Pekka Reinikainen
Uusdarvinistit pitävät ihmisen korvalehteä ”tarpeettomana surkastumana”, joka olisi jäänne ”eläinesi-isiemme” suiposta korvasta, jota lihakset liikuttelivat. He väittävät, että ”korvissamme on lukuisia osia, joita emme enää tarvitse”.
Surkastumat kehityksen todisteina?
Monien oppineiden tavoin saksalainen anatomian tutkija Robert Wiedersheim (1848 -1923), joka julkaisi luettelon ihmisen ”86 surkastumasta”, väitti ihmisen korvalehteä surkastumaksi. Vuonna 1986 painetussa oppikirjassa Uuden lukion biologia 2, WSOY, s. 74 – 75, kerrotaan, että: ”Surkastumia havaitaan myös aikuisyksilöissä, ihmisessäkin parisataa. Surkastumat määritellään käyttöä vailla oleviksi kehittymättömiksi elimiksi, jotka kuitenkin sukulaisryhmissä ovat toimintakykyisiä ja täysin kehittyneitä”. Surkastumia olisivat ”häntä”, ”vilkkuluomi” ym. Kaikki nämä väitteet on kumottu kirurgi Mikko Tuulirannan vapaasti luettavassa nettikirjassa Koulubiologian analyysi.
Korvalehti on todellisuudessa nerokas ”lautasantenni”,
joka on muotoiltu havaitsemaan aistinelimeen tulevan äänen suunnan. Meillä on molemmilla puolilla päätä ikään kuin ”kaksi korvaa päällekkäin”. Ihmisen korva pystyy määrittämään äänilähteen suunnan siksi, että ääniaallot saapuvat oikeaan ja vasempaan korvaan hieman eri aikaan ja tästä aikaerosta aivot laskevat suunnan (auditory parallax). Tarkempia tietoja on kirjassani The Image of God (datakirjat).
Tässä ei kuitenkaan vielä kaikki. Korvalehti on muotoiltu samanaikaisesti myös puhekuulon vastaanottamista varten!
Ihmisen korvalehden ja korvakäytävän ulkosuun tehtävä on kerätä ja keskittää 2 – 4 kHz:n ääniaaltoja joiden voimakkuus on 10 – 15 desibeliä eli tavallista keskustelupuhetta ja vähentää taustahälyn vaikutusta (äänen vahvistus perustuu resonanssin hyväksikäyttöön). Korvalehdet vahvistavat ääntä noin 5 desibeliä. Samalla korvalehden poimut (helix, antihelix jne.) vaimentavat taustakohinaa. Kun tutkijat täyttivät korvalehden poimut vahalla, koehenkilöt aistivat äänen tulevan ikään kuin kallon sisältä.
Ihmisen korvalehti ei siis ole surkastuma,
vaan monimutkainen ja hyvin suunniteltu rakenne, jossa on useita poimuja ja taskuja, jotka parantavat kuuloa ennen kaikkea puhealueella (2 – 4 kHz/10 – 15 desibeliä). Wisconsinin yliopiston vapaasti ladattavissa oleva neurofysiologian kurssiteksti toteaa mm.: ”Korvalehden ja -käytävän monimutkaiset rakenteet eivät ole surkastumia, vaan nykytiedon mukaan tärkeitä rakenteita, jotka mahdollistavat äänen tulosuunnan määrittämisen ja äänien tunnistamisen”.
Surkastumaväite kumotaan yliopiston kurssitekstissä
Siellä todetaan väitteistä, joiden mukaan korvalehdellä ei olisi toiminnallista merkitystä, että vaikka Darwin väitti korvalehteä surkastumaksi, monet tutkijat olivat kuitenkin jo ennen häntä todenneet, että korvalehti on kuulemisen kannalta tärkeä elin – ei hyödytön surkastuma. Korvalehti muuttaa suunnitellusti siihen saapuvien ääniaaltojen värähdyslaajuutta ja näin vahvistaa haluttuja puhealueen taajuuksia.
Ulkoisen korvakäytävän erittämä vaha suojaa sen ohutta pintasolukkoa.
