessa arvostetussa radiohiililaboratoriossa (ns. RATE-project vuosituhannen vaihteessa). Kaikki näytteet sisälsivät selvästi mitattavia määriä radiohiiltä, siten että määrät ylittivät laitteiden herkkyysrajan noin 120-kertaisesti senkin jälkeen kun tuloksesta oli vähennetty laboratorion itsensä arvioima kontaminaatio ulkoisella radiohiilellä.¹ Tämä viittaa selvästi siihen, että näytteet ovat suurin piirtein saman ikäisiä ja alle 100 000 vuotta.

Radiohiiltä on havaittu selvästi mitattavia määriä myös monissa muissa fossiileissa, kuten dinosaurusten luissa. Määrät ovat niin suuria, että kyse ei voi olla kontaminaatiosta. Eikä läheisyydessä mahdollisesti esiintyvä, lähes miljoona kertaa hitaammin hajoava uraani voi millään synnyttää jatkuvasti näin korkeita radiohiilipitoisuuksia.

Kasvit ja eläimet luotiin Raamatun mukaan noin 6 000 vuotta sitten, mutta radiohiiltä ei; radiohiiltä alkoi syntyä pikkuhiljaa vasta luomisen jälkeen ja sen määrä on edelleen hienoisessa nousussa. Vedenpaisumuksessa kuolleet ja fossilisoituneet eliöt sisälsivät siis vain vähän radiohiiltä. Mutta kun niiden ikä tulkitaan olettaen, että radiohiilen määrä on jo pitkään ollut lähes vakio eli nykyistä ”korkeaa” tasoa, niille saadaan kymmenien tuhansien vuosien ikiä (koska radiohiiltä on jo hajonnut ”niin paljon”).

2 Fossiilien hyvin säilyneet pehmytkudokset ja biomolekyylit

Ensimmäinen tieto dinosaurusfossiilin pehmytkudoksista saatiin Mongoliasta 1920-luvulla, mutta siihen ei uskottu ja se unohdettiin. Asia nousi uudelleen parrasvaloihin 70 vuotta myöhemmin, kun Mary Schweitzerin työryhmä löysi ”selvää lihaa” Tyrannosaurus rexin reisiluun ytimestä. Luu näet jouduttiin sahaamaan kahtia, koska se ei muuten olisi mahtunut auton lavalle. Luuydin haisi mädälle ja mikroskooppitutkimuksessa havaittiin hyvin säilyneitä punasoluja sekä verisuonia, joita voitiin venyttää siten, että ne palautuivat muotoonsa kuten kuminauha. Tapauksesta raportoi jopa suomalainen lääket. aikakauslehti Duodecim (Hirmuliskon verisuonet, 13/2005):

”Kuusikymmentäkahdeksan miljoonaa vuotta vanhat verisuonet ja -solut näyttävät kuvissa kuitenkin niin samanlaisilta kuin nykyisin laboratoriossa eristetyt tuoreet vastineensa, että mielikuvitus lähtee helposti laukkaamaan” (MS).

Kun Schweitzer soitti löydöstään esimiehelleen, Jack Hornerille, tämä hermostui eikä tietenkään uskonut. Kun Schweitzer kysyi, että mitkä todisteet sitten riittäisivät sinulle, Horner vastasi ”Eivät mitkään”.

Evoluutioon uskovat tutkijat eivät tietenkään voi uskoa vastoin uskoaan, vaan kudosten säilyminen miljoonia vuosia ”selitetään”. Ensin sitä selitettiin punasolujen ”raudan suojaavalla vaikutuksella”. Mutta rautaa luissa on vain pienen pieniä määriä, joten selitys ontuu. Myöhemmin asiaa tutkittiin kanan luilla ja todettiin päinvastaista: rauta nopeuttaa luiden ja esim. kollageenin hajoamista. Sitten sitä selitettiin ”kuumentuneiden polymeerien suojaavalla vaikutuksella”. Mutta mitään merkkejä polymeereistä ja kuumentumisesta ei ole havaittu ja selitys on muutenkin ontuva. 68 miljoonassa vuodessa jo pelkkä molekyylien lämpöliike ja taustasäteily riittää hajottamaan pehmytkudokset kollageeneineen moneen kertaan.

