Jääkausi ja vedenpaisumus

19.10.2007 - Tiina

Mietin että miten jääkausi selitetään luomisopin mukaan?Olisiko se ollut vedenpaisumuksen seurausta vai eikö sitä ole ollut lainkaan.Vai onko kaikki todisteet jääkaudesta vedenpaisumuksen aiheuttamaa?

Vastaus:

29.02.2012

Kiitos kysymyksestäsi.

Yleisesti ottaen kreationistit ja sekulaaritiedemiehet ovat yksimielisiä siitä, että todisteet jääkaudesta ovat hyvin vakuuttavat, eikä kreationisteilla ole mitään syytä kieltää jääkauden olemassaoloa. Lähinnä erimielisyydet liittyvät jääkausien määrään ja mekanismeihin, jotka johtivat jääkauteen, sekä tapahtumien ajoitukseen. Selvää todistusaineistoa voidaan esittää kuitenkin vain yhdestä jääkaudesta. Näemme yhä jälkiä siitä monissa paikoissa, kuten jäätiköissä ja U-laaksoissa, joita jäätiköt koversivat.

Suurin osa sekulaaritieteen edustajista esittää viimeisimmän jääkausiajan alkaneen noin kaksi miljoonaa vuotta sitten ja loppuneen noin 11 000 vuotta sitten. Se keskeytyi suhteellisen lämpimiin lämpökausiin, jotka kestivät noin 10% ajasta. Suurin osa kreationisteista toisaalta uskoo jääkauden alkaneen pian vedenpaisumuksen jälkeen ja loppuneen alle tuhannessa vuodessa. Raamatullinen (globaali) vedenpaisumus tarjoaa perustellun hyvän perustan sen ymmärtämiseen, kuten näemme myöhemmin, kuinka yksi jääkausi kehittyi. Sekulaaritieteen piirissä vallitsevalla näkemyksellä onkin huomattavia ongelmia selittää edes yhtä jääkautta.1 Heidän mukaansa jääkausia on ollut useita, aina noin 20-30 miljoonan vuoden välein.

Aiemmat jääkaudet?

Periaatettaan ”nykyisyys on avain menneisyyteen”2 käyttäen sekulaaritieteilijät väittävät, että aiemmista jääkausista on todistusaineistoa. Kuitenkaan oletetut samankaltaisuudet väitettyjen aiempien jääkausien muodostamissa geologisissa kerrostumissa ja viimeisimmän jääkauden synnyttämien eritysten muodostelmien välillä eivät ole yhteneviä.3-5

Nykyään jäätiköt hierovat rikki kivet, joiden yli ne kulkevat. Tämän seurauksena ne tuottavat kerrostumia, joissa on hienoa ja karkeaa ainesta sekoittuneena yhteen. Tämä lajittumaton aines tunnetaan moreenina tai moreenin kivettyessä tilliittinä. Hankaaminen johtaa myös siihen, että jäätikköön uppoaa kiviä, jotka uurtavat yhdensuuntaisia uurteita jäätikön pohjakallioon. Kun kesäisin jäätikkö hieman sulaa, se pudottaa "kivijauhetta". Kivijauhe huuhtoutuu jäätikköjärviin ja laskeutuu pohjalle vaihtelevasti hienon ja karkean muodon kerrostumiin, joita kutsutaan lustoiksi. Joskus jääkappale irtoaa jäätiköstä ja ajelehtii kyseisessä jäisessä järvessä pudottaen sulaessaan siihen uponneita kivenlohkareita. Nämä vajokivet tippuvat hienoihin sedimentteihin eli lustoihin järven pohjaan, niinpä näitä kiviä löytyy joskus lustoista.

Geologit ovat väittäneet, että näitä ominaisuuksia on löydetty muinaisista kivikerrostumista, mikä todistaisi, että geologisien aikakausien aikana on ollut aiempia jääkausia. Nykyään monet todistusaineiston linjat kuitenkin osoittavat, että havainnot on tulkittu väärin:3

