Luominen artikkeliarkisto

Mikko Tuuliranta, heinäkuu 2026

Se mitä haaksirikko edustaa merenkulussa, sitä evoluutio teologiassa

"Evoluutio on tuottanut monta, hyvin dokumentoitua huonoa hedelmää. Ja mikä murheellisinta, se estää ihmisiä löytämästä pelastusta. Länsimaisissa yhteiskunnissa sen vahva vaikutusvalta ei perustu niinkään sen ateistiseen, vaan surullista kyllä, sen teistiseen muunnelmaan. Ateististen evolutionistien määrä on suhteellisen pieni. Heillä ei olisi juuri mitään vaikutusta, ellei heidän tukenaan olisi teistisiä evolutionisteja. He ehkä ajattelevat, että he saavat ateistiset evolutionistit luopumaan ateismistaan, jos he voivat pitää uskonsa evoluutioon: ´Sinun ei tarvitse luopua evoluutiosta uskoaksesi Jumalaan.´ Mutta tällainen järkeily kääntyy helposti itseään vastaan. Ateistit saattavat onnitella näin puhuvia siitä, että he ovat viimeinkin tunnustaneet evoluution olevan totta! Ja jos evoluutio on totta, kaikkein järkevin johtopäätös on, että Jumalaa ei ole” ¹

Tämä tarkoittaa siis sitä, että puhdasveristen ateistien silmissä teistiset evolutionistit ovat hyödyllisiä hölmöjä, jotka levittävät heidän oppiaan (esim. arvostelemalla kreationisteja ja esittämällä todisteita tapahtuneesta evoluutiosta).

”Ehkä meidät on tässä luomiskysymyksessä laitettu viimeisiksi totuuden julistajiksi. Jos meitä ei kuunnella, niin edessä on syöksykierre kohti Room. 1:22-32 ennustamaa tulevaisuutta” ².

Tämä on täydennystä Luominen 62 artikkelille ”Teististen evolutionistien luomiskertomus”, jossa en ottanut kantaa tieteellisiin kysymyksiin, mutta teen sen tässä, koska: Teistiset evolutionistit, joiden mukaan Jumala käytti evoluutiota luomistyönsä välineenä, vetoavat tieteeseen. Tämä tarkoittaa sitä, että he pyrkivät alistamaan Raamatun ja kristillisen uskon vallitsevien tieteellisten käsitysten alle. Heidän mielestään evoluution mukaiseen maailmanselitykseen tulee pitäytyä, koska ”tiede” on osoittanut sen todeksi. – Vaikka kasvava joukko eturivin tutkijoita ymmärtää, ettei perinteinen käsitys luonnonvalinnasta ja sattumanvaraisista perinnöllisistä muutoksista selitä eliömaailman alkuperää eikä monimuotoisuutta.³

Tähän ”varmaan tietoon” vedoten he (teistiset evolutionistit) sitten selittävät esimerkiksi, että luomiskertomuksen sana ”päivä” (yom) tarkoittaa pitkiä aikakausia, koska Luoja kehitti kaiken elollisen yhdestä ja yksinkertaisesta kantamuodosta miljoonien vuosien saatossa. Siksi kaikki ovat sukua toisilleen; ihminen kehittyi eläinkunnasta, ihmistä ei luotu erikseen maan tomusta Jumalan kuvaksi; Mooseksen Aadam on pelkkä vertauskuva:

”Kaikki elollinen maapallolla on sukua toisilleen ja ihminen on pitkän kehitysketjun huippu”.⁴

Näin ei ole: ”Oikea tiede” eli tässä tapauksessa genetiikka (molekyyligenetiikka) todistaa, että mitään yhteistä kantamuotoa ja pitkää kehitysketjua ei ole ollut koskaan olemassa. Jos tyytyisin vain toteamaan, että ”genetiikka viittaa vahvasti siihen, että lajit eivät ole sukua toisilleen ja että elämä taantuu – ehkä merkittävästikin jo muutamissa tuhansissa vuosissa”, olisi se liian laimeasti ilmaistu – kuten pian tulemme näkemään. Oikea ilmaisu siis kuuluu: ”Tiede/genetiikka todistaa, että lajit eivät ole sukua toisilleen, että ihminen ei ole… ja että pitkää kehitysketjua ei ole koskaan ollut.”

Puhe miljoonien vuosien evoluutioluomisesta ei ole muuta kuin ”tiedettä” eli Darwinin teoriaa myötäilevää hännystelyä. Miksi Jumala olisi tarvinnut luomistyöhönsä miljoonia vuosia, jos Jeesus loi mädäntyneelle Lasarukselle uuden ruumiin hetkessä? Molemmat, 6-päivän luominen ja kuolleista herättäminen ovat luonnontieteen näkökulmasta mahdottomia. Miksi siis, jos on teologi, selittää toinen allegoriaksi, mutta hyväksyä toinen niin kuin se on kirjoitettu? Missä teologin raja menee?

Osa 1: Yhteinen kantamuoto, darvinismin kuvitteellinen perusta

Darwinin kirjalla Lajien synty luonnollisen valinnan kautta eli Luonnon suosimien rotujen säilyminen taistelussa olemassaolosta (1859) on ollut – ja on merkittävä vaikutus Raamatun ensimmäisen 11 luvun tulkintaan. Mutta harva lienee tietoinen siitä kirjasta, joka sai Darwinin kirjoittamaan omansa – tarkoitan Charles Lyellin (1797-1875) vuosina 1830-3 ilmestynyttä teossarjaa Principles of Geology I-III (Geologian perusteet). Nuori Lyell, asianajaja (MA, Oxford 1821), jolla ei ollut mitään tutkintoa geologiasta (vaikka osallistuikin joillekin geologian luennoille), rupesi harrastamaan geologiaa. Siinä ei sinänsä vielä kovin erikoista, vaan siinä, että hän, vailla geologian tutkintoa, julkaisi kolmiosaisen geologian ”perusoppikirjan” (33-vuotiaana)! ⁵

Lyell vihasi Moosesta, joka kertoi vanhurskaasta Nooasta ja Jumalan tuomiosta, vedenpaisumuksesta. Lyell otti elämäntehtäväkseen ”poistaa Mooses tieteestä” (tuohon aikaan monet pitivät teologiaa tieteiden kuninkaana). Lyell ”todisti” mm. että tulivuori Etna on ”Aadamia paljon vanhempi”. Siihen hän päätyi laskemalla sen rinteiltä löytyviä vulkaanisia kerroksia uskoen, että jokaisen purkauksen aikana syntyi vain yksi kerros ja että niiden välillä on kulunut paljon aikaa. Ranskan keskiylängön merkkelikerrostumista⁶ hän todisti, että ne ovat ainakin 200 000 vuoden ikäisiä: 200 000 noin 1 mm:n kerrosta = 200 000 vuotta. Näin Lyell antoi Darwinille hänen teoriansa tarvitsemat pitkät ajanjaksot: Teorian pyhä kolminaisuus on aika, yhteinen kantamuoto ja luonnonvalinta.

Minua kummastuttaakin Helsingin yliopiston dogmatiikan dosentti Rope Kojosen kanta:

”Raamatun tekstien [kuten luomisen?] tulkitseminen vanhan Maan kanssa yhteensopivaksi ei edellytä tiedettä, mutta tieteen ymmärtäminen Jumalan ´luonnon kirjan´ tulkitsemiseksi vahvistaa tulkintaa”.⁷

Ennen ”tiedettä”, Huttonia ja Lyelliä lähes kaikki teologit (poikkeuksena ehkä Origenes ja joku muu) uskoivat luomisen tapahtuneen vain muutama tuhat vuotta sitten, myös Augustinus.

Osoitan nyt lyhyesti, että Darwinin yhteinen kantamuoto on illuusio. Osassa 2 osoitan, että aika ei ole Darwinin puolella vaan sitä vastaan. Huttonin ja Lyellin keksimistä miljoonista vuosista on tullut heidän oppinsa (ja samalla teistisen evoluutiotulkinnan) terminaattori. Kolmannen ”pyhän”, luonnonvalinnan voi kuitata toteamalla, että se on siinä mielessä teennäinen käsite/termi, että mikään ei valitse mitään. Terveimmillä ja vahvimmilla on toki suurempi teoreettinen mahdollisuus lisääntyä. Useimmiten menestyminen on kuitenkin onnen ja sattuman kauppaa, olosuhteista riippuvaa. Sopeutuneimmat ja ”kehittyneimmät” voivat toki joskus pärjätä paremmin, mutta mistä ne tulevat? Luonnonvalinta ei voi valita, ellei vaihtoehtoja ole. Kreationistinen kemisti ja eläintieteilijä Edward Blyth otti termin käyttöön jo vuosina 1834-5. Hän selitti, että se on tekijä, joka pyrkii pitämään lajin vakaana ja puhtaana – ei muuttumaan joksikin.

”Yhteistä kantamuotoa ei ollut koskaan olemassa – yhteisen kantamuodon doktriini on pettänyt meidät!” Näin totesi nyt jo edesmennyt mikrobiologi Carl Woese (1928-2012) vuonna 2005. Hän oli luullut pystyvänsä todistamaan yhteisen kantamuodon ribosomi-RNA:n geeneistä. Miksi juuri ribosomeista? Siksi, että kaikissa eliöissä bakteereista ihmiseen on ribosomeja, joissa proteiinisynteesi tapahtuu. Tuntui siis aivan loogista aloittaa geneettisten sukupuiden rakentelu ribosomeista. Kävi kuitenkin niin, että kun tarpeeksi monen eliön ribosomi-RNA-geenit oli tutkittu, mikään ei viitannut yhteiseen kantamuotoon.