Maailman laajuisesti ihmiset saavat kroppaansa taustasäteilyä vuosittain keskimäärin 2,4 milliSeivertiä (mSv) (mutta paikallista vaihtelua voi olla runsaasti, esim. Suomessa). Tavallisessa thorax-rtg:ssä eli ns. keuhkokuvassa saamme säteilyä n. 20 mikroSievertiä. Jotta saisimme siitä yhtä paljon säteitä kuin luonnosta, meistä pitäisi ottaa joka vuosi 120 keuhkokuvaa! Kerrotaan tämä 68 miljoonalla. Niin paljon säteilyä Tyrannosaurus rexin fossiili olisi tuona aikana saanut luonnon sädetykistä. Montakohan elastiini-, kollageeni- tai DNA-säiettä olisi säilynyt ehjänä?

Sitten väitettiin, että luun mineraali, apatiitti eli kalsiumfosfaatti on suojannut luuytimen polymeereja kuten DNA:ta. Tätä epäillen muuan tutkija (Mark Armitage) otti näytteitä kolmisarvisauruksen (Triceratops) sarvesta, joka on keratiinia, ei luuta. Hän tutki sen ja löysi siitäkin DNA:ta ja julkaisi tuloksen. Tästä hänen yliopistonsa (Loma Linda) evolutionistit hermostuvat niin, että järjestivät hänelle työpaikkakiusausta ja lopulta potkut. Armitage nosti syytteen. Yliopisto hävisi ja joutui maksamaan suuret summat erorahaa. Tästä Timothy Standish totesi, että veronmaksajana hänkin joutuu nyt maksamaan Armitagen erodollareita.

Jo terve järkikin sanoo, että punasolut, verisuonet, hermosäikeet jne. eivät voi säilyä kymmeniä miljoonia vuosia. Esim. kollageenin ja DNA:n säilyvyyttä on tutkittu kokeellisesti jo pitkään. Allentoftin työryhmän tulos vuodelta 2012 viittasi siihen, että ihanteellisissa olosuhteissa viiden asteen pakkasessa kaikki DNA-nauhaa koossa pitävät fosfodiester-sidokset olisivat hajonneet viimeistään 6,8 miljoonassa vuodessa. DNA:ta on kuitenkin löytynyt ainakin 6 nukleotidin pituisina pätkinä joidenkin dinosaurusten rustosoluista, siis solujen sisältä eli kyse ei voi olla kontaminaatiosta.

Mitä Allentoftin tutkimukseen tulee, siitä Rope Kojonen toteaa kirjassaan Luominen ja evoluutio (Gaudeamus, 2021, s. 175, kursivointi minun): ”…keskimäärin DNA:n hajoamiseen menisi 5 celsiusasteen lämpötilassa 882 000 vuotta, -5 celsiusasteen lämpötilassa 6,8 miljoonaa vuotta. Nämä ovat kuitenkin vain keskimääräisiä arvoja, ja käytännössä eri näytteiden hajoamisnopeus poikkesi tutkimuksessa runsaastikin keskimääräisestä. Näin ollen DNA:n säilyminen yli 65 miljoonaa vuotta ei ole mahdotonta, mutta harvinaista ja erikoiset olosuhteet vaativaa kyllä.”

”Harvinaista ja erikoiset olosuhteet vaativaa”. Tuskin. Fossiili löytyi Montanan Hell Creek´stä melko pinnasta ja maakerroksen keskilämpötilaksi on arvioitu noin + 15 astetta. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän harvinaisiksi nämä löydöt osoittautuvat. DNA:ta on löytynyt mm. mastodonttien, mammuttien ja luolakarhujen luista. Ihmissuvun leviämisen varhaishistoriaa voidaan nyt tutkia vanhoista kalloista: Kartiolisäke, jossa sisäkorva sijaitsee, on ihmisen kovin ja tiivein luu. Sen sisältä DNA:ta voi löytyä jopa sata kertaa enemmän kuin muista luista. Kun vielä on opittu erottamaan muinainen DNA (aDNA) nyky-DNA:sta, saadaan mielenkiintoista tietoa nykyihmiskunnan historiasta. Euroopan vähäinen neandertalväestö (ilm. alle 10 000) todennäköisesti sulautui Antatolian (Turkin) alueelta muuttaneisiin maanviljelijöihin. Ks. esim. Robert Carterin video Ancient DNA, jonka voi tilata osoitteesta creation.com.