  • Alemmissa kivikerrostumissa moreenikivet ovat pinta-alaltaan pieniä, yleensä paksuja ja todennäköisesti merellistä alkuperää, kun taas nykyisten jäätikköjen vastaavat ovat pinta-alaltaan suhteellisen suuria, ohuita ja mannerperäisiä.
  • Näihin ”tilliitteihin” on usein liittynyt kalkkikiveä ja dolomiittia – karbonaatteja, joita muodostuu nykyään lämpimässä, mutta ei kylmässä vedessä.
  • Muinaisten tilliittien suurimmat siirtolohkareet ovat huomattavasti pienempiä kuin jäätikköjen toiminnasta nykyään muodostuvat isommat siirtolohkareet.
  • Vedenalaiset massavirtaukset voivat tuottaa tilliitin kaltaisia kerrostumia, kuten myös juovikkaita pohjakallioita ja uurteisia kiviä ”tilliittiin”. Vastaavia massavirtauksia voitaisiinkin odottaa vedenpaisumuksen aikana.
  • Sameat virrat voivat muodostaa lustonkaltaisia kerrostuneita sedimenttejä hyvin nopeasti.6 Tällaisia kerrostumia kutsutaan tarkemmin minikerrostumiksi7. Lustot eroavat minikerrostumista siten, että lusto on muodostunut yhden vuoden aikana. Lambert ja Hsu ovat esittäneet todistusaineistoa sveitsiläisestä järvestä, jossa katastrofaaliset, sameat vedenalaiset virrat muodostivat nopeasti minikerrostumia.8 Yhdessä paikassa viisi tällaista lustonkaltaista kerrostumaa muodostui yhden ainoan vuoden aikana. St. Helens -vuorella Yhdysvalloissa muodostui alle päivässä (12.6.1980) kahdeksan metriä paksu kerrostunut kerros, joka sisälsi monia ohuita lustonkaltaisia kerrostumia.9 Virtausakvaariokokeissa on havaittu kerrostumisen voivan tapahtua nopeasti, kun kahta eri hiukkaskokoa kulkee samaan aikaan virtaavassa vedessä.10
  • Nämä niin kutsutut vajokivet eivät olisi voineet pudota muinaisiin ”lustoihin”11, koska niiden hautautuminen johtaisi kerrostumisen häiriöihin, joista merkkejä on havaittu vain harvoin. Todistusaineisto esittää sameiden virtojen tai muiden massavirtausten asettaneen ne paikoilleen ja sulkeneen sedimentteihin – jälleen yhdenmukaisesti sen kanssa, mitä olisi odotettavissa maailmanlaajuisen vedenpaisumuksen aikana. Toisin sanoen lustonkaltaiset kerrostumat eivät ole syntyneet vuosittaisesta, jaksollisesta jäätikköjärvien kerrostumista.

Jään laajuus

Jääkauden seuraukset ovat edelleen nähtävissä, erityisesti etelänapamantereen ja Grönlannin suurissa jääkerrostumissa, alppien jäätiköillä, ja jääkauden muodostamissa pinnanmuodoissa ja sedimenteissä. Näiden merkkien olemassaolo ja näkyminen maan pinnalla nykypäivänä todistaa sen puolesta, että jääkausi tapahtui vedenpaisumuksen jälkeen. 

Jääkauden aikana suuret jääkerrostumat laajenivat Grönlannin ja Pohjois-Amerikan yli (etelässä aina Yhdysvaltojen pohjoisosiin asti) ja Pohjois-Euroopassa Skandinaviasta Saksaan ja Englantiin.

Pohjois-Amerikan Kalliovuorten, Euroopan Alppien, Etelä-Amerikan Andien ja muiden vuoristojen huipuilla lepää pysyvä jäähuppu ja laajat jäätikkölaaksot laskeutuvat alas melkein tasangoille asti.

Toinen jääkerrostuma peitti suurimman osan etelämantereesta. Jäähuppu levittäytyi Uuden-Seelannin vuorille, Tasmaniaan ja Australian mantereen kaakkoisosien korkeimpiin osiin. Joitakin jäätiköitä on yhä jäljellä Uuden-Seelannin Etelä-Alpeilla ja Andeilla, mutta jäätikköjen muodostamat maisemat ovat kaikki, mitä on jäljellä Uuden Etelä-Walesin lumisista vuorista, muistutuksena jään toiminnasta.

Lähes kaikki oppikirjat väittävät, että jääkausi sisälsi vähintään neljä jään etenemistä ja vetäytymistä, joiden välissä oli suhteellisen lämpimiä kausia (kutsutaan jääkausien väliajoiksi). Koska tutkimuksen perustana on ollut tavoite löytää syklinen ja toistuva kaava jääkausien esiintymiselle, on niiden määrä viimeisten kuvitteellisten kahden vuosimiljoonan aikana hypännyt jo yli kahteenkymmeneen. Tiheät saviesiintymät, vanhat joenpenkereet ja muut ilmiöt, jotka on tulkittu todistusaineistoksi useista jääkausista, ovat helpommin tulkittavissa yhden vedenpaisumuksen jälkeisen jääkauden etenemisen ja perääntymisen seurauksena.12

