Luominen artikkeliarkisto

Nämä ainutlaatuisesti suunnitellut eliöt uhmaavat kehitysopillisia selityksiä...

Paula Weston

Luupanssarinsa, paksun ihonsa ja hitaan liikkumisensa vuoksi kilpikonna on yksi kaikkein helpoimmin tunnistettavissa olevista eliöistä maapallolla.

Tavallisesti meressä asuvat lajit [engl. species] tunnetaan merikilpikonnina ja maalla elävät maakilpikonnina. Britanniassa lähes kaikkia kutsutaan maakilpikonniksi (yleisesti ruoaksi käytetylle pienemmäle lajille on annettu nimeksi suokilpikonna). Maalla elävillä kilpikonnilla on lyhyet, vantterat jalat, kun taas meressä elävillä on voimakkaat räpyläjalat uimista varten.

Kokoerosta, ruokavaliosta ja panssarin muotoilusta huolimatta on olemassa oikeastaan vain kahta kilpikonnapäätyyppiä: pystytaivuttajat (Cryptodira) ja sivutaivuttajat (Pleurodira).¹ Nämä termit viittaavat tapaan, jolla kilpikonna vetää kaulansa kilven sisään. Tämä viittaa siihen, että kilpikonnat, jotka on nyt kaikki luokiteltu matelijalahkoon, Chelonia, luotiin alun perin ainakin kahdeksi erilaiseksi luoduksi lajiksi [engl. kind].

Suojaava kilpi, joka on olennainen osa kilpikonnan anatomiaa, koostuu sarveisainesten peittämästä luusta (lukuun ottamatta pehmeäkilpistä maakilpikonnaa ja merinahkakilpikonnaa). Luukilpi yhdistyy kylkiluihin, selkänikamiin ja joihinkin olkapään ja lonkan osiin. Vaikka kilvet vaihtelevat heimosta toiseen, perusrakenne säilyy silti samana.

Koska kilpikonnien kylkiluut ovat liikkumattomat, niiden on mahdotonta hengittää muiden matelijoiden (tai ihmisten) lailla. Sen sijaan vatsalihakset suorittavat kylkiluiden tehtävät: kaksi lihaksista laajentaa rintaonteloa sisäänhengityksen aikaansaamiseksi ja muut puristavat sisäelimiä keuhkoja vasten pakottaen ilman ulos.²

Merinahkakilpikonna on elävien kilpikonnien jättiläinen ja se voi kasvaa jopa 2,7 metrin pituiseksi ja 680 kilon painoiseksi. Suurin maakilpikonna on Galapagossaarien jättiläiskilpikonna, joka voi paikaa 255 kg.³

Vaikka kilpikonnien pitkäikäisyydestä on olemassa paljon tarinoita, kilpikonnat eivät suinkaan tarvitse pitkiä ajanjaksoja kasvuunsa. Ne ovat yleensä täysikasvuisia 10 vuoden ikäisinä, ja suurten lajien kasvu voi olla nopeampaa kuin ihmisellä.⁴ On olemassa kaskumaista näyttöä siitä, että kilpikonnat eläisivät yli 150-vuotiaiksi, mutta joidenkin asiantuntijoiden mielestä tämä voi johtua siitä, että kaksi eri kilpikonnaa on sekoitettu keskenään.⁵

Kilpikonnat lukevat magneettikarttoja

Muiden hämmästyttävien kilpikonnien erityispiirteiden lisäksi nuorilla valekarettikilpikonnilla (Caretta caretta) on kyky suunnistaa maan magneettikenttää apuna käyttäen.¹ Näiden kilpikonnien täytyy pysyä Pohjois-Atlantin virtauspyörteen piirissä, joka on Sargassomerta (sijaitsee Yhdysvaltain itäisen rannikon läheisyydessä) ympyränmuotoisesti ympäröivä merivirtasysteemi.²

Tiedemiehet ovat pitkään väitelleet voivatko eläimet paikan- taa sijaintinsa käyttämällä apuna maapallon magneettikenttää: toisin sanoen käyttämällä niiden omia ”kompasseja”. Eri paikoissa maapalloa magneettikentän voimakkuus ja sen inklinaatio (maan magneettikentän ja maapallon pinnan välinen kulma) ovat erilaisia. Joten jos eliöt pystyisivät aistimaan nämä muutokset, niillä olisi ikään kuin käsitys karttojen pituus- ja leveysasteista.

Tutkijat Kenneth ja Catherine Lohmann Pohjois-Carolinan yliopistosta, Yhdysvalloista, ovat osoittaneet, että kilpikonnat käyttävät magneettisia mittauksia pysyäkseen virtauspyörteessä.

Tutkijat asettivat kilpikonnia vesisäiliöihin, joita ympäröivät tietokoneistetut sähköiset käämit, jotka aiheuttivat keinotekoisen magneettikentän. Kun kentän inklinaatio oli sama kuin pohjoisen virtauspyörteen rajan, kilpikonnat uivat etelään, aivan niin kuin ne olisivat menneet takaisin virtauspyörteeseen. Ja kun inklinaatio oli sama kuin eteläisellä rajalla, ne uivat pohjoiskoilliseen, jälleen aivan kuin poispäin vaararajalta.