Kollageeni-niminen sidekudosproteiini on DNA:ta paljon kestävämpi. Kreationistinen paleobiokemisti Brian Thomas teki v. 2015 väitöskirjan luun kollageenin hajoamisesta (Liverpoolin yliopisto). Hän toteaa, että on toiveajattelua, että kollageeni (DNA:sta puhumattakaan) säilyisi miljoona vuotta edes optimaalisissa olosuhteissa. On arvioitu, että +10 celsiusasteessa määrä putoaa alkuperäisestä alle prosenttiin noin puolessa miljoonassa vuodessa. V. 1947 löydetyt Kuolleenmeren kirjakääröt oli kirjoitettu pergamentille eli hiotulle lampaan- tai vuohen nahalle. Kollageeni on nahan tärkein tukiproteiini, mutta jo 2 000 vuodessa kääröt olivat hajonneet tuossa kuivassa luolassa lähes tomuksi. Ks. creation.com ja sieltä Brian Thomas. Uusia pehmytkudoslöytöjä julkistetaan lähes viikoittain. Ks. suomeksi osoitteesta luominen.fi/biolista.

(Jokin aika sitten muuan naishenkilö otti meihin yhteyttä: Hän oli ollut eräässä Esko Valtaojan puhetilaisuudessa ja kysynyt näistä hyvin säilyneistä pehmytkudoksista. Valtaoja oli kuulemma sanonut, että jokainen ymmärtää, etteivät ne voi säilyä miljoonia vuosia ja että kyseessä on pelkkä kreationistien levittämä perätön huhu.)

3 Ihmisen mitokondrio- ja Y-kromosomi DNA

Mitokondrio on noin bakteerin kokoinen soluelin, joka tuottaa sokerista solujen tarvitseman energian ATP-molekyylien muodossa: Mitokondrioissa ADP ”ladataan” fosfaatilla energiarikkaaksi ATP:ksi. Mitokondrioissa on omaa DNA:ta, ihmisellä noin 16 500 emäsparia. MtDNA peritään vain äidiltä. Miehen Y-kromosomissa on DNA:ta noin 50 miljoonaa emäsparia. Tämä DNA peritään tietenkin vain isältä.

Sekä mt- että yDNA ovat mainioita ”markkereita”, koska niiden DNA ei sekoitu (rekombinaatio) suvullisen lisääntymisen yhteydessä – ne siis säilyvät ”puhtaina”.² Vaarista ja mummosta vauvaan tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että per sukupolvi mtDNA:ssa tapahtuu noin 0,1 mutaatiota ja yDNA:ssa noin 1-3. Jos noudatetaan evolutionistien omaksumaa uniformitarismin periaatetta, jonka mukaan nykyisyys on avain menneisyyteen eli tapahtumat ovat aina edenneet suurin piirtein samalla nopeudella, päädytään mielenkiintoiseen tulokseen: Maailmanlaajuisesti ihmisten mt- ja yDNA:ssa on niin vähän eroja, että noin 200 sukupolven jälkeen päädytään kaikille ihmisille yhteisiin esivanhempiin. MtDNA-eroja on keskimäärin vain noin 23 ja Y-kromosomeissa muutama sata, max. noin 800. Nyt puhutaankin Y-kromosomi Nooasta. Y-kromosomissa päädytään siis yhteen muotoon, mutta mitokondrioita on löydetty kolmea päätyyppiä (L, M ja N), jotka viittaavat Nooan kolmen pojan vaimoihin. Näistä taas voidaan rekonstruoida alkuperäinen mtDNA (joka oli ”erittäin hyvä”). Robert Carter toteaa ym. videossaan Ancient DNA, että vaikuttaa siltä, että nyt me tiedämme minkälainen Eevan mtDNA oli. Entä minkälainen oli Aadamin yDNA? Sitä ei voida päätellä yksin Nooasta, vaan arkissa olisi pitänyt olla muitakin hänen sukupolvensa miehiä. Nooan yDNA oli jo ilmeisen rappeutunut, sillä Raamatun mukaan hän oli jo 500-vuotias saadessaan poikansa. Mies tuottaa joka päivä noin 200 miljoonaa siittiötä ja niiden mukana kohtalaisen paljon kopio- eli geenivirheitä. Ihmisten elinikä alkoikin laskea jyrkästi heti vedenpaisumuksen jälkeen: ”Olkoon hänen ikänsä 120 vuotta.”