Välikorva
Välikorvan merkitys äänen vahvistajana on noin 50-60 dB. Kuuloluuketjun katkos aiheuttaa tämän suuruisen kuulon alentuman. Pieni tärykalvoreikä ei vaikuta merkittävästi kuuloon. Kun tärykalvosta puuttuu puolet, on kuulonalentuma noin 30 dB. Ulkokorvan kautta tuleva ääniaalto saa tärykalvon värähtelemään ja kuuloluuketju kuljettaa ilman värähtelyn nesteen täyttämään sisäkorvaan. Tärykalvon sisäpuolelle kiinnittynyt luu, vasara, värähtelee tärykalvon mukana, ja siirtää liikkeen kuuloluuketjuun eli alasimeen ja sitten jalustimeen. Tietyillä taajuuksilla välikorva pystyy siirtämään lähes kaiken äänienergian sisäkorvaan. Tämä on mahdollista, koska tärykalvo on pinta-alaltaan 20 kertaa suurempi kuin jalustimen levy, jonka kautta ääni lopulta johtuu sisäkorvan soikeaan ikkunaan. Sisäkorvan nesteen värähtely tasoittuu joustavan kalvon peittämässä pyöreässä ikkunassa. Välikorvan rakenne vaikuttaa monimutkaiselta siksi, että se on täytynyt suunnitella ilman ja veden paineaaltojen impedanssien erojen huomioimista varten.
Välikorvassa on tärkeä suojamekanismi liian voimakkailta ääniltä suojautumiseksi
Jumala on tehdasasentanut meihin kuulosuojaimet. Kuuloluuketjun liikkeiden käydessä liian voimakkaiksi tärykalvon jännittäjälihas ja jalustinlihas supistuvat refleksinomaisesti ja estävät kuuloluiden liian voimakkaat liikkeet. Kuuloluuketjuun kiinnittyy kaksi lihasta: m. tensor tympani vasaran kaulaan (tukee mekaanisesti tärykalvoa ja kuuloluuketjua) ja m. stapedius jalustimen kaulaan (jäykistyessään suojaa sisäkorvaa voimakkailta ääniltä). Mekanismi aktivoituu kuitenkin melko hitaasti, eikä se tämän vuoksi suojaa korvaa yhtäkkiseltä, voimakkaalta ääneltä kuten laukaukselta tai räjähdykseltä. Uusdarvinistit väittävät, että kaksi kuuloluista olisi peräisin matelijoiden leukaluista. Ne olisivat evoluution kuluessa vaeltaneet matelija esi-isän suusta nykyiseen tehtäväänsä! Välikorvan kolme luuta on kuitenkin suunniteltu huolellisesti, jotta voimme kuulla hyvin. On mielenkiintoista, että ne ovat sopivan kokoiset syntymähetkellä, eivätkä kasva muiden luiden tavoin.
Kun korvat ”menevät lukkoon”,
kyse on paine-erosta välikorvassa, tai ulkoisen korvakäytävän tukkivasta vahatulpasta. Tällöin tärykalvo ei pääse liikkumaan vapaasti. Välikorvan nenänieluun yhdistävä korvatorvi on kapea paineentasauskäytävä. Se avautuu nieltäessä tai haukoteltaessa. Kyseessä on nerokas ratkaisu, jolla taataan tärykalvon liike. Paineentasauksen tulee olla määräajoin toistuvaa. Jo korvatorvi olisi koko ajan auki, äänet olisivat epäselviä, sillä ne saavuttaisivat tärykalvon eriaikaisesti kahdelta puolelta!
Korva on mykistävän herkkä laite
Tärykalvossa on neljä kudoskerrosta eli uloimpana iho, sitten säteittäisten sidekudossäikeiden muodostama kerros ja keskiosassa ympyränmuotoisten säikeiden kerros. Tärykalvon sisäpintaa peittää limakalvo. Paksuimmasta kohdastaan tärykalvo on noin 0.1 mm paksu.
Voimme aistia sekä lehden kahinan että räjähdyksen. Kuinka paljon tärykalvo liikkuu herkimmillään? Kyse on ilmanpaineaalloista. Kun noustaan korkeammalle, ilman paine alenee. Herkimmillään korva aistii paineen muutoksen, joka vastaa 10 potenssiin miinus 10 -osaa vallitsevasta ilmanpaineesta. Tämä vastaisi ilmanpaineen alenemaa, kun noustaan 0.001 millimetriä korkeammalle. Tällöin tärykalvo liikkuu noin kymmenesosan vetyatomin läpimitasta! Kyseessä on hämmästyttävä suoritus, sillä tärykalvossa virtaa myös jatkuvasti verta ja punasoluja, joiden koon ja virtauksen aiheuttama liikehäiriö pitää suodattaa pois haittaamasta äänen värähtelyn aistimista!