Kuuluisa brittiläinen kehitysopin kannattaja J.B.S. Haldane väitti vuonna 1949, että evoluutio ei voisi koskaan tuottaa ”useita eri mekanismeja, kuten pyörää tai magneettia, jotka olisivat käyttökelvottomia, elleivät ne olisi täysin valmiita”.³ Siten sellaiset koneet eliöissä todistaisivat hänen mielestään evoluution vääräksi. Kilpikonnilla täytyy olla jonkinlainen magneetti, jolla ne havaitsevat maapallon magneettikentän. Jopa joillakin bakteereilla on osoitettu olevan magneettikompasseja.⁴

Jonathan Sarfati

Lähdeluettelo ja kommentit

1. ”Magnetic Map Readers”, Nature Australia, 25(9):7-8 sekä Australian Museum Trust, NSW, Australia, talvi 1997.
2. Jos ne menevät liian kauas pohjoiseen, ne jäätyvät; jos liian kauas etelään, niillä on vaara joutua toisen merivirtausjärjestelmän mukaan.
3. Is Evolution a Myth? A Debate between D. Dewar and L.M. Davies vs J.B.S. Haldane, sivu 90, Watts & Co. Ltd/Paternoster Press, London, 1949.
4. Margaret Helder, ”The world’s smallest compasses”, Creation 20(2):52-53, 1998.

Yllä: Yllin kyllin kilpikonnia!

Alla: Merikilpikonna tulee rannalle munimaan. Naaraskilpikonnat suunnistavat erehtymättömästi valtavien matkojen päästä ja palaavat samalle rannalle kaivaen taitavasti kuopan hiekkasyvänteeseen laskeakseen, ja sitten peittääkseen, kallisarvoisen hedelmöitettyjen munien lastin.

Eräs kaikkein vaikuttavimmista luonnossa nähtävistä asioista on merikilpikonna munimassa yöllä rannalle ja myöhemmin vastakuoriutuneiden poikasten työntyminen veteen. Liemikilpikonna (Chelonia mydas) ryömii rannalle nousuveden yläpuolelle ja kaivaa kevyen syvänteen käyttäen kaikkia neljää räpyläänsä. Sitten se kaivaa syvänteen pohjalle kuopan munia varten. Hiekka siirretään takaräpylöillä, joita se käyttää vuorotellen. Räpylä on kaareva ja kilpikonna laskee räpylää varovasti ensin saadakseen siihen hiekkaa ja sitten siirtääkseen hiekkalastin. Tämä on taidonnäyte, joka suoritetaan usein ilman että hiekkaa putoaa ollenkaan räpylästä. Viimeinen pyöräytys heittää hiekan suoraan taaksepäin ja tyhjentää kuopan.

Sitten naaras laskee munansa, yleensä kaksi kerrallaan (pesällisessä munia voi olla 100 — 200 munaa), ja peittää ne huolellisesti. Ennen lähtöään se piilottaa todisteet heittämällä hiekkaa ympärilleen eturäpylöillään. Koko tapahtuma kestää muutaman tunnin.⁴

Munien kuoriutumiseen tarvittava aika riippuu auringon lämmöstä. Kun pikkuruiset kilpikonnat vihdoin ilmestyvät näkyviin, ne menevät vaistonvaraisesti veteen. Kuitenkin petoeläinten lauma takaa sen, että vain muutama kilpikonna pääsee turvallisesti syvään veteen. Kalasääsket ja merilinnut tuntuvat jotenkin tietävän milloin vastakuoriutuneita poikasia on odotettavissa ja ne ovat valmiina poikasten ilmaannuttua. Vedessä koettelemus ei suinkaan ole ohi. Hait ja muut petokalat kiertelevät jatkuvasti matalassa vedessä. Poikasen räpylät ovat sen kokoon nähden yllättävän pitkät, mikä lisää sen eloonjäämismahdollisuuksia.

Kilpikonnien ”elävä fossiili”-todisteet – ei evoluutiota

Ylimmän kuvan Allaeochelys crassesculptata-fossiilikilpikonnat ovat Saksan Messelin öljyliuskeesta. Huomaa kuinka kaksi loistavasti säilynyttä fossiiliyksilöä näyttää hautautuneen samaan aikaan katastrofaalisesti. Ne ovat käytännöllisesti katsoen samanlaisia niiden alapuolella olevan, elävän Carettochelys insculptan kanssa. Tällaiset kilpikonnat, joilla on liukas nahka niiden kupumaisten panssarien päällä, elävät Papua-Uudessa-Guineassa sekä Australian pohjoisosassa. (Yllä oleva elävä yksilö on Joachim Schevenin loistavasta Lebendige Vorwelt-museosta, Hagenista, Saksasta. Kuvat ja tiedot ovat Dr Schevenin ystävällisesti toimittamia).

Kehitysopillisen uskomuksen mukaan näiden yllä olevien kilpikonnien välillä on noin 50 miljoonaa vuotta. Todisteet osoittavat toisin.