4 Suuret mutaationopeudet ja siitä johtuva nopea rappeutuminen

Useat vaarista ja mummosta vauvaan tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että jokainen vastasyntynyt tuo mukanaan noin sata uutta mutaatiota, siis sellaisia, joita hänen vanhemmillaan ei ole. Nämä geenivirheet ovat syntyneet hänen vanhempiensa sukusoluissa heidän syntymänsä ja lapsen siittämisen välisenä aikana. Niitä ei ole heidän muissa (somaattisissa) soluissaan ja ne siis vaikuttavat ainoastaan jälkeläisissä. (Myös somaattisiin soluihin, kuten ihoon tai keuhkoihin syntyy niihinkin mutaatioita, jotka voivat aiheuttaa esim. syöpää, mutta ne eivät tietenkään periydy.)

Suurin osa näistä uusista mutaatioista on kuitenkin lähes neutraaleja eli yksittäisinä ne eivät vaikuta yksilön kelpoisuuteen juuri mitään ja siksi luonnonvalinta ei huomaa niitä. Niinpä näiden mutaatioiden kantajat voivat ”vapaasti lisääntyä” ja välittää ne seuraavalle sukupolvelle. Samaan aikaan heidän sukusoluissaan syntyy kuitenkin aivan uusia mutaatioita, joten seuraavan sukupolven mutaatiokuorma kasvaa taas noin sadalla eli mutaatiot kumuloituvat sukupolvesta toiseen.

Tätä on jatkunut jo tuhansia vuosia ja olemme nyt tilanteessa, jossa ihmiskunnan perimään (ns. pangenomiin) on kerääntynyt jo yli puoli miljoonaa perinnöllisiä sairauksia aiheuttavia geenivirheitä (www.hgmd.cf.ac.uk). Nämä ovat siis sellaisia, jotka on todettu, tunnistamattomia saattaa olla paljon enemmän. Sairauksiin jollain tavalla yhteydessä olevia mutaatioita on raportoitu toistaiseksi noin 1,9 miljoonaa www.disgenet.org).

Todellisuudessa mutaatioita syntyy paljon enemmän, mutta pahoja perimävirheitä saaneet kuolevat kohtuun: ”Ainoastaan 40 % alkioista kykenee implantoitumaan [kiinnittymään kohdun limakalvoon]. Suurin osa spontaaneista aborteista tapahtuukin ennen kuin äiti huomaa olevansa raskaana. On arvioitu, että noin 60 % implantoituneista sikiöistä abortoituu ennen 10. viikkoa. 15-20 % todetuista raskauksista päättyy keskenmenoon. Suomessa syntyy vuosittain noin 60 000 lasta [v. 2015!], joista merkittäviä epämuodostumia on noin 3 %:lla” (Kehitysbiologia, Sariola ym., Duodecim 2015).

Koska luonnonvalinta ei huomaa eli ei karsi lähes neutraaleja muutoksia omaavia yksilöitä, tapahtuu kumuloitumista sukupolvesta toiseen: korkoa korolle. Tämä johtaa taantumiseen, joka vaikuttaa ennen kaikkea aivoihin ja immuunijärjestelmään, joissa geenejä ilmennetään kaikkein eniten. Tämä taas johtaa kognitiivisten kykyjen heikkenemiseen ja sellaisten tilojen lisääntymiseen kuten autismi, lukihäiriöt, keskittymis- ja oppimishäiriöt, skitsofrenia jne. Näille ovat alttiita erityisesti vanhojen isien lapset, sillä miehen siittiöihin kerääntyy joka vuosi noin 2-3 uutta mutaatioita. Mutta munasolut ovat ”suojattuja”, sillä niitä kypsyy vai yksi kuukaudessa ja munasolun kypsymiseen vauvasta fertiiliin ikään tarvitaan vain 23 solun jakautumista. (Myös Pekka Reinikainen puhui tästä omassa esityksessään: Miehet vaikuttavat olevan menossa sukupuuttoon; miehen piskuinen Y-kromosomi on mutaatioiden takia menettänyt jo melkoisen osan geeneistään. [Tästä Reinikaisen uutuuskirjassa Mies, nainen vai joku muu? ]).