Korvan simpukka on sisäkorvassa sijaitseva kotilon kuoren muotoinen kuuloelin. Se on ulkomuodoltaan kärkeään kohti kapeneva kolme kierrosta pitkä kierteinen käytävä, jonka sisällä on nestettä. Simpukan sisällä ovat simpukkatiehyt, kierteiselin, eteiskäytävä ja kuulokäytävä. Simpukkatiehyessä eli keskikäytävässä sijaitsee kuuloelin eli Cortin elin, jossa kuulosolut ovat.
Cortin elin rakentuu aistivista hiussoluista ja eri tyyppisistä tukisoluista. Hiussolut muuttavat tärykalvon värähtelyn mekaanisen energian sähkökemialliseksi energiaksi, joka saa aikaan aistimuksen.
Cortin elin sijaitsee simpukkatiehyessä ohuesta sidekudoksesta muodostuvan tyvikalvon päällä ja siinä on noin 16 000 hiussolua. Ulompia hiussoluja on 13 000 ja nämä sijaitsevat 3-4:ssä rivissä. Loput 3000 ovat yhdessä rivissä olevia sisempiä hiussoluja. Ulommat hiussolut ovat yläpäästään yhteydessä peitinkalvoon. Niiden tehtävänä on säädellä aktiivisesti Cortin elimen herkkyyttä äänille. Sisähiussolut vastaavat kuulemisesta.
Tyvikalvo on luisen kierteisen kanavan ja ligamentista koostuvan kierteiskanavan välissä. Tyvilevy on soikean ikkunan lähellä ohut ja jäykkä. Helicotreemassa, missä kuulokäytävä ja eteiskäytävä kohtaavat ja matalan taajuuden äänet aistitaan, tyvilevy on paksu ja löysä.
Kuva selventää monimutkaista rakennetta: Cortin elin
Musiikkia kuunneltaessa voimme tarkentaa kuulon kaikille soittimille
mutta samanaikaisesti seurata myös jotakin tiettyä soitinta. Muita puheellaan häiritsevä konserttivieras kuulee esityksen kyllä itse. Sinfonia analysoidaan miljoonien solujen pilareissa aivokuoren kuuloalueella. Kyseessä on sisäkorvasta tuleva sähkövirta, joka aistitaan mestariteoksena. Silmästä tuleva sähkövirta sen sijaan aistitaan vaikkapa upeana maisemana. Miten aivokuori tunnistaa ja tulkitsee sähkövirran olemuksen, on mysteeri. Jumala on luonut soluja, jotka voivat kuulla, nähdä, haistaa, maistaa jne…
Tietomme suurissa kysymyksissä on kovin vajavaista
ja tietämättömyytemme lisääntyy tietoa nopeammin! Uusdarvinistien väite, jonka mukaan luomiseen uskovat piilottelevat Jumalaa tiedon aukkoihin on väärä. Evolutionisteilla on omat aukkojen jumalansa. Kun he eivät pysty selittämään, millä mekanismilla ja miten matelijan kaksi leukaluuta vaelsivat keskikorvaan ja muuttuivat täysin toisenlaisiksi luiksi (samalla kun leuka yhä toimi), he vetoavat ”evoluution aukkojen jumalaan”: Evoluutio sen teki!
Ihmeellisen korvamme Luojalle ei ole ongelma kuulla miljardien ihmisten rukouksia samanaikaisesti eikä nähdä mitä tapahtuu, toteaa psalminkirjoittaja (Ps. 94:9): ”Joka on korvan istuttanut, hänkö ei kuulisi? Joka on silmän luonut, hänkö ei näkisi?”
Tahdotko antaa palautetta blogista? Lähetä meille sähköpostia osoitteeseen .
Blogien kirjoittajat vastaavat itse blogiensa sisällöstä. Blogitekstit ovat kirjoittajiensa mielipiteitä eivätkä välttämättä vastaa Luominen ry:n, yhdistyksen hallituksen tai hallituksen jäsenten näkemyksiä.