Jääkausi ja ihmisasutus

On tärkeä huomata, ettei jää koskaan peittänyt suurimmillaankaan enempää kuin kolmanneksen maan pinta-alasta. Samaan aikaan, kun korkeammilla leveyspiireillä muodostui jäätiköitä, satoi matalammilla leveyspiireillä todennäköisesti reilusti enemmän kuin nykyään. Sellainen sademäärä päiväntasaajan liepeillä olisi aiheuttanut yltäkylläisen vedensaannin jopa nykyajan aavikoilla, kuten Saharassa, Gobissa ja Arabiassa. Arkeologisen löydöt ovatkin antaneet runsaasti näyttöä nykyisin autioiden alueiden rehevästä kasvillisuudesta, ihmistoiminnasta ja monimutkaisista kastelujärjestelmistä.

Todisteita on myös siitä, että ihmisyhteisöjä eli jään reuna-alueilla Länsi-Euroopassa läpi jääkauden – esimerkiksi neandertalilaiset13. Monet antropologit myöntävät nykyään, että heidän jokseenkin "eläimellinen" ulkomuotonsa on ainakin osittain seurausta taudeista (riisitauti, niveltulehdus), jotka johtuivat tuon seudun kyseisenä aikana vallinneesta pimeästä, kylmästä ja kosteasta ilmastosta. Heidän vähäinen auringonvalolle altistuminen, joka käynnistää luiden normaalille kehitykselle välttämättömän D-vitamiinin tuotannon, ja köyhä ruokavalio olisivat yhdessä aiheuttaneet riisitautia.14

Kyseenalaisia ajoitusmenetelmiä lukuun ottamatta ei ole syytä miksi neandertalilaiset eivät olisi voineet elää samaan aikaan kuin esimerkiksi kehittyneet Egyptin ja Babylonian kulttuurit, joiden kehittymiselle ei ollut estettä matalammilla leveyspiireillä. Jääkausi voidaan ymmärtää perustellummin 700 vuotta, kun noin 2 miljoonaa vuotta kestäneenä.

Vedenpaisumus: Jääkauden alkusysäys

Jotta jääkausi, jossa jäätä kerääntyy maan päälle, syntyisi, täytyy valtamerten olla lämpimiä keski- ja korkeilla leveyspiireillä ja maan tulee erityisesti kesäisin olla kylmä.5,15-17 Lämpimät meret haihduttavat paljon vettä, joka siirtyy vesihöyrynä ja sateena maan päälle. Kylmien mantereiden takia vesi tiivistyy lumeksi eikä vedeksi ja estää lumen sulamisen kesän aikana. Näin jäätä kertyy nopeasti.

Hitaat ja asteittaiset sekulaarit teoriat jääkaudelle eivät toimi.18 Pitkien ajanjaksojen teoriat sisältävät maapallon hitaan jäähtymisen, mutta tämä ei tuota jääkautta. Jos valtameret vähitellen jäähtyvät samalla kuin maa, lopulta on tarpeeksi kylmää, ettei lumi sula kesän aikana, mutta samalla valtameristä ei haihdu riittävästi vettä joka synnyttäisi tarpeeksi lunta mahtavien jääkerrostumien muodostumiseksi.19 Seurauksena on jäätynyt autiomaa, ei jääkausi.

Raamatussa esitetty maailmanlaajuinen vedenpaisumus tarjoaa kuitenkin yksinkertaisen ja perustellun mekanismin jääkaudelle. Kuuman maanalaisen veden sekoittumisesta vedenpaisumusta edeltäneeseen mereen ja tuliperäisen aktiivisuuden tuottaman lämpöenergian takia olisi odotettavaa, että meret olisivat lämpimiä vedenpaisumuksen jälkeen. Oard ja Vardiman viittaavat todistusaineistoon, jonka mukaan valtameret todella olivat nykyistä lämpimämpiä ennen jääkautta, josta esimerkkinä ovat huokoseläimiksi kutsuttujen pienten merieläinten kuorista löytyneet happi-isotoopit.20-22

Vedenpaisumuksen lopussa jäljelle jääneistä vulkaanisista purkauksista olisi muodostunut valtavat määrät tuliperäistä pölyä ja aerosoleja, jotka päätyessään ilmakehään olisivat heijastaneet auringon säteilyä takaisin avaruuteen. Tämän johdosta mantereet ja erityisesti kesät olisivat kylmiä.23 Pöly ja aerosolit laskeutuisivat hitaasti alas ilmakehästä, mutta vedenpaisumuksen jälkeinen tulivuoritoiminta olisi täydentänyt näitä satojen vuosien ajan vedenpaisumuksen jälkeen. Tämän tueksi on esittää todistusaineistoa laajalle levinneestä tuliperäisestä toiminnasta, suurelle alueelle levinneissä tuliperäisissä kivissä niin kutsuttujen pleistoseenikauden sedimenttien joukossa. Kyseiset kerrostumat todennäköisesti muodostuivat pian vedenpaisumuksen jälkeen.