Tomi Aalto vuorostaan korosti sitä, miten epigeneettinen säätely kuluttaa perimää: Eliöihin on suunniteltu (”tehdasasennettu”) nerokkaat sopeutumismekanismit, joiden kautta geenien ilmentymistä säädellään olosuhteiden vaatimusten mukaisesti. Tämä on mahdollistanut nopeat (ja elintärkeät) luotujen perustyyppien (heimotaso) lajiutumiset, kun olosuhteet ovat muuttuneet tai kun eläimet ja kasvit ovat kulkeutuneet uusille asuinalueille. Näin ovat ”kehittyneet” mm. Darwinin kuuluisat sirkut (peipot). Tarvittavat muutokset saattavat tapahtua jopa yhden sukupolven aikana, sillä eliöillä ei ole aikaa jäädä odottelemaan uusia ja edullisia mutaatioita tuhansiksi, jopa miljooniksi vuosiksi.

Yksi tärkeimmistä epigeneettisistä säätelymekanismeista on sytosiini-nimisen emäksen merkkaus metyylillä (CH3). Mutta: metyylillä merkattu sytosiini menettää helposti aminoryhmänsä (NH3), jolloin se muuttuu tymiiniksi. Tällöin DNA:n vastinemäs muuttuu guaniinista adeniiniksi eli CG korvautuu AT:llä ja tällaista muutosta solu ei voi korjata! Tämä on siis sopeutumisen hinta, taantuminen – no free lunch. Yliopistojen biologian kurssikirja Biology – A Global Approach (Campbell ym. 2018) toteaa, että tästä syystä selkärankaiset ovat menettäneet jo yli ¾ genomiensa CG sisällöstä eli nykygenomit ovat AT-voittoisia, mikä heikentää ennen kaikkea immuunijärjestelmiä. Ilm. tästä johtuen esim. punakettu vaikuttaa olevan sukupuuton partaalla. Kettu on altis tartuntataudeille kuten vesikauhulle (aivokuume) ja siksi kettuja on rokotettu maastoon levitetyillä syöteillä. Näistä asioista lisää Aallon kirjassa Epigeneettinen informaatio ja kadonnut evoluutio (Luominen 2023).

5 Sukulaislajien väliset risteymät

Mitokondrio-DNA tutkimusten mukaan kaikki nykyiset kissaeläimet (heimo Felidae, 41 lajia) ovat polveutuneet yhteisestä aasialaisesta kantamuodosta myöhäisellä mioseenikaudella noin 11 miljoonaa vuotta sitten. Meren pinnan ollessa tuolloin alhaalla, osa siirtyi Amerikan mantereelle (viimeistään noin 5 miljoonaa vuotta sitten). Tämä on niin pitkä aika, että mutaatioita ja kromosomimuutoksia olisi pitänyt kumuloitua niin paljon, että esim. leopardi ja jaguaari tai leijona ja tiikeri eivät voisi enää risteytyä. Näin ei kuitenkaan ole. Ilmeisesti ainakin kaikki suuret kissaeläimet risteytyvät keskenään, seikka mikä selvästi puhuu sen puolesta, että niiden yhteinen kantamuoto eli lähimenneisyydessä. Tosin joidenkin risteymien koiraat ovat steriilejä, mutta se, että muuten terveitä jälkeläisiä syntyy, puhuu vahvasti yhteisestä kantamuodosta lähimenneisyydessä. MtDNA tutkimukset viittaavat lisäksi siihen, että antiikin aikaan Euraasiassa oli leijonan ja lumileopardin hybridejä.

Evoluutioteorian mukaan Galápagossaarten laava- ja merileguaanit eriytyivät yhteisestä kantamuodosta noin 10 miljoonaa vuotta sitten, mutta ne voivat yhä paritella ja saada jälkeläisiä. Evolutionistien mielestä venäjänsampea ja lapasampea erottaa 184 miljoonan vuoden kehitys, mutta silti ne voidaan risteyttää. Myös ainakin yksi delfiinin ja pyöriäisen hybridi on tavattu.