Mutta vielä v. 2008 Darwinin pääapostoli, Richard Dawkins (s.1942) suolsi kirjoituskoneestaan evoluutiopropagandaa niin tiuhaan tahtiin, ettei ehtinyt tutustua genetiikan uusien löytöjen paljastamiin ongelmiin. Hänellä oli muita kiireitä: Darwin tuplajuhlavuoden (2009) kunniaksi piti saada valmiiksi juhlakirja, jonka nimeksi tuli The Greatest Show on Earth – the evidence for evolution ⁸ (suom. Maailman hienoin esitys – Evoluution todisteet), josta voimme lukea mm. seuraavaa:

Se on riemastuttava tulevaisuuden näkymä: eläin- ja kasvikuntien kaikista kolkista tuotetaan halvalla ja nopeasti valtava DNA-sekvenssien tietokanta. Yksityiskohtaiset DNA-vertailut täyttävät tiedossamme olevat aukot lajien todellisesta evolutiivisesta sukulaisuudesta kaikkien muiden lajien kanssa: silloin tunnemme täysin varmasti kaikkien elävien olentojen koko sukupuun” (s.302, korostus minun).

Hän siis odotti sitä riemupäivää, jona geenitutkijat tekevät sen, mihin Darwin ja paleontologit eli fossiilien tutkijat eivät koskaan pystyneet: todistamaan kaikkien eliöiden sukulaisuuden, polveutumisen yhteisestä kantamuodosta (LUCA, Last Universal Common Ancestor). Mutta sitä päivää ei tullut – ei, vaikka em. TT Eero Junkkaala luuli niin vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2020:

”Fossiilitutkimus on saanut seurakseen DNA-tutkijat, ja ihmisen geenikartan ratkettua 1990-luvulla [??] tämä tutkimuslinja vahvistaa sen, mikä aikaisemmin on tiedetty: kaikki elollinen maapallolla on sukua toisilleen ja ihminen on pitkän kehitysketjun huippu.” ⁹

Oli käynyt päinvastoin: Jo viimeistään 2010-luvulla, geeniteknologian uskomattoman kehityksen myötä oli käynyt täysin selväksi, että kaikki elollinen maapallolla ei voi olla sukua toisilleen:

Siteeraan Zagrebin yliopiston geenitutkijaa, biokemian dosentti Branko Kozulićia, joka on jo pitkään tutkinut ja verrannut toisiinsa eri lajien geenikarttoja (korostus minun):

“21. vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä tapahtui tieteellinen vallankumous. Tällä vallankumouksella ei ole vertaistaan ihmiskunnan historiassa. Se on lopullisesti muuttanut ymmärryksemme elävästä maailmasta ja meidän paikastamme siinä.”

Viimeisen kymmenen vuoden uskomattoman kehityksen ansioista meillä kaikilla on nyt pääsy yli sadantuhannen erilaisen biologisen lajin geneettisiin tietokantoihin. Tällä hetkellä [2021] biologisten lajien genomeja pystytään sekvensoimaan noin 30 000 per vuosi eli noin sata joka päivä. Ja tahti kiihtyy, kun menetelmät kehittyvät, kun instrumenttien tehot kasvavat ja kun niiden määrä kasvaa koko ajan.

Monissa yhteyksissä tunnetut tiedemiehet ovat ilmaisseet tiedemaailmassa yleisesti hyväksytyn ennusteen, että erilaisten biologisten lajien genomeista tulemme löytämään lopulliset todisteet (final proofs) yhteisestä kantamuodosta ja kaikkien lajien kehitysopillisesta sukulaisuudesta.

"Jos sanoisi, että nämä ennusteet eivät toteutuneet, olisi se liian lievä ilmaisu, koska se jättäisi jäljelle toivon, että tulevat tutkimukset saattaisivat kuitenkin osoittaa ennusteet oikeiksi. Mutta niin ei tule käymään: ennusteiden perustana olevien premissien (lähtökohtien) tiedetään nyt olevan vääriä. Ja jokainen uusi sekvensoitu genomi ¹⁰ osoittaa ne joka kerta vääriksi. Tällä hetkellä [2021] tällaisten täysin selvien tapausten määrä on jo kymmeniä tuhansia ja antaa meille selvät perusteet lausua lopullinen tuomio ilman minkäänlaisia rationaalisia epäilyjä (beyond a rational doubt).” ¹¹

Uniikkeja eli kaikissa muissa lajeissa täysin tuntemattomia geenejä ja niistä koodattuja proteiineja (singleton) on jokaisessa toistaiseksi tutkitussa lajissa 10 % - 30 % ja joka päivä löytyy lisää. Mutta kun niitä alkoi löytyä 1990-luvun alussa, niihin ei kiinnitetty mitään huomiota; niitä pidettiin harvinaisina ja merkityksettöminä kuriositeetteina. Uskottiin, että kun menetelmät kehittyvät, niitä ei löydy enempää ja ne voidaan unohtaa. Mutta toisin kävi: Jo vuonna 2011 Kozulić analysoi 527 eliölajin kokonaan sekvensoidut genomit ja löysi niistä yli 600 000 orpogeeniä, keskimäärin 1 150 per genomi.¹² Jokainen niistä on siis oma erityinen geeniperheensä, jossa on vain yksi jäsen ja niitä löytyy kaikista eliökunnan ryhmistä. Toukokuuhun 2026 mennessä orpogeeneistä koodattuja singleton-proteiineja oli löydetty jo 1 160 miljoonaa.¹³ – Mutta eri lajeilla on, totta kai, myös suuri määrä yhteisiä geneettisiä ohjelmia ja proteiineja, koska kaikki solut toimivat samoilla perusperiaatteilla.

Kozulićin perusteellisessa, paikoittain vaikeatajuisessa teoksessa on 509 sivua ja 1990 lähdeviitettä/lainausta. Professori Matti Leisola näki suuren vaivan ja laati kirjasta kansantajuisen lyhennelmän (117 s.) Darwin erehtyi – erehtyikö Einsteinkin? ¹⁴

Uniikkigeenien löytyminen on uusi ja vallankumouksellinen biologinen todellisuus. Ja tarkoittaa sitä, että biologiset lajit¹⁵ eivät ole voineet koskaan olla toisiinsa nähden minkäänlaisissa kehitysopillisissa polveutumissuhteissa: Darvinistien yhteistä kantamuotoa ei ole koskaan ollut olemassa – yhteisen kantamuodon doktriini on pettänyt teoriaan uskovat, olivat he sitten paleontologeja, biologeja tai teologeja. Eniten käy sääliksi paleontologeja/fossiilitutkijoita ja muita sukupuiden rakentelijoita: Tuhansien ja tuhansien ihmisten yli 160 vuoden työ on mennyt hukkaan: sukupuut ovat kaatuneet: Esim. lepakot ja kädelliset istuivat elämänpuun samalla oksalla, joka on nyt katkennut: Lepakot vaikuttavat olevan lähempää sukua lehmille ja hevosille kuin apinoille.

Osa 2: Paljon aikaa vai vähän?

Nopea geneettinen rappeutuminen

Kirjassaan Luominen ja evoluutio ¹⁶ em. Rope Kojonen Helsingin yliopistosta kertoo, että:

”On yleinen käsitys, että evoluutio ja luominen olisivat selityksiä samoille asioille ja siksi ristiriidassa toistensa kanssa. Suurin osa¹⁷ teologeista kuitenkin ajattelee, ettei mitään välttämätöntä ristiriitaa ole.”

Miksei ole ristiriitaa? Siksi, että he 1) eivät tiedä/välitä asiasta kovinkaan paljoa, tai 2) jos jotain tietävät, eivät näe tai halua nähdä: Heidäthän on jo nuorina kasvatettu teologisissa tiedekunnissa teistiseen evoluutio-oppiin ja ruodusta poikkeaminen nähtäisiin fundamentalismina. – Siis sama sääntö kuin Eduskunnassa: Ryhmäkuri, on äänestettävä puolueen mukana, muuten leimautuu.

Kojosen kirjan sivuilla 333-5 on tekstilaatikko koskien geneetikko John Sanfordin kirjaa Genetic Entropy¹⁸ (suom. Eliömaailma rappeutuu¹⁹, Datakirjat 2015 ja 2018). Kojonen, teologi, vähättelee ansioituneen geneetikon, Sanfordin kiistattomia havaintoja.

Ensin muutama ote Sanfordin kirjasta:

”Aivan kuten ihmiskeho ´ruostuu puhki´ lukuisten mikroskooppisten vikojen takia (jotka kaikki yksinään ovat näkymättömiä), ihmisgenomikin ruostuu puhki lähes neutraalien mutaatioiden vaikutuksesta. Tätä prosessia ei minkäänlainen valinta voi pysäyttää. Tämä on lähes neutraalien mutaatioiden ongelman ydin. Tämä ongelma sai erään huomattavan populaatiogeneetikon kirjoittamaan artikkelin otsikolla ´Miksi emme ole kuolleet jo sata kertaa?´²⁰. Se, että lähes neutraalit mutaatiot ovat valinnan ulottumattomissa, on todellinen ongelma.

Ainakin jo 1950-luvulta lähtien geneetikkoja on huolestuttanut mutaatioiden vaikutus ihmispopulaatioon, koska niiden seurauksena geneettinen kuorma kasvaa ja populaatio rappeutuu. Kun nämä huolet nousivat esiin ensi kertaa, oletettiin, että vahingollisten mutaatioiden taso on 0,12-0,30 yksilöä kohden sukupolvessa (Morton, Crow ja Müller, 1956). Tämän ajattelun mukaan vahingolliset mutaatiot on pidettävä alle yhdessä mutaatiossa kolmea lasta kohden, jotta valinta pystyy poistamaan kaikki mutaatiot ja silti sallii populaation lisääntyä.