Vardiman21,22 on esittänyt ilmakehän kierron yleisesti arvostettua tuntemusta käyttäen, että lämpimät meret vedenpaisumuksen jälkeen ja huomattava jäähtyminen navoilla olisi synnyttänyt äärimmäisen ilmankehän konvektion. Tämä olisi luonut valtavan polaarisen hurrikaanimaisen myrskyjärjestelmän, joka olisi peittänyt suuren osan napaseudusta. Hän esittää, että se olisi voinut toimia suurimman osan 500 vuoden ajasta ennen jäämaksimia (katso seuraava osa). Tällainen kiertoliike olisi vapauttanut korkeammilla leveyspiireillä valtavia määriä lunta, jonka seurauksena olisi nopeasti muodostanut jääkerrostumia. Nämä olisivat ensimmäisenä levittäytyneet mantereiden yli ja myöhemmin valtamerien yli, veden jäähtyessä jääkauden loppua kohti.

Jääkauden pituus

Meteorologi Michael Oard24 on arvioinut, että napaseutujen merien jäähtymiseen vedenpaisumuksen lopun 30 asteen vakiolämpötilasta nykyiseen lämpötilaan (keskimäärin 4°C) olisi kulunut vain 700 vuotta.25 Tämä 700 vuoden ajanjakso edustaa jääkauden kestoa. Jää olisi alkanut kasaantua pian vedenpaisumuksen jälkeen. Noin 500 vuotta vedenpaisumuksen jälkeen keskimääräinen merien lämpötila olisi laskenut noin kymmeneen asteeseen ja sen seurauksena vähentynyt haihtuminen olisi tuottanut huomattavasti vähäisemmän pilvipeitteen. Tämä yhdistettynä tuliperäisen pölyn hälvenemiseen ilmakehästä, jonka seurauksena maahan ulottuvan säteilyn määrä olisi lisääntynyt, olisi johtanut olosuhteisiin joissa jääkerrostumat olisivat alkaneet sulaa. Näin ollen jäämaksimi olisi ollut noin 500 vuotta vedenpaisumuksen jälkeen.

Mielenkiintoista kyllä, ikivanhassa Jobin kirjassa näyttää olevan selviä viittauksia jääkaudesta (37:9-10, 38:22-23, 29-30). Job eli mahdollisesti sen loppuvuosina. (Job asui Usin maassa ja Us oli Seetin jälkeläinen (1. moos. 10:23), niinpä suurin osa konservatiivisista raamatuntutkijoista on samaa mieltä sitä, että Job todennäköisesti eli jossain vaiheessa Baabelin tornin ja Abrahamin välillä.) Jumala kysyi Jobilta tuulenpyörteessä: ”Kenen kohdusta syntyy jää, kenen sylistä taivainen huurre, kun vedet peittyvät kuin kivisen kannen alle ja syvyyden pinta vetäytyy umpeen?” (Job. 38: 29-30)

Kyseiset kysymykset edellyttävät Jobin tietäneen, joko ensikäden tietona tai historiallisista/perhelähteistä sen, mistä Jumala puhui. Nämä ovat todennäköisesti viittauksia jääkauden ilmastollisiin vaikutuksiin – kyseisiä ilmiöitä ei enää tavata Keski-Aasiassa.

Viime vuosina sovitut aika-arviot jääkaudelle on nähtävästi vahvistettu väitteellä siitä, että jäätä poratessa etelänavalta ja Grönlannista jääkerrokset sisältävät monia tuhansia vuosikerroksia. Kerrostuminen on varmasti nähtävissä kyseisten jääkerrostumien ylimmissä osissa, mutta se on vastaavuussuhteessa vuosittaisen mallin kanssa vain viimeisen muutaman tuhannen vuoden ajan. Näin sen tulisikin olla, jos se esittää vuosittaista lumen kerrostumista jääkaudesta lähtien. Syvemmällä jääkerrostumissa niin kutsutuista vuosikerrostumista tulee vähemmän erillisiä ja ne voidaan ymmärtää muiden mekanismien, kuten yksittäisten myrskyjen seuraukseksi.