Kilpikonnan anatomian uskomattomat erityispiirteet huomioon ottaen pitäisi olla helppoa (jos evoluutio olisi totta) jäljittää sen kuvitellut kehitysopilliset juuret. The New Encyclopaedia Britannica [tietosanakirja] väittää uskaliaasti, että ”kilpikonnan evoluutio on selkärankaisten historiassa yksi kaikkein huomattavimmista”. Kuitenkin heti seuraavassa virkkeessä todetaan: ”Valitettavasti tämän erittäin menestyvän lahkon alkuperä on pimennossa varhaisten fossiilien puuttuessa, vaikkakin kilpikonnat jättävät enemmän ja parempia fossiilijäänteitä kuin muut selkärankaiset.”²

Evolutionistit väittävät, että kilpikonnat ilmaantuivat triaskauden aikana (oletetusti 200 miljoonaa vuotta sitten), kun ne olivat ”runsas- lukuisia ja niillä oli alkeelliset kilpikonnien ominaispiirteet”. Kilpikonnat polveutuvat väitetysti ”alkukantaisista” matelijoista, joita kutsutaan nimellä cotylosaurukset, mutta välimuodot ”puuttuvat täysin”.²

Kohdatessaan tämän silmäänpistävän kehitysopillisten todisteiden puutteen Britannica vakuuttaa: ”Kilpikonnat ovat kuitenkin tarponeet eleettömän ja tasaisen tien läpi kehitysopillisen ajan muuttuen hyvin vähän perusrakenteeltaan [kursivointi lisätty].”⁶

Dr Duane Gish sanoo kirjassaan Evolution: The Fossils Still Say NO!⁷, että kun otetaan huomioon kilpikon- nien hämmästyttävän ainutlaatuinen rakenne, pitäisi olla melko helppo tehtävä löytää siirtymävaiheen muotoja, jotta voitaisiin jäljittää kehitysopillinen polku matelijaesi-isästä kilpikonnaan, jos näin olisi todellakin tapahtunut. Hän selittää, että muutokset eivät olisi hiuksenhienoja vaan ilmeisiä jopa sellaiselle henkilölle, jolla ei ole koulutusta anatomiasta tai paleontologiasta.

Kuitenkaan ei ole löydetty yhtäkään siirtymävaiheen muotoa. Dr Gish lainaa useita kehitysopin kannattajia, jotka kaikki myöntävät avoimesti tämän totuuden. Eräs näistä kommenteista on Colbertin ja Moralesin: ”Ensimmäiset todelliset kilpikonnat ilmaantuivat triaskauden loppuvaiheessa, jolloin ne olivat pitkälle kehittyneitä sopeutumislevittäytymisen [eliöryhmien sopeutuminen uusiin elinympäristöihin ja -tapoihin] mukaisesti, mikä on tyypillistä nykykilpikonnille...”.⁸

Kreationisti Randall Martin kysyy myöskin perustellusti, miksi matelijan tarvitsisi kehittää suojaava kilpi selkäänsä (jos kilpikonnat todella kehittyivät kilvettömistä matelijoista, kuten väitetään). Epätäydellinen kuori antaisi vain vähän suojaa. Mikä tahansa pienen pieni etu jäisi saalistajia paetessa kömpelöstä esteestä johtuvien vakavien haittojen varjoon.⁹

Raamatullinen kuvaus luomisesta Ensimmäisen Mooseksen kirjan ensimmäisessä luvussa, jossa eläimet luotiin lisääntymään lajinsa [engl. kind] mukaan, tarkoittaisi, että kilpikonnat pitäisi välittömästi tunnistaa kilpikonniksi ja niillä olisi alusta lähtien kilpi sekä muita ainutlaatuisia piirteitä täysin muodostuneina,⁷ eikä ”kilpikonnaa edeltävien esi-isien” sarjaa pitäisi löytyä. On aivan ilmeistä, että kilpikonnien fossiiliaineisto tukee vahvasti Raamatullista luomista ja vastustaa evoluutiokäsitystä.

Kilpikonnatietoutta

• Liemikilpikonna on kaikkein eniten syöty matelijalaji [engl. species] (erityisen suosittua on kilpikonna- keitto) ja Galapagossaarien jättiläiskilpikonna kuoli lähes sukupuuttoon 1800-luvulla, koska se oli merenkulkijoiden suosikkiruokaa.¹ Kilpikonnilla, lukuun ottamatta useita sukupuuttoon kuolleita lajeja, ei ole hampaita vaan niillä on sarveisnokat, joilla ne haukkaavat ruoanpaloja.
• Hampaattominakin kilpikonnat voivat olla vaarallisia. Alligaattorikilpikonna on tunnettu siitä, että se näykkii ja puree vihaisesti kaikkea lähellään olevaa käyttäen voimakasta, terävää nokkaansa. Useissa tapauksissa seurauksena on ollut vakavia vammoja, kun ihmiset ovat sattuneet uimaan liian lähelle näitä hanakasti purevia eliöitä. Suurimmat näistä ovat vetäneet suuria ankkoja ja jopa hanhia veden alle ahmien niitä ruoakseen.²
• Amerikkalaisen kotelokilpikonnan