Yksi hämmästyttävistä genetiikan viimeaikaisista [2000-luku] havainnoista on, että ihmisen mutaationopeus [sukusoluissamme] on luokkaa 75-175 nukleotidikorvautumista [kirjoitusvirhettä, pistemutaatioita].²¹

Sanford (useiden kollegojensa tutkimuksiin vedoten) on siis osoittanut, että Darwinin Lajien synnyn loppuhehkutus²² kaiken kehittymisestä kohti täydellisyyttä, on tieteellisen mielikuvituksen tuote (joka on vienyt tiedemaailman harhaan antaen täysin väärän kuvan biologiasta, elämästä, sen alkuperästä ja kohtalosta).

Sanfordin kirjan ilmestymisen jälkeen perimän rappeutumisesta on kirjoittanut mm. geneetikko Michael Lynch, joka ei ole kreationisti. Maaliskuussa 2016 ilmestyneessä Genetics -tiedelehdessä²³ hän esittää huolensa nopeasta geneettisestä rappeutumisesta erityisesti kehittyneissä maissa, joissa luonnonvalinnan ote on löystynyt lääketieteen johdosta. Tämä tarkoittaa sitä, että moni, joka olisi jo lapsena kuollut geenivirheiden aiheuttamiin tauteihin, elää nyt tarpeeksi vanhaksi ja saa jälkeläisiä. Lynchin mukaan varovaisin arvio kelpoisuuden vähenemisestä per sukupolvi on 1 %. Jos siis oletetaan, että sata sukupolvea eli noin 2 500 vuotta sitten kelpoisuutemme oli 1.0, nyt se olisi enää 0.37. Jotkut ovat kuitenkin sitä mieltä, että 1 % on liian optimistinen, että todellinen lasku on pikemminkin 2, jopa 3 %. Lynch on siis Sanfordin kanssa täysin samoilla linjoilla, vaikka ei mainitsekaan häntä:

”Monet todisteet, joista useat perustuvat koko genomin sekvensointiin isovanhemmat-lastenlapset triossa, osoittavat, että ihmisen keskimääräinen mutaationopeus pelkästään pistemutaatioille on luokkaa 1.1 - 1.7 x 10^-8 per nukleotidi per sukupolvi [sukusolulinjassa]. Tähän on vielä lisättävä pienet insertiot/deletiot [lisäykset/poistumat], joiden määrä on 8 % pistemutaatioiden määrästä [ja jotka voivat olla hyvin haitallisia]. Tämän lisäksi tapahtuu vielä jonkin verran suurempia rakenteellisia kromosomimuutoksia. – Tämä tarkoittaa sitä, että jokainen uusi ihminen tuo mukanaan noin sata uutta mutaatioita.”

”Siksi on ilmeistä, että ihmisen mutaationopeus tulee hitaasti nousemaan poikkeuksellisen korkealle tasolle.”

”Useat tutkimukset malliorganismeilla osoittavat, että suurin osa mutaatiosta on pienivaikutteisia, hyvin harvat ovat letaaleja ja vielä harvemmat hyödyllisiä. Kaikissa organismeissa valtaosa mutaatiosta, joilla on vaikutusta kelpoisuuteen vähentävät elinvoimaisuutta/hedelmällisyyttä noin 1 % per mutaatio ja mitä tulee ihmisen mutaatioihin, niistä noin 1 – 10 % on sellaisia, loput ovat lähinnä neutraaleja. Jos lasketaan alimman arvon mukaan, merkitsee se sitä, että ihmisen kelpoisuus laskee noin 1 % per sukupolvi (100 x 0.01 x 1% = 1 % per sukupolvi). (Vähemmän konservatiivisen laskelman mukaan mutaatiotaakan kasvu olisi niinkin korkea kuin 5% per sukupolvi.)” ²⁴

Erityisen huolestunut Lynch on aivoistamme, koska ihmisaivot, maailmankaikkeuden monimutkaisin rakennelma, ovat ”suuri mutaatiomaalitaulu” (a particularly large mutational target). Esim. n. 30 % autismista johtuu uusista eli ns. de novo mutaatioista.

Kirjansa tekstilaatikossa ”Väitteet ihmisen geneettisestä rappeutumisesta” (huomaa: väitteet – ei faktat!) Kojonen koettaa vähätellä kokeneen geneetikon havaintoja ikään kuin kyseessä olisi vain jonkin yksityishenkilön mielipide:

”Sanfordin teoksen on kustantanut hänen oma pieni säätiönsä, eikä siitä ole toistaiseksi julkaistu kritiikkiä vertaisarvioidussa tieteellisessä kirjallisuudessa.” [Koska heillä ei ole mitään sanottavaa, ks. alle]

Sekä:

”Sanfordin malli on kriitikkojen [asiantuntijoiden?] mielestä ristiriidassa todellisuuden kanssa, ja tämän vuoksi malli on ongelmallinen.” [Millä tavalla?] Hyödyllisten ja haitallisten mutaatioiden suhdetta ja monia muita mutaatioihin liittyviä kysymyksiä tutkitaan edelleen aktiivisesti, eikä niistä toki tiedetä vielä kaikkea.”

Eipä tietenkään kaikkea, mutta riittävästi: hyödyllisiä eli sopeuttavia mutaatioita on ehkä yksi tuhannesta, ”positiivisia” tuskin ollenkaan mutta haitallisia sitäkin enemmän. Lisäksi Kojosen viiteluettelossa (9/87) mainitaan muuan ”kriitikko” Buchanan (2010) ja viite kreationistien vastausyritykseen. Huomaa: ”vastausyritys”! Siis vihje, että ei kannata tutustua? (Minulla on tuo Buchanin kritiikki sekä Sanfordin 10-sivuinen ”vastausyritys”, jonka saatamme julkaista myöhemmin.)

Kojosen tekstistä herää epäily, että onko hän edes lukenut koko kirjaa vaiko vain muutaman blogikommentin. Tai jos on, ei ole ymmärtänyt/välittänyt. Sanfordin kirja on kuitenkin kohtalaisen yleistajuinen ja ymmärtämistä helpottaa lopussa oleva sanasto. Suomennoksen (Eliömaailma rappeutuu) voi tilata Datakirjat-kustantajalta.¹⁴

Miksi kirjasta, jossa siteerataan toistuvasti myös muiden arvostettujen geneetikkojen tekemiä vastaavanlaisia havaintoja ja huolia geneettisestä rappeutumisesta, ei ole ”toistaiseksi julkaistu kritiikkiä vertaisarvioidussa tieteellisessä kirjallisuudesta”? Sanford vastaa:

”Akateeminen yhteisö on vastaanottanut kirjani vihamielisellä hiljaisuudella. Kysyin geneetikkoystävältäni, joka oli huolellisesti lukenut kirjani: ´Mikseivät he ota kantaa argumentteihini?´ Hänen vastauksensa oli hätkähdyttävä: ´Heillä ei ole vastauksia´ Olen varma, että nykyiset alan johtavat tutkijat [kuten Lynch] ymmärtävät ja yksityisesti myöntävät kertomani ongelmat. He välttävät avointa keskustelua ja haluavat pitää näitä teoreettisia ongelmia liikesalaisuuksina, joita ei ole tarkoitettu avoimeen dialogiin tai julkiseen keskusteluun.”

Kojosen (joka on siis teistinen evolutionisti) kirja Luominen ja evoluutio – Miten usko ja tiede kohtaavat, on eräiltä muiltakin osiltaan ”ongelmallinen selitysteos”. Luin kirjan (415 s.) kolmeen kertaan ja tulin siihen johtopäätökseen, että huolellisempi analyysi kannanottoineen vaatisi ainakin 500 tekstisivua. Katsoin sen tarpeettomaksi, koska olin juuri kirjoittanut ”vastakirjan” Teologien tiedeusko²⁵ TT Eero Junkkaalan kirjasta Onko mitään Järkeä uskoa Jumalaan? ⁴. Saattaa olla, että palaan Kojosen kirjan joihinkin ongelmallisiksi näkemiini kohtiin tuonnempana.

Osa 3: Dinosaurusfossiilien pehmytkudokset ja DNA

Pehmytkudokset

Kojonen (Luominen ja evoluutio):

”Eräs parhaista Maan nuoren iän puolesta esitetyistä argumenteista perustuu väitettyyn dinosaurusten pehmytkudoksen löytöön. Pekka Reinikainen on viitannut usein biologi Mary Schweitzerin vuonna 2005 tekemään dinosauruksen pehmytkudoslöytöön ja muihin tämän jälkeen samantyylisiin löytöihin. - - Kyseessä oli siis selvästi löydöksen vanhuuden vuoksi odottamaton löytö. Reinikainen katsookin, että löydös on vakuuttava todiste nuoresta Maasta… Kiinnostavasti Schweitzer itse on evankelinen kristitty ja oli vielä opiskeluaikoinaan tiukka nuoren Maan kreationisti, joka nykyisin tunnustautuu teistiseksi evolutionistiksi. Taustastaan huolimatta hän ei kuitenkaan katso, että hänen löydöksensä olisivat todiste nuoresta Maasta”. ²⁶

Se, että Schweitzer on kääntänyt takkinsa, ei ole mikään argumentti. Schweitzer työskenteli naturalistisen paleontologi Jack Hornerin tiimissä, eikä – asemansa/leipätyönsä säilyttääkseen, voinut missään nimessä esiintyä nuoren Maan kreationistina (ks. alla tapaus Armitage). Kun hän ensikerran löysi hyvin säilynyttä pehmytkudosta Tyrannosaurus rexin reisiluun ytimestä, hän soitti siitä Hornerille, joka piti sitä vitsinä. Kun Schweitzer sitten tarkemmin selitti, asia on todella varmistettu, Horner ei edelleenkään uskonut. Kun Schweitzer kysyi, että mitkä todisteet sitten riittäisivät sinulle, Horner vastasi ”Eivät mitkään!” – ja löi luurin korvaan. – Ja vielä, kuten Schweitzer itse kuvaili tunnelmia: ”All hell broke loose” (Koko helvetti pääsi irti). Sehän oli selvä osoitus siitä, että kukaan ei silloin todellakaan uskonut, että esim. verisuonet ja verisolut voivat säilyä edes lähellekään 68 miljoonaa vuotta – että jos löytö on aito, se tarkoittaa sitä, että…

Niinpä Schweitzer päätti, että on turvallisempaa esiintyä vain neutraalina teistisenä evolutionistina (koska he ovat naturalistien silmissä vaarattomia, jopa hyödyllisiä hölmöjä). – Haasteeksi jäi vain, miten selittää kudosten säilyminen niin pitkään. Ensin hän selitti, että kyse taitaakin olla pelkästä bakteerien muodostamasta biofilmistä. Näytteet sisälsivät kuitenkin kollageenia, jota bakteerit eivät voi syntetisoida. Sitten hän teki pienen kokeen rautaliuoksella ja keksi tarinan raudan säilyttävästä vaikutuksesta. Moni nieli sen ja Schweitzeria (joka ei ole kemisti) ruvettiin kutsumaan ”rautarouvaksi”, joka pelasti vanha Maan teorian. Myöhempi kokeellinen tutkimus kuitenkin osoitti, että asia on päinvastoin; rauta nopeuttaa pehmytkudosten hajoamista:

Ullman ym. hautasivat tuoreita kanan reisiluita hiekkaan kolmeksi kuukaudeksi. Luut jaettiin neljään ryhmään ja maaperää kasteltiin erilaisilla vesillä: puhdas vesi, ”kova vesi” (kalsiumkarbonaattia) sekä fosfaatti- tai rautapitoinen vesi. Kokeen päätyttyä todettiin, että rautaryhmässä 65 % kollageenista oli hajonnut, fosfaatissa 40 %, puhtaassa vedessä 20 % mutta ”kovassa vedessä” vain 10 %.²⁷

Luissahan on kalsiumkarbonaattia ja tämän mukaan se suojeli kollageenia parhaiten. Mutta koska tässäkin ryhmässä 10 % kollageenista oli hajonnut jo kolmessa kuukaudessa, miten ihmeessä joidenkin usko voi riittää 68 miljoonan päähän? – Vaikka ottaisi huomioon senkin, että kanan ja tyrannosauruksen luut painivat sekä kokonsa että lujuutensa puolesta aivan eri sarjoissa. (Ullmanin tutkimuksesta on yhteenveto Luominen-lehden numerossa 56, artikkelissa ”Rauta ei pysty säilyttämään kollageenia”²⁸.

Sitten keksittiin tarina biologisia materiaaleja mukamas suojaavista ”kuumentuneista polymeereista”. Mutta monissa hyvin säilyneissä löydöksissä ei voitu havaita mitään merkkejä tuollaisista ”paistumalla syntyneistä suojakalvoista”.

Mutta jos Schweitzin tyrannosaurus hautautui äkillisesti Nooan tulvassa vasta 4 500 vuotta sitten, on sittenkin vielä pieni ihme, että luuytimestä löytyi kollageenin lisäksi ehjän näköisiä punasoluja ja jopa elastisia verisuonia.

Jopa lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim (13/2005) raportoi löydöstä:

”Tutkijat löytävät ikivanhan Tyrannosaurus rexin luurangon pohjoisilta Kalliovuorilta. He demineralisoivat aseptisissa oloissa reisiluun palan ja onnistuvat eristämään läpinäkyviä, taipuisia ja onttoja verisuonia.

Suonia voi venyttää useita kertoja niin, että ne palautuvat alkuperäiseen kokoonsa. Suonet muodostavat luulle tyypillisen haarautuvan Haversin kanavien näköisen rakenteen. Suonen sisäpinnalla näkyy endoteelisolun tuman kaltaisia pullistumia ja mahdollisesti endoteelisolujen välisiä liitoksia. Suonten sisältä löytyy punaruskeita verisoluja tumanmuotoisine rakenteineen.

Immunologisissa kokeissa tyrannosauruksen luujauho reagoi evoluutiossa hyvin säilyneisiin antigeeneihin (kanan kollageeni ja lehmän osteokalsiini) kohdistuvien vasta-aineiden kanssa osoittaen, että näyte sisältää jonkin verran liskon alkuperäisiä proteiineja. Tutkijat jäävät selvittämään, onko tästä poikkeuksellisen hyvin säilyneestä fossiilista eristettävissä liskon DNA:ta.

Kyseessä ei ole uuden tieteiselokuvan prologi vaan paleontologiryhmän Science-lehdessä (2005;307;1952) julkaisema raportti. Pehmytkudosten, kuten taipuisien suonten ja verisolujen näin erinomainen säilyminen viittaa siihen, että näytteissä olisi jäljellä alkuperäisiä proteiineja ja jopa DNA:ta. [DNA:n säilyminen varmistettiin myöhemmin.] Tästä olisi kuitenkin vielä pitkä matka siihen huikeaan mahdollisuuteen [?], että nämä orgaaniset molekyylit olisivat todella säilyneet ehjinä. Kuusikymmentäkahdeksan miljoonaa vuotta vanhat verisuonet ja -solut näyttävät kuvissa kuitenkin niin samanlaisilta kuin nykyisin laboratoriossa eristetyt tuoreet vastineensa, että mielikuvitus lähtee helposti laukkaamaan.” –MS [hakasulkeet minun].

Paleobiokemiasta Liverpoolin yliopistossa (UK) v. 2019 väitellyt Brian Thomas tutki väitöstyössään mm. kollageenin hajoamista naudan luussa. Ns. aktivaatioenergian määräksi eli energiaksi, jolla kollageeni alkaa hajota, saatiin vain 87 kJ/mol, kun se erään aikaisemman tutkimuksen²⁹ mukaan oli 173 kJ/mol. Puoliintumisajaksi +15 asteen lämpötilassa ja “ideaalisissa olosuhteissa” saatiin 21 012 vuotta. 210 000 vuoden eli kymmenen puoliintumisajan jälkeen kollageenistä olisi jäljellä enää tuhannesosa ja 420 000 vuoden jälkeen miljoonasosa. Ja huomaa, että DNA, jota on myös säilynyt, on sitkeää ja kolmisäikeistä kollageenia paljon hauraampaa.³⁰

Thomas piti tutkimuksistaan esitelmän eräässä biokemian kongressissa kesällä 2019. Kuulijakunta oli täysin hiljaa. Esityksen jälkeen kukaan ei kommentoinut. Hänellä oli aiheesta myös muutama posteri. Jotkut lukivat jotain, mutta kukaan ei kysynyt postereiden vieressä seisovalta Thomasilta mitään.

Kojonen (Luominen ja evoluutio):

”Useimmat tutkijat ovatkin sitä mieltä, että pehmytkudos jo itsessään osoittaa myös tällaisen eloperäisen säilymisen mahdollisuuden, vaikka se onkin äärimmäisen harvinaista.”

Taas Kojonen käyttää enemmistöargumenttia! Lisäksi: ”Jo itsessään osoittaa” kuuluu samaan sarjaan kuin ns. antrooppinen periaate: ”Se, että me ihmiset olemme olemassa, todistaa, että meidän on täytynyt kehittyä alemmista elämänmuodoista – muutenhan meitä ei olisi täällä sitä todistamassa!”

”Äärimmäisen harvinaisia?” Ei pidä paikkaansa: orgaaniset fossiilit ovat yleisiä, mutta niistä on alettu puhua enemmän vasta Schweitzerin löydön jälkeen. Lundin yliopiston kasvitieteen professori Heribert-Nilsson tutki jo 1950-luvulla Saksan Geiseltalin 40-55 miljoonan vuoden ikäiseksi arvoidun ruskohiilikentän fossiileja:

”Täydellinen sekoitus kasveja ja hyönteisiä kaikilta ilmastovyöhykkeiltä. - - On uskomatonta, että jotkut lehdet ovat säilyneet täysin tuoreen kaltaisina. Klorofyllit ovat niin hyvin säilyneet, että niistä voitiin päätellä, onko kyseessä alfa- vai beetamuoto. - - ´Järjetön fakta´ on, että klorofyllin tapaan myös hyönteisten pehmytosat ovat säilyneet: lihakset, nahka, keratiini, värit, rauhaset ja suolen sisältö… joiden pitäisi hajota muutamassa tunnissa tai päivässä”.³¹

Jo 1920-luvulla Mongoliasta löydettiin dinosaurus, jossa väitettiin olevan pehmytkudoksia, mutta sitä ei uskottu ja asia unohdettiin. Sata vuotta myöhemmin, vuonna 2023 tieteellisestä kirjallisuudesta löytyi jo yli 120 tutkimusraporttia havaituista pehmytkudoksista. Esimerkiksi v. 1998 Etelä-Italiasta löytyi varhaisliitukautisesta kalkkikivestä 237 mm:n pituinen, hiljattain kuoriutunut dinosauruksen poikanen (Scipionyx samnitucus), jossa oli jäljellä runsaasti hyvin säilyneitä pehmytkudoksia, kuten lihaksia hännän tyvessä ja rintakehällä sekä suolisto, joka oli yllättävän lyhyt.³²

65 miljoonaa vuotta vanhaksi luokitellun Triceratops- eli sarvinaamasauruksen sarvesta löytyi hyvin säilyneitä luusoluja ja myöhemmin kallonpohjasta taipuisia ja myös hyvin säilyneitä hermosäikeitä. Preparaatit valmistanut ja kuvannut Marc Armitage julkaisi kuvat luusoluista Acta Histochemica -lehdessä v. 2013 ja hermosäikeiden kuvat Microsopy Today -lehdessä v. 2021 (29/2). Aiheesta löytyy artikkeli kuvineen myös Luominen-lehden numerosta 44³³. Em. paleobiokemisti Brian Thomas teetti radiohiiliajoituksen kahden sarvinaamasauruksen luista. Ikähaarukaksi saatiin 33-41 tuhatta vuotta. (Thomasin haastattelu löytyy samasta lehdestä.)

Kuvat hyvin säilyneistä luusoluista ärsyttivät akateemista eliittiä niin paljon, että Kalifornian valtionyliopisto (Northridge) joutui erottamaan Armitagen sen jälkeen, kun hän oli julkaissut ne Acta Histochemica-lehdessä! (Armitage työskenteli biologian laitoksen mikroskopointiosastolla “as the Manager for the Electron and Confocal Microscopy Suite”.)

Dinosaurusten DNA

Kojonen (kommentoidessaan Schweitzerin dinosaurus-DNA:ta ja sen johdosta tehtyä uutta DNA:n säilyvyystutkimusta):

”Morten Allentoftin tutkimusryhmän arvioiden mukaan DNA:n säilyvyys vaihtelee suuresti³⁴: keskimäärin DNA:n hajoamiseen menisi 5 celsiusasteen lämpötilassa 882 000 vuotta, -5 celsiusasteen lämpötilassa 6,8 miljoonaa vuotta. Nämä ovat kuitenkin vain keskimääräisiä arvoja ja käytännössä eri näytteiden hajoamisnopeus poikkesi runsaastikin keskimääräisestä. Näin ollen esimerkiksi DNA:n säilyminen esimerkiksi yli 65 miljoonaa vuotta ei ole mahdotonta, mutta harvinaista ja erikoiset olosuhteet vaativaa kyllä.”

Allentoftin työryhmä tutki DNA:n säilyvyyttä radiohiilellä tuhat vuotta vanhoiksi määritetyissä moan luissa (sukupuuttoon kuollut Uuden-Seelannin emu). Mutta Kojonen yrittää kääntää Allentoftin tutkimusta päälaelleen, vaikka sen tarkoitus oli nimenomaan todistaa, että DNA ei voi säilyä Schweitzerin väittämiä 68 miljoonaa vuotta ja että kyseessä täytyy olla kontaminaatio (eli DNA ei ollut dinosauruksen alkuperäistä DNA:ta)! Jos Allentoftin tutkimuksen lukee oikein, siinä sanotaan, että 6,8 miljoonan vuoden kuluttua fossiilissa ei pitäisi olla jäljellä yhden yhtä dinukleotidia eli kahden DNA-kirjaimen pätkää – koko ”DNA-kirja” olisi hajonnut yksittäisiksi kirjaimiksi! – Ja sitä paitsi: kyseinen tyrannosaurus löytyi pinnallisesta kerrostumasta Montanan Hell Creekistä, jossa maaperän keskilämmön tiedetään olevan noin +15 astetta. – Eikä näyte, ehjän reisiluun ydin, ollut kontaminoitunut.

Kojonen:

”Schweitzerin löydös ei sinänsä kumoa Maan vanhan iän puolesta esitettyjä todisteita [?]. Kyseessä on todistuskappale, joka on otettava huomioon parhaan selityksen päätelmässä. Vanhan Maan mallin ei kuitenkaan tarvitse selittää jokaista tällaista yksittäistä todistusaineiston palasta paremmin kuin nuoren Maan malli ollakseen kokonaisuutena selvästi paremmin perusteltu.”

”Yksittäistä todistusaineiston palasta?” Kyseessä ei ole mikään ”yksittäinen palanen”. Ja vaikka olisikin, paholaisen asianajaja, valitettavasti, asuu yksittäisissä palasissa: Vuosia sitten näkemässäni dokumentissa yksi koiran karva johti murhaajan jäljille ja sähkötuoliin. Ja jos yksikin ihmisen fossiili löytyisi dinosauruksen fossiilin vierestä, koko maailma kääntyisi ylösalaisin – toista ei tarvittaisi. Ja jos yhdenkin dinosauruksen luuytimestä löytyy DNA:ta ja hyvin säilyneitä elastisia verisuonia, toista dinosaurusta ei tarvita – kaikille on selvää, että evoluutio miljoonine vuosineen on ongelmissa.

Kojosen kommenttia Allentoftin DNA-tutkimuksesta on hyvä verrata asiantuntijan eli prof. Matti Leisolan vastaavaan, joka löytyy hänen mainiosta kirjastaan Evoluutiouskon ihmemaassa ³⁵. Kirjasta on otettu jo neljä suomenkielistä painosta ja sitä voi tilata osoitteesta datakirjatkustannus.fi. Kirja on käännetty myös englanniksi (Heretic), saksaksi (Evolution – Kritik unerwünst!), puolaksi ja arabiaksi. Amazonin lukijapalstalta Matin kirjasta löytyi 9. kesäkuuta 395 arvioita arvosanan ollessa 4.8/5, ei yhtään yhden tai kahden tähden arvosanaa. (Saksankielisestä 25 arviota, joista arvosana 4.7.)

Muutama sitaatti Matin kirjasta (ja vähän enemmän liitteessä 2 koskien kirkon antautumista Darwinille):

”Eläimen kuollessa sen DNA alkaa hajota. Vielä muutama kymmenen vuotta sitten kukaan ei uskonut, että DNA voisi säilyä 10 000 vuotta pitempään. Tämä aikaraja perustui esimerkiksi Egyptin muumioiden DNA-mittauksiin. Vuonna 2002 julkaistussa tutkimuksessa arvioitiin DNA:n säilymistä eri lämpötiloissa: 0 ℃:ssa korkeintaan 125 000 vuotta, 10 ℃:ssa 17 500 vuotta ja 20 ℃:ssa 2 500 vuotta.

Joulukuussa 2012 julkaistussa tutkimuksessa [Allentoft] arvioitiin, että DNA säilyy luussa huomattavasti aikaisemmin arvioitua pitempään. DNA:n täydelliseen hajoamiseen (kaikki molekyylien väliset sidokset ovat katkenneet) kuluvaksi ajaksi arvioitiin 25 ℃:ssa 22 000 vuotta, 15 ℃:ssa 131 000 vuotta ja 5 ℃:ssa 882 000 vuotta. Jos luu olisi koko ajan jäätymispisteen alapuolella -5 ℃:ssa [siis ikiroudassa], DNA:n täydellinen hajoaminen vaatisi jopa 6,83 miljoonaa vuotta. Tutkimus sisältää kuitenkin kyseenalaisen oletuksen, että mittauksissa käytetyt luut oli ajoitettu oikein. Tutkijat toteavat, että [päinvastoin kuin Kojonen] on täysin mahdotonta, että DNA:ta olisi säilynyt 80-85 miljoonaa vuotta vanhoissa liitukauden fossiileissa.

Kokeellisten tulosten ja raportoitujen ikäarvioiden välillä on merkittävä ristiriita. Suuri osa tutkijoista pyrkii etsimään selityksiä sille, miten DNA on voinut säilyä jopa satoja miljoonia vuosia. Harva on pysähtynyt kyseenalaistamaan fossiilien ikäarvioita. Sean Pitman teki vuonna 2005 nettisivullaan seuraavan loogisen ehdotuksen:

´Mielestäni pitäisi tehdä yksi lisätutkimus. Tämä tutkimus tulisi olla… fossiilisen orgaanisen aineksen hiili-14-ajoitus. Jos miljoonia vuosia vanhoiksi oletetuista näytteistä löytyy ei-kontaminoituneeksi osoitettuja hiili-14-jäänteitä, syntyy todellinen ongelma, joka vastaa homidin löytymistä kambrikerrostumasta.´

Vuoden 2012 elokuussa saksalainen tutkijaryhmä raportoi geofyysikkojen kokouksessa hiili-14-mittaustuloksista, jotka oli tehty monista dinosaurusten fossilisoituneista luunäytteistä. Tulosten mukaan luunäytteet olivat 22 000-39 000 vuotta vanhoja! - - Miten tulos otettiin vastaan? Kaksi kokouksen puheenjohtajaa, jotka eivät voineet hyväksyä tuloksia, poisti esityksen abstraktin konferenssin nettisivulta mainitsematta asiasta mitään tutkijoille. Tulokset ovat nähtävissä osoitteessa newgeology.us -sivustolla³⁶. Tapaus kertoo miten naturalistinen paradigma vaikuttaa. Sen kanssa ristiriitaisia tuloksia on lähes mahdoton saada julkaistua naturalismin hallitsemassa tiedeyhteisössä. Mieluimmin rusinat lentävät (ks. luku 10).”

Katsoin tuon newgeology-sivun 5.6.2026 ja huomasin, että siinä on tekstiä myös tapauksesta Marc Armitage ja kuva hänen Triceratops- eli sarvinaamasauruksen sarvesta löytyneistä osteosyyteistä eli luusoluista.

Brian Thomas ja Joel Tay ylläpitävät listaa miljoonien vuosien ikäisiksi määritettyjen fossiilien pehmytkudoslöydöksistä³⁷ – siis niistä, jotka on raportoitu tieteellisessä kirjallisuudessa. Kesäkuussa 2026 listalta löytyi 132 tapausta. Ensimmäinen julkaisu on vuodelta 1954: Tutkijat löysivät aminohappoja devonikauden (360 mv.) kalafossiilista³⁸ (Paleobiochemistry: Organic constituents of fossils). Magnolian lehden viherhiukkasesta (ikä 17-20 mv.) sekvensoitiin 820 nukleotidin pituinen jakso v. 1990. Vuonna 1992 sekvensoitiin osa termiitin tuma- ja mitokondrio-DNA:sta. Termiitti löytyi meripihkasta, jonka iäksi oli määritetty 25-30 mv. 80 miljoonan vuoden ikäiseksi määritetyn luun mitokondrioista pystyttiin sekvensoimaan sytokromi B:n geeni³⁹ (Woodward et al. 1994).

VIITTAUKSET PUUTTEELLINEN

”Ei hätää; jatketaan ampumista niin kuin mitään ei olisi tapahtunut!”

Evoluutioteoria ja siten myös sen johdannainen teistinen evoluutio, on joutunut haaksirikkoon. Mutta naturalismi ei voi sallia sen upota ja niin siitä on tullut elävä muumio, koska: Pelissä on aivan liian paljon: tuhansien ja tuhansien tutkijoiden usko, maine, arvovalta ja vuosikymmenien työ + veronmaksajien miljardit dollarit. Tilannetta voisi verrata kaskuun varusmieskoulutuksesta: Alokkaat valmistautuvat ensimmäiseen taisteluharjoitukseen. Komppanian vääpeli kysyy alokas Kettuselta, että miten menetellään, jos patruunat loppuvat kesken tulitaistelun. Kettunen: ”Herra vääpeli: Jatketaan ampumista niin kuin mitään ei olisi tapahtunut!

Kaikki ymmärtävät, että kyseessä on jonkin vitsinikkarin keksimä, naurettavaksi tarkoitettu juttu. Mutta henkistä sotaa käydään eri tavalla: Patruunoiden loppuminen ei välttämättä tarkoita perääntymistä, ei ainakaan, jos kyse on maineesta, kunniasta ja jopa elämäntyöstä; faktat eivät vakuuta: ampumista jatketaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ja todennäköisesti ainakin 99 % kansasta ei tiedä evoluutiosta muuta kuin mitä he ovat koulussa oppineet, mitä lukeneet esim. Tieteen Kuvalehdestä, Helsingin Sanomien ”tiedepalstalta” tai nähneet telkkarin Avara Luonto -sarjassa: Evoluutio on fakta: valtavasti todisteita (mountains of evidence!). Samoja fraaseja ja samoja kuluneita todisteita toistetaan mantrana vuosikymmenestä toiseen. – Ja kun naturalistit ovat saaneet vahvan tukijoukon teologeista, on käynyt niin kuin alussa siteeraamani Art Manning totesi:

”Heillä [ateisteilla] ei olisi juuri mitään vaikutusta, ellei heidän tukenaan olisi teistisiä evolutionisteja. He ehkä ajattelevat, että he saavat ateistiset evolutionistit luopumaan ateismistaan, jos he voivat pitää uskonsa evoluutioon: ´Sinun ei tarvitse luopua evoluutiosta uskoaksesi Jumalaan.´ Mutta tällainen järkeily kääntyy helposti itseään vastaan. Ateistit saattavat onnitella näin puhuvia siitä, että he ovat viimeinkin tunnustaneet evoluution olevan totta! Ja jos evoluutio on totta, kaikkein järkevin johtopäätös on, että Jumalaa ei ole.”

Mutta Eero Junkkaalan mukaan kreationismi (evoluution vastustaminen, vastakkainasettelu)”estää ajattelevia ihmisiä etsimästä vastauksia kristinuskosta”.

Kumpi on oikeassa? Ei ainakaan Junkkaala: Evoluution siunaaminen ei ole synnyttänyt kirkon ovien taakse odotettua akateemisten ja muiden ”ajattelevien ihmisten” parijonoa, koska: Jos evoluutio on totta, kaikkein järkevin johtopäätös on, että Jumalaa ei ole eikä kirkossa käynti ole järkevää. Niinpä meillä on nyt lut. kirkkoja, joissa papit ovat saarnanneet täysin tyhjille tai muutaman mummon kirkonpenkeille. Yksi heistä sai julkisuutta kerrottuaan, että vaikka kirkko oli tyhjä, hän silti saarnasi ja että keräsi saarnan jälkeen kolehtia kuvitteellisilta seurakuntalaisilta (Kangasniemi)! Siksi kansaa on pitänyt houkutella esim. järjestämällä jumalanpalvelus koiraihmiselle kirkon pihassa, jossa koirat on sitten siunattu (Jyväskylän Taulumäki).

Tästä huolimatta helluntaikirkon IK-opistossa vaikuttanut TT Lari Launonen on Junkkaalan kanssa samoilla linjoilla:

”Uskotko sä luomiseen vai evoluutioon? Kun me kristityt puhutaan luomisesta, usein me samalla kritisoidaan evoluutioteoriaa. Mutta tämä on aika huono vastakkainasettelu. Kristillinen luomisoppi ja biologinen evoluutioteoria vastaavat eri kysymyksiin. Evoluutio viittaa ajan myötä tapahtuviin muutoksiin periytyvissä ominaisuuksissa, joita biologisissa eliölajeissa tapahtuu pitkien ajanjaksojen kuluessa. Luomisoppi [luomiskertomus?] taas vastaa ensisijaisesti siihen, miksi elämä, maapallo ja koko universumi on ylipäätään olemassa” (Opetusvideo ”Kristillinen maailmankuva 2”, katsottu huhtikuussa 2026).

Tarkoittaako tämä sitä, että hänenkin kristillinen luomisoppi eri asia kuin Mooseksen oppi?

”Tulta minä olen tullut heittämään maan päälle, ja kuinka tahtoisinkaan, että se on jo syttynyt! - - Luuletteko, että olen tullut tuomaa maan päälle rauhaa? En suinkaan, sanon teille, vaan riitaa [vastakkainasettelua]! Sillä tästedes samassa talossa viisi riitaantuu keskenään: kolme kahta vastaan ja kaksi kolmea vastaan” (Luuk. 12: 49, 51-52).

”Minä tiedän sinun tekosi: sinä et ole kylmä etkä palava; oi jospa olisit kylmä tai palava! Mutta nyt, koska olet penseä ⁴⁰, etkä ole palava etkä kylmä, minä olen oksentava sinut suustani ulos” (Ilm. 3:15-16, KR38).

Paavali: "Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme" (Ef. 2:10).

Leisola: ”Tämän perusteella ei meille jää paljonkaan kunniaa teoistamme. On myös lohdullista, että Jumala valitsee tehtävään, jonka Hän on jo edellä valmistanut. Ehkä meidät on tässä luomiskysymyksessä laitettu viimeisiksi totuuden julistajiksi. Jos meitä ei kuunnella, niin edessä on syöksykierre kohti Room. 1:22-32 ennustamaa tulevaisuutta.”

LIITE 1

Voivatko putkimatojen kitiinikuoret säilyä uuden veroisina 550 miljoonaa vuotta? Mitä yhteistä niillä on massiivisten ja ilman murtumia taipuneiden sedimenttikallioiden kanssa?

Kitiini on rakenteellista polysakkaridia, joka muodostaa niveljalkaisten kuten koppakuoriaisten ja äyriäisten ulkoisen tukirangan. Kitiiniä on myös sienten soluseinämissä. Kitiini on luja ja vettä hylkivä polymeeri, pitkä ketju toisiinsa liittyneitä glukoosimolekyylejä kuten selluloosa. Selluloosasta se poikkeaa siten, että jokaisen glukoosirenkaan kylkeen on kiinnittynyt typpiatomi. Tämä tekee siitä vettähylkivän ja kestävän materiaalin.

Mutta voiko kitiini säilyä lähes uudenveroisena, lujana ja kimmoisena 550 miljoonaa vuotta? Näin jotkut uskovat. Tämä käy ilmi eräästä Journal of Paleontology -tiedelehden julkaisusta.⁴¹ Artikkelissa kuvataan Sabellidites cambriensis -nimisen madon fossiileja, joiden putki koostuu kitiini-proteiini -komposiitista. Tutkitut fossiilit ovat peräisin Venäjältä kolmesta kairausnäytteestä noin 1900 metrin syvyydessä sijaitsevasta mutakivestä (mudrock). Fossiilien iät, noin 550 miljoonaa vuotta arviointiin alapuolisen vulkaanisen tuhkakerroksen perusteella. Tuhkan iäksi saatiin (epävarmalla) kalium-argon -menetelmällä⁴² 551-558 miljoonaa vuotta.

Sekä putkien että niiden sisältöjen (matojen) alkuperäinen biomateriaali oli säilynyt eli kyseessä ovat ns. orgaaniset fossiilit; kivettymistä eli alkuperäisen kudoksen korvautumista mineraaleilla ei ollut tapahtunut (550 miljoonassa vuodessa). Tutkimus korostaa toistuvasti putkien lujuutta ja erittäin korkeaa säilymisastetta; ne oli helppo irrottaa ehjänä ympäröivästä mutakivestä.

Jotkut putket olivat litistyneet, taipuneet tai kiertyneet murtumatta, seikka, joka tutkijoiden mielestä selvästi todisti, että hautautuessaan ne olivat vielä pehmeitä ja joustavia. Tästä tulee mieleen vedenpaisumukseen uskovien geologien johtopäätös, että myös poimuttuneiden sedimenttikallioiden täytyi olla syntyessään vielä pehmeitä ja märkiä, koska niissä ei ole murtumia. Mutta tässä tapauksessa argumentti taipumisesta pehmeänä ilman murtumia ei kuitenkaan ole pätevä! Miksi? Siksi, että se ei sovi naturalistien paradigmaan (jonka mukaan vedenpaisumus on mielikuvitusta)! Siksi he selittävät, että ”aikojen kuluessa” kalliot jostain syystä kuumenivat lähelle sulamispistettä samalla kun tapahtui ns. ali- tai ylityöntymistä. Osittainen sulaminen näkyisi kuitenkin esim. hiekkakivessä ns. metamorfoosina, jota ei ole havaittavissa kuten marmorissa, kun kalkkikivi on osittain sulanut ja sitten taas jäähtynyt. Joustavasti poimuttuneita kallioita on sitä paitsi paljon ympäri maailman, joten on vaikea kuvitella ”toistuvia ja globaaleja kuumentumisia”.

Joidenkin kreationistien väite, että poimuttuneet kalliot ovat täysin ehjiä, ei kuitenkaan pidä paikkaansa, koska niissä on joskus nähtävissä kuivumisesta johtuvia säröjä/halkeamia. Mutta samaahan on havaittavissa myös paljaalla maan pinnalla pitkän kuivan kauden aikana. Poimukallioissa ei kuitenkaan ole havaittavissa syviä, useiden kerrosten läpi ulottuvia murtumia ja monin paikoin ei ole havaittavissa edes kuivumishalkeamia. Ks. esim. Googlesta ”the wave Arizona images”: kauniita kerrostuneen hiekkakiven muodostamia ”aaltoja”, joissa ei näy murtumia.

Takaisin putkimatoihin:

Matojen putkissa on viisi erillistä kerrosta. Kolmessa on pituusakseliin nähden erisuuntaiset ja kimmoisat kitiinisäikeet (fibrillit), joita ympäröi proteiinipitoinen, vähemmän kimmoisa amorfinen matrix, joka pitää säikeet ojennuksessa:

”Moreover, the fabrics observed in STEM/SEM/TEM (see below), are fibers composed of resilient organic matter embedded in a less resilient organic matrix (Fig. 2.2) that may be dissolved thereby exposing fibers on fractured surfaces (Fig. 2.3-6).”

”Vähemmän kimmoisan matrixin sisällä!” Miten he olisivat voineet tietää, että matrix on vähemmän kimmoisaa, elleivät he olisi mitanneet molempien kimmoisuuksia? Myös kuvateksti viittaa säikeiden elastisuuteen: Joidenkin putkien pinnalla oli kuitenkin pieniä murtuma, joiden kautta amorfinen matrix saatiin liotettua pois happokäsittelyllä. Kun säikeet ojennuksessa pitävä matrix oli pois, kuvasta näkyy selvästi, että murtuman kohdalla olleet katkenneet säikeet taipuivat jopa 180 astetta.

Artikkelissa korostetaan sitä, miten hyvin putken seinämän säikeet olivat säilyneet; säilyvyysasteeksi arvioitiin yhdeksän (very low grade of alteration). ”Kemiallinen käsittely [erilaisilla hapoilla] laboratoriossa viittasi siihen, että matrixista vapautetut säikeet koostuvat kestävistä biopolymeereista” (s. 232).

Molekyylien lämpöliike ja taustasäteily hajottavat kaikki biologiset polymeeriketjut pölyksi – jos aikaa on riittävästi:

Ottaen huomioon oletetun iän (550 miljoonaa vuotta), putkien erinomainen säilyvyys tuli tutkijoille melkoisena yllätyksenä. Mutta koska he eivät ymmärrä/uskalla kyseenalaistaa kalium-argon -menetelmällä⁴² saatua ikää, he joutuvat selittämään. He ovat keksineet mm. sellaisen ”suojan” kuin ”kuolinmaskin” (death mask) eli anaerobisten bakteerien fossiilin ympärille erittämän suojakalvon, biofilmin.

Selitys on huono: Kallioperän lämpö ja taustasäteily hajottaisi kaikki polymeerit, myös kitiinin pölyksi tuhat kertaa 550 miljoonan vuoden aikana. Pyhäsalmen kaivoksessa 1,5 km syvyydessä lämpö on jo +30 astetta ja nämä näytteet porattiin 400 metriä syvemmältä. Lämpö on molekyylien liikettä/värinää: mitä enemmän lämpöä, sitä enemmän molekyyliketjuja katkovaa värinää (ns. Arrheniuksen laki, jonka mukaan lämpötilan noustessa hajoaminen kasvaa eksponentiaalisesti.)

Myös syvemmältä kallioperästä tuleva ionisoiva taustasäteily on tuossa syvyydessä voimakkaampaa kuin pinnalla. Ja mitä kauemmaksi ajassa mennään, sitä voimakkaampaa sen on täytynyt olla (kun lähtöaineiden, uraanin ja toriumin pitoisuudet olivat suurempia). Jopa maanpinnalla radonsäteilyn voimakkuus on paikka paikoin niin korkea, että se on keuhkosyövän toiseksi yleisin syy. Kirjoittajien ”kuolinmaski” putken ympärillä on yhtä vahva muuri kuin sateenvarjo ilmapommituksen aikana.

Sata vuotta on aika, jonka ihminen voi vielä jotenkin sisäistää: Naapurin Teuvo, jonka muistan vielä hyvin, syntyi sata vuotta sitten, v. 1926. Mutta tuhat vuotta alkaa olla jo mielikuvituksen rajoilla, puhumattakaan kymmenestä tuhannesta. Siitä eteenpäin miljoonat menettävät merkityksensä: Kymmenen miljoonaa on jo yhdentekevää: tuhat miljoonaa tai satamiljoonaa; kaikki kuuluvat samaan joukkoon.

Entä etana, joka etenee ehkä 10 cm minuutissa, kuusi metriä tunnissa, 144 metriä vuorokaudessa ja 53 km vuodessa? Entä maapallon ympäri? Siihen tarvittaisiin 755 vuotta. Entä 728 000 kertaa maapallon ympäri? Se kestäisi 550 miljoonaa vuotta. Ja koko tuon ajan putkimadon kitiinikuori säilyisi lujana, lähes uuden veroisena? Parempi selitys taitaa olla, että fossiili on paljon nuorempi. Useissa kohdin Kojonen vetoaa parhaaseen selitykseen. Parhaan selityksen filosofiasta alkoi 1990-luvun alkupuolella tulla hyväksytty selitysmalli, koska oli opittu, että juuri mitään ei voi tieteellisesti todistaa niin vahvasti, että kaikki uskoisivat sen. Paras selitys fossiilien hyvin säilyneille pehmytkudoksille taitaa olla se, että ne ovat korkeintaan muutaman tuhannen vuoden ikäisiä.

LIITE 2: Kirkko mukautuu (sitaatteja Matti Leisolan kirjan Evoluutiouskon ihmemaassa luvusta 8)

"Piispa Huovinen kirjoitti tekstin Katekismukseen, jossa kuvattiin Suomen evankelisluterilaisen kirkon kristinoppi. Teksti hyväksyttiin kirkolliskokouksessa vuonna 1999. Luomisesta teksti kertoo seuraavin sanoin (korostus minun):

Jumala on kaiken luoja. Hän on sanallaan luonut koko maailmankaikkeuden. Tiede tutkii maailman synnyn arvoitusta sekä luonnon ja ihmisen kehittymistä. Usko luottaa siihen, että kaiken takana on Jumalan luova tahto ja rakkaus luomakuntaa kohtaan.

Teksti vaikuttaa kauniilta, mutta merkitsee itseasiassa järjen alueen luovuttamista naturalisteille. Kristillinen usko on tällä määrittelyllä irrotettu todellisuudesta ja siirretty subjektiivisten uskomusten alueelle, jota mikään naturalistisen tieteen väite ei kosketa. Professori Philip Johnson kuvaa tällaista ajattelua seuraavasti:

Kyllä, elämän monimuotoisuus ja monimutkaisuus ovat evoluution tulosta. Kyllä, evoluutio on sokea, ohjaamaton ja epä-älyllinen prosessi. Kyllä, me ihmiset olemme tulosta tarkoituksettomasta ja luonnollisesta prosessista, jolla ei ollut meitä mielessä. Eikö ole ihanaa, että tiede (järki) on saanut selville tämän kaiken tiedon? Tietenkään tämä tieteellinen tieto ei ole ristiriidassa uskonnollisen uskoni kanssa… koska tiede on järjen asia ja uskonto uskon asia.

Tämä ”usko vastaan järki” -virhe (ja uskomus vastaan tieto -virhe) ilmaistaan harvoin näin selkeästi. Selkeillä, yksinkertaisilla väitteillä on taipumus herättää terve järkemme, joka kertoo meille, että tässä yritetään ratsastaa kahdella hevosella, jotka menevät vastakkaisiin suuntiin. Tämä… virhe kukoistaa siinä sekavuudessa, jota suuret sanat ja paksut akateemiset kirjat ruokkivat. Se on sivistynyt virhe, ja siksi se vetoaa vastustamattomasti älykköihin, jotka etsivät tapaa vakuuttaa itsensä siitä, ettei ole tarvetta käsitellä teismin ja tieteellisen naturalismin välistä ristiriitaa.

Ensimmäinen tapaamani piispa oli Aimo T. Nikolainen (Kuva 36). - - Hän valitteli sitä, että minun kaltaiseni henkilöt häiritsevät kirkon ja yliopiston erinomaisia suhteita. - - Piispa Nikolainen oli tyypillinen teistinen evolutionisti, jonka mielestä ”kehitysopin vastustus perustuu väärään Raamatun tulkintaan.” Hän kuitenkin myönsi, että ”mikäli Raamattua tulkitaan fundamentalistiseen tapaan ehdottoman kirjaimellisesti, ristiriita luonnontieteen ja kristillisen maailmankäsityksen välillä on ilmeinen.” Tämä ei minua yllättänyt, koska kirkko oli käytännössä luovuttanut pelikentän naturalismille jo 1800-luvun lopussa.

Oma näkemykseni kristinuskosta on sellainen, että sen tarkoitus on juuri häiritä maallisia instituutioita ja olla niiden omatuntona. Erityisesti hämmästyin nuorena, kristillistä luomisajatusta puoltavana tutkijana sitä, että kirkon edustaja – sen sijaan että olisi puolustanut minua – asettuikin vastustamaan.