Vardiman20-22 on osoittanut, että jääkerrostumamateriaali tukee pitkien ajanjaksojen mallia vain, mikäli ne tulkitaan edellä mainitulla tavalla. Jääkerrostumien materiaali sopii vaivatta nuoren maan malliin, jossa suurin osa jääkerrostumien paksuudesta on hurrikaanimainen kiertoliike kasannut suhteellisen lyhyessä 500 vuoden ajanjaksossa vedenpaisumuksen jälkeen. Kun asia ymmärretään näin, esimerkiksi happi-isotooppien muutokset eivät edusta vuoden ajanjaksoja, vaan eri suunnista kerrostunutta, poikkeavissa lämpötiloissa valtamerten haihduttamasta vedestä peräisin olevia yksittäisiä myrskyjä.26,27

Lue myös
Lähdeviitteet
  1. Anon., 1997. Great science mysteries. U.S. News and World Report, Aug. 18.
  2. Pietari profetoi lopun aikoina pilkkaajien väittävän, että "kaikki on entisellään, niin kuin on ollut maailman luomisesta asti." (2. Piet. 3:3-7).
  3. Oard, M.J., 1997.  Ancient Ice Ages or Gigantic Submarine Landslides? Creation Research Society Books, Chino Valley, Arizona.
  4. Molén, M., 1990. Diamictites: ice-ages or gravity flows? Proc. Second ICC  2:177–190.
  5. Oard, M.J., 1990. An Ice Age Caused by the Genesis Flood, Technical Monograph, Institute for Creation Research, El Cajon, CA, s. 135–149.
  6. Samea virta tarkoittaa tiheää sedimenttitäyteistä vesimassaa, joka virtaa nopeasti ja rajusti vedenalaisia rinteitä alas
  7. Engl. rhythmites
  8. Lambert, A. and Hsu, K.J., 1979. Non-annual cycles of varve-like sedimentation in Walensee, Switzerland. Sedimentology 26:453–461.
  9. Austin, S.A., 1986. Mount St Helens and catastrophism. Proc. First ICC, Pittsburgh, PA 1:3–9.
  10. Julien, P.Y., Lan, Y.Q. and Raslan, Y., 1998. Experimental mechanics of sand stratification. Journal of Creation 12(2):218–221.
  11. Kivettyneet "Minikerrostumalustot"
  12. Oard, viite 5, s. 149–166
  13. Katso yhdistyksemme sivuilla julkaistu vastaus neandertalilaisista.
  14. Ivanhoe, F., 1970. Was Virchow right about Neandertal?  Nature 227:577–579.
  15. Oard, M.J., 1979. A rapid post-Flood ice age. Creation Research Society Quarterly 16(1):29–37.
  16. Oard, M.J., 1986. An ice age within the biblical time frame. Proc. First ICC, Pittsburgh, PA 2:157–166.
  17. Wieland, C., 1997. Tackling the big freeze. Creation 19(1):42–43.
  18. Oard, viite 5, s. 1–22.
  19. Korkeampi lämpötila aiheuttaa enemmän haihtumista, sillä haihtuminen vaatii paljon lämpöenergiaa
  20. Vardiman, L., 1993. Ice Cores and the Age of the Earth, Technical Monograph, Institute for Creation Research, El Cajon, California.
  21. Vardiman, L., 1994. A conceptual transition model of the atmospheric global circulation following the Genesis Flood. Proc. Third ICC, Pittsburgh, PA, s. 569–579.
  22. Vardiman, L., 1994.  An analytical young-Earth flow model of ice sheet formation during the ‘Ice Age’. Proc. Third ICC, Pittsburgh, s. 561–568.
  23. Oard, viite 5, s. 33–38.
  24. Oard, viite 5, s. 109–119
  25. Oard varoittakin lukuihin liittyvän epävarmuutta, sillä niihin liittyy lian monia huonosti tunnnettuja muuttujia. Oard, viite 5, s. 95, viitannut Lubenow, Marvin L.: Myytti apinaihmisistä. (Bones of Contention, 2004). Suomeksi toimittanut Matti Leisola, Helsinki: Datakirjat-kustannus, 2005. ISBN 951-98558-3-1. s. 228. 
  26. Lumen Happi-isotooppipitoisuudet vaihtelevat meren lämpötilan mukaan, josta vesi on alunperin on haitunut.
  27. Vastauksessa käytetty artikkelia Chapter 16: What about the Ice Age?, Creation Answers Book,