Tieteen itsekorjautuvuus

02.07.2013

Väite ”tiede on itsekorjaavaa” ei ole aivan totta; kannattaisi ehkä lukea Thomas Kuhnin klassikko The Structure of Scientific Revolutions vuodelta 1962. Kuhn oli huomannut, että usein tutkija jo työhön ryhtyessään toivoo saavansa siitä tukea omille hypoteeseilleen.  Jatkorahoitus saattaa riippua (tai riippuu) tämän työn ”onnistumisesta” – siitä, että ”saatiin sitä, mitä tilattiin”. Tämä on käynyt ikävällä tavalla ilmi esim. parin viime vuosikymmenen lääketutkimuksissa, mm. siinä mitä tulee 1980-90 –lukujen taitteissa kehitettyihin uusiin masennuslääkkeisiin. Pari alustavaa pientä (lääketehtaan sponsoroimaa) tutkimusta antoi ”positiivista näyttöä” lääkkeen vaikuttavuuden puolesta. Kuitenkin, kun tutkimuksia laajennettiin ja seuranta-aikoja pidennettiin, näyttö kutistui yhä vaatimattomammaksi; alkoi ilmetä sivuvaikutuksia jne. Niinpä tutkimustuloksia alettiin salailla ja pimittää – valvovat viranomaiset saivat EU:n kautta käydä vuosien oikeustaistelun ennen kuin lääkeyhtiön oli pakko luovuttaa kaikki alkuperäiset tutkimusraportit taustatietoineen lääketurvallisuusviranomaisten käyttöön. Aiheesta on kirjoitettu muutama kirjakin kuten Medical Companies, and How They Deceive Us (ei tosin koske yllä mainittua lääkeryhmää).

Mitä tulee radiometrisiin iänmääritysmenetelmiin, ei pimitys eli pöytälaatikkosyndrooma ole sielläkään mikään harvinainen ilmiö; jos laboratorion antama alkuaineiden suhde, josta teoreettinen ikä lasketaan, ei sovi tutkijan oletusikään ja paradigmaan, se hylätään. 

Tämä siis koskee farmakologiaa ja kemiaa/fysiikkaa, joiden pitäisi edes jollain tavalla olla ”objektiivista tiedettä”, jos niitä verrataan esim. elämän synnyn tutkimukseen tai paleontologiaan, jossa usein muutamista huonosti säilyneistä luunsirpaleista yritetään tehdä ”tieteellisiä johtopäätöksiä” ja ekstrapolaatioita.

Lääketutkimuksessa on kyseessä suuri raha (ja kunnia), evoluutiotutkimuksessa ehkä päinvastoin. Moni tutkija on uhrannut koko elämänsä ja taloutensa (jopa perheensä) työhypoteesilleen, että elämän abioottinen synty ja makroevoluutio ovat totta (”evoluutio on fakta”). Jos ei-toivottujen tutkimustulosten salailu ei onnistu tai jos tutkimus muuten ei tuota sitä, mitä tutkija haluaisi, omaa teoriaa tuetaan ad hoc-hypoteesilla, aputeorialla. Jos jatkotutkimuksetkaan eivät viittaa haluttuun suuntaan, keksitään toinenkin aputeoria tai tulos selitetään ”kontaminaatioksi” – omasta pääteoriasta ja viitekehyksestä, paradigmasta luopuminen ei voi tulla kyseeseen, koska tutkija on sijoittanut kaikki munansa samaan koriin. Näin kokonainen tutkijasukupolvi voi mennä harhaan, Kuhnin sanoja lainatakseni.

Tiede voi olla, ja sen pitäisi olla ”itsekorjaavaa”, mutta korjausliikkeet, jos niitä tulee, tulevat usein valitettavan pitkällä viiveellä, kuten on käynyt mm. ns. roska-DNA:n tapauksessa. – Tutkijoille kun oli opetettu, että se on pelkkää kehitysopillista ”surkastumaa”, jäännettä, että genomimme on ”kuolleiden geenien hautausmaata”, ja että kunniallisten geneetikkojen ei kannata tonkia hautausmaata.

Evoluutiotutkimukseksi kutsuttu tieteenhaara on toki sekin ollut jonkin verran itsekorjaavaa (osittain tosiasioiden pakottamana): Se osittain luopui Darwinin alkuperäisestä teoriasta, otti mukaan mutaatiot (joista on tullut ongelma) ja hyväksyi (lopultakin) Mendelin opit. Myös punktualistit tekivät korjausliikkeen 1970-luvun alussa. – Mutta itse paradigmasta, siitä, että naturalismin mukainen evoluutio on fakta, siitä ei voida luopua – evoluutiotieteen ”itsekorjautuvuus” on pelkkää ”paradigman sisäistä pientä pintaremonttia”. Nämä melko usein toistuvat pintaremontit ovat johtaneet siihen, että alkuperäistä ”kehitysopin taloa” voi joskus olla vaikea tunnistaa. Teoriaa on siloteltu ja pirstottu niin monilla ad hoc-hypoteeseilla ja selityksillä, että se alkaa muistuttaa entisen DDR:n ideologien 1970-luvulla kehittämää fraasiaparaattia: Aparaattiin sijoitettiin suuri määrä lyhyitä, kommunistista ideologiaa ylentäviä fraaseja. Sitten sinne voitiin syöttää jokin kommunismin mielekkyyttä tai mielettömyyttä esittävä kysymys. Kun sopivia fraaseja sopivasti yhdisteltiin saatiin aina ”hyvä vastaus” riippumatta siitä oliko sillä mitään tekemistä ympäröivän maailman (ja muurin takaisten) realiteettien kanssa.

Ajatus tieteen itsekorjautuvuudesta on kaunis, mutta usein vain kaunis haave; tiede on vain sitä mitä tutkijat tekevät – inhimillistä toimintaa – kaikki riippuu ihmisistä ja heidän haluistaan, tulkinnoistaan ja kunnianhimostaan, siitä miten pitkälle he ovat valmiita menemään ja kilpailemaan ja kenen säännöillä. Lisäksi pitää muistaa, että noin kymmenen prosenttia (määritelmästä riippuen) ihmisistä on psykopaatteja ja narsisteja ja osa heistä hakeutuu myös tieteen piirin. Omasta tieteestäni, lääketieteestä tämä on minulle tuttua jo yli 40 vuoden ajalta.

Tiede varmasti olisi enemmän itsekorjaavaa, jos ihmiset olisivat nöyrempiä ja rehellisempiä, toisiaan enemmän kunnioittavia, vähemmän ahneita ja kuuluisuuden kipeitä. On jopa vaikeaa kuvitella, miten paljon korkeammalla tasolla esim. biologia ja lääketiede tänä päivänä saattaisivat olla.

Kuhnin mukaan paradigmasta luovutaan (=itsekorjataan) usein vasta pakon edessä. Näin siksi, että tiede ei ole objektiivista, vaan inhimillistä. Siinä mielessä sitä voitaisiin verrata vaikkapa alkoholismiin tai huonosti hoidettuun talouteen; vain vaikea sairaus tai konkurssi saattaa luoda puitteet ”itsekorjautuvuudelle” (vaikkakin ulkoapäin pakotetulle).

Mikko Tuuliranta, kirurgi