Kuuntelin filosofian professori Paul Feyerabendin puhetta hänen järjestämässään seminaarissa vuonna 1982 Zürichin yliopistossa. Hän kommentoi kokemustaan kirjassaan seuraavasti:

Valitettavasti tämän päivän kirkko pelkää tieteellisten susien universaalia meteliä ja ulvoo mieluimmin heidän kanssaan sen sijaan että yrittäisi opettaa heille hiukan tapoja. Olen hämmästynyt miten kirkon edustajat ottavat vakavasti meidän aikoinaan käyttämämme pinnalliset perustelut ja tinkivät uskostaan. Tässä he suhtautuvat tieteeseen ikään kuin sekin olisi kirkko, tosin paljon primitiivisempi.

Feyerabend ei suinkaan ollut mikään kristitty, mutta hän näki hyvin kirkon edustajien lammasmaisen käyttäytymisen läpi. Wilder-Smithin ja luomisajatuksen arvosteluun yhtyi myös arkkipiispa Mikko Juva. Hän kirjoitti Helsingin Sanomissa (19.6.81):

Kirkollisen teologian ja akateemisen biologian välillä ei tässä asiassa nykyään nähdä varsinaista ristiriitaa, tuskin edes ongelmaa. Elollinen luonto nykyisellään on epäilemättä kehittynyt vähitellen alkeellisista elämänmuodoista. Että kehitys on tapahtunut pääasiassa Darwinin hahmottamalla tavalla, näyttää myös erittäin todennäköiseltä.

- - Myös Eero Junkkaala (Kuva 37) on ottanut voimakkaasti kantaa evoluutioteorian puolesta esitelmissään, kirjoituksissaan ja uudessa kirjassaan Alussa Jumala loi… Luomisusko ja tieteellinen maailmankuva. Vaikka hän puhuu paljon kriittisyydestä ja esiintyy mielellään tieteen edustajana, hän suhtautuu melko kritiikittömästi vallitsevan naturalistisen maailmankatsomuksen tulkintoihin. Hän luovuttaa koko järjen alueen naturalisteille eikä näytä ymmärtävän paradigmojen vaikutusta ihmisen ajatteluun. Vastoin modernin kokeellisen luonnontieteen perustajia kuten Fancis Baconia, Robert Boylea ja Isaac Newtonia, jotka loivat perustan itsekriittiselle tieteelle kristillisen syntiinlankeemusopin pohjalta, Junkkaalalla on naiivin ylioptimistinen ja epäkriittinen näkemys ihmisen järjen mahdollisuuksista saavuttaa puolueeton näkökulma tosiasioiden tulkintaan.

Junkkaala ei ole luonnontieteilijä vaan teologi ja arkeologi. Hän joutuu siksi valitsemaan ne luonnontieteen auktoriteetit, joita hän kuuntelee. Näitä ovat esimerkiksi ateistibiologi Jerry Coyne ja teistinen evolutionisti Denis Alexander. Kumpikin on samaa mieltä Richard Dawkinsin kanssa siitä, että maailma näyttää suunnitellulta, mutta suunnittelu ei ole tieteen keinoin osoitettavissa. Näiden auktoriteettien käsityksiä Junkkaala siteeraa melko kritiikittömästi ja syyttää evoluution kriitikkoja valehtelusta ja tietoisesta silmien sulkemisesta. Täsmälleen saman syytöksen esittää professori Valtaoja. Junkkaala käyttää voimakasta kieltä puhuessaan ”taistelevista kreationisteista” ja niputtaa älykkään suunnitelman kannattajat samaan joukkoon. Heidän väitteidensä todistusarvo on ”hyvin heikko” ja heidän virheensä pukeutuu muotoon ”aukkojen suunnittelija”. Hän siteeraa useita teistisen evoluution kannattajia ja on pyytänyt kirjaansa kommentteja suomalaisilta tutkijoilta ja teologeilta.

- - Evoluutiota Junkkaala pitää tieteellisenä tosiasiana ja ihmisen kehityshistoriaa eräänä parhaiten todistetuista tapahtumista. Kriitikkoja hän syyttää kuluneesta ”aukkojen jumala” -virheestä. Radioaktiiviset iänmääritysmenetelmät ovat Junkkaalan näkemyksen mukaan luotettavia ja fossiilit antavat aukottoman todistuksen sekä maapallon iästä että evoluutiohistoriasta. - - Junkkaalan esittämä mahdollinen kehitysketju on tarina vailla havaintoja.”

Kannattaa ostaa Matin bestseller ja lukea koko tarina kirkon mukautumisesta maailman menoon ja Matin pitkästä ja rohkeasta matkasta evoluution ihmemaassa. Siinä kuitenkin vain osa tarinaa. Loput voi lukea hänen omaelämäkerrastaan Emme hävenneet evankeliumia ⁴³, jonka voi tilata osoitteesta luominen.fi. Kirja ilmestyy tänä kesänä myös Yhdysvalloissa nimellä Not Ashamed of the Gospel – an autobiography.

Paimenten puhetta – Matti Leisolan kommentteja piispojen julkilausumaan:

Lokakuussa 2019 luterilaisen kirkon piispat antoivat julkilausunnon Tieteiden lahja. Luin julistusta vähän niin kuin piru Raamattua: Ymmärsin sen myös kirkon henkilökunnalle osoitettuna ohjenuorana poliittisten puolueiden ohjelmajulistusten tapaan: On paras pysyä tuomiokapitulin virallisella linjalla eikä lähteä sooloilemaan evoluutio vs. luominen -kiistassa. ”Kreationisteilla ei ole asiaa minun kirkkooni.” Tähän tapaan arkkipiispa Luoma sanoi virkaanastujaishaastattelussaan. (Tarkkaa sanamuotoa en enää muista.)

Matti:

”Minua pyydettiin kommentoimaan kirkkomme piispojen puheenvuoroa nimeltä Tieteiden lahja. Monessa kohdin voin yhtyä heidän mielipiteisiinsä, mutta en voi myöskään välttyä – tekstin moneen kertaan luettuani – ajatukselta, että siinä pyritään alistamaan Raamattu ja kristillinen usko vallitsevien tieteellisten käsitysten alle. Tekstistä heijastuu hiukan naiivi usko tieteen tulkintoihin ja ´ihmisestä luontaisesti totuuteen pyrkivänä, uteliaana oliona´.

- - Piispat kannattavat tieteen ja kristillisen uskon välistä vuoropuhelua, mutta sivuuttavat tieteen ateistisia tulkintoja haastavat tieteentekijät. Näitä ei kelpuuteta tähän vuoropuheluun. Piispojen puheenvuoro ei minua yllätä eikä tuo esiin mitään uutta. - - Olen keskustellut aiheesta monen piispan kanssa vuodesta 1981 lähtien ja kummastellut heidän haluttomuuttaan ja kyvyttömyyttään todelliseen keskusteluun. Olen sivunnut aihetta kirjassani Evoluutiouskon ihmemaassa, jota piispojen puheenvuoro ei mainitse.

Piispat korostavat vuoropuhelua, mutta millaista on vuoropuhelu, joka sivuuttaa keskustelusta tieteen naturalististen tulkintojen kriitikot. Onkohan tähän syynä argumenttien puute, sosiaalinen paine vai naturalistisen tieteen ylivoima? Luulisi, että olisi helppoa osoittaa kaltaisteni kriitikoiden perustelujen heikkous.

- - Evoluutioon liittyvät kiistat eivät liity faktoihin vaan naturalistien määrittelemiin pelisääntöihin. Jos tieteellinen tutkimus olisi todella havainnut mutaatioiden ja luonnonvalinnan tuottavan biologista elämää ja informaatiota, ymmärrän, että tämän voisi tulkita Jumalan ohjaamaksi toiminnaksi. Mutta mitään tällaista ei ole koskaan havaittu. On vain olettamus, että aineelliset prosessit kykenevät saamaan aikaan biologisen maailman ihmeet.

- - Marraskuussa 2019 kuollut Berkeleyn yliopiston rikosoikeuden professori Philip E. Johnson kutsuu tällaista ajattelua ´teistiseksi naturalismiksi ja tuhoisaksi virheeksi´. Olisiko edes kyseessä Raamatun Jumala, jos Hänen luomismenetelmänsä olisi tappaminen ja ´vahvimpien elonjääminen´ olemassaolon kamppailussa?

- - Monien mielestä evoluution mukaiseen maailmanselitykseen tulee pitäytyä siksi, että ´tiede´ on osoittanut sen todeksi. Tämä on erikoista aikana, jolloin kasvava joukko eturivin tutkijoita ymmärtää, ettei perinteinen käsitys luonnonvalinnasta ja sattumanvaraisista perinnöllisistä muutoksista selitä biologisen maailman alkuperää ja monimuotoisuutta.

- - On kummallista, että samaan aikaan kun johtavat biologit ovat ymmärtäneet evoluutiokäsityksen suuret biologiset ongelmat, piispamme (jälleen kerran) kiirehtivät kertomaan, että kyseinen näkemys sopii hyvin yhteen kristillisen luomiskäsityksen kanssa. Odottaisin piispoilta mieluummin Lutherin rohkeutta - - ja korostaa evoluutionäkemyksen järkyttäviä hedelmiä, tieteellisiä harhapolkuja ja teologisia ongelmia sekä puuttua yhteiskuntamme todellisiin synteihin kuten syntymättömien tappamiseen, aviorikoksiin, seksuaalisen hillittömyyteen, pornografiaan, pappien holtittomuuteen ja kristittyjen lisääntyvään vainoamiseen.

Totuuden etsimiseen sitoutuneena – usein itsekin erehtyvänä – tutkijana ja kristittynä olen hämmästynyt, että kirkkomme johto tukee mieluummin naturalistisen ja jopa ateistisen tieteen tulkintoja eikä uskonsa vakavasti ottavia tutkijoita, jotka painivat teismin ja tieteellisen naturalismin välisen ongelman keskellä.”

MIKKO TUULIRANTA, kir. erik. lääkäri