Luominen artikkeliarkisto

Jonathan Sarfati

Tutkijat ovat havainneet, että happea veressä kuljettavaa hemoglobiinia on yhä osittain säilynyt dinosaurusten luissa. Hemoglobiinin globiiniproteiineihin on kiinnittynyt renkaan muotoinen, rautaa sitova hemimolekyyli.

Tutkimusryhmään kuului tri Mary Schweitzer, joka on tutkinut pehmytkudosta, proteiineja ja jopa DNA:n jäänteitä dinosaurusten luissa kolmen vuosikymmenen ajan. Hänen löydöksensä olivat odottamattomia, ja niihin suhtauduttiin ensin epäillen: mitattujen molekyylien hajoamisnopeuksien perusteella proteiinien ei pitäisi säilyä edes miljoonaa vuotta. Tästä huolimatta dinosaurusten oletetaan kuolleen sukupuuttoon yli 66 miljoonaa vuotta sitten.

Schweitzer on kuitenkin huolellinen tutkija, ja hänen löytönsä on vahvistettu. Hän on ehdottanut erilaisia mekanismeja selittämään, miten ne voisivat säilyä niin pitkään. Mutta mikään niistä ei ole tähän mennessä ollut tyydyttävä.¹

Hemin havaitseminen

Työryhmä tutki ankannokkadinosauruksen (Brachylophosaurus) ja Tyrannosaurus rexin luita. Niitä verrattiin strutsin verisuoniin ja ihmisen vereen. Tutkijat käyttivät menetelmää nimeltä Resonance Raman spektroskopia.²

Raman spektroskopia on ei-invasiivinen menetelmä. Pienen tehon laser kohdistetaan näytteeseen ja murto-osa valosta (noin yksi miljoonasosa alkuperäisestä säteestä) siroaa takaisin muuttuneilla taajuuksilla [aallonpituuksilla]. Nämä muutokset riippuvat siitä, mistä atomista on kyse ja minkä vahvuisia molekyylien väliset kemialliset sidokset ovat. Siksi menetelmä on erittäin hyödyllinen erilaisten kemiallisten ryhmien – tässä tapauksessa hemimolekyylin osien – tunnistamisessa.

Resonance Raman menee askeleen pidemmälle. Jos laserin taajuus säädetään lähelle molekyylin elektronista absorptiota, sironnut signaali voi vahvistua sadoista jopa miljoonakertaiseksi. Tämä korostaa valikoivasti niitä kemiallisia ryhmiä, jotka liittyvät kyseiseen absorptioon.

Vihreällä valolla (532 nm) tutkijat havaitsivat vahvoja signaaleja hemistä, joka oli sitoutunut globiinin kaltaisiin proteiineihin – samantyyppisiin, joita esiintyy hemoglobiinissa. Koska bakteerit eivät tuota hemoglobiinia, tämä viittaa dinosaurusperäiseen materiaaliin.³

Vertailuna he käyttivät myös sinistä valoa (473 nm). Tämä vahvistaa signaaleja hemistä, joka on sitoutunut sytokromeihin, yleisiin bakteerien proteiineihin. Voimakkaita signaaleja ei ilmennyt. Niinpä kyse ei voinut olla bakteerikontaminaatiosta.

Tutkijat havaitsivat myös goetiittia, rautaoksihydroksidimineraalia (FeOOH). Goetiittia löytyy usein ”muinaisten” verisuonten pinnoilta.⁴

Kuinka ne voisivat säilyä miljoonia vuosia?

Tri Schweitzer on ehdottanut, että tietyt rautareaktiot, niin sanottu Fenton-kemia, voisi edesauttaa ristisidosten (engl. cross-linking) muodostumista ja siten proteiinien stabiloitumista. Fenton-reaktiot kuitenkin yleensä vaurioittavat ja tuhoavat orgaanisia molekyylejä. Itse asiassa kokeet osoittavat, että liuennut rauta kiihdyttää kollageeniproteiinin hajoamista.^5,6

Niinpä tutkijat ehdottavat, että raudalla voisi olla toisenlainen rooli. Kun se on sitoutuneena goetiittiin, se voisi sekä suojata proteiineja hajoamiselta että edistää jonkin verran ristisidosten muodostumista. Mutta tästä ei toistaiseksi ole näyttöä.⁴

Johtopäätös

Pehmytkudoksen, myös osittain säilyneen hemoglobiinin, löytyminen oli yllättävää. Mitatut hajoamisnopeudet ovat sen sijaan yhteensopivia raamatullisen aikaskaalan kanssa. Varsinkin dinosaurusten fossiilit muodostuivat 1. Mooseksen kirjan luvuissa 7–8 kuvatussa maailmanlaajuisessa vedenpaisumuksessa noin 4 500 vuotta sitten. Molekyylit hajoavat liian nopeasti säilyäkseen miljoonia vuosia. Mutta pitkiin ajanjaksoihin sitoutuneet tulevat jatkossakin keksimään selityksiä näytteissä oleville ”muinaisille” proteiineille, pehmytkudoksille ja DNA:lle.

JONATHAN SARFATI, FT (fysikaalinen kemia)
Jonathan Sarfati on fysikaalisen kemian tohtori, šakkimestari ja tuottelias kirjailija. Hän on kirjoittanut joitain maailman suosituimmista ja vaikuttavimmista raamatullista luomista puolustavista ja evoluutiota kritisoivista kirjoista. Yksi niistä on tähän asti kattavin tieteellinen ja teologinen kommentaari Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvuista 1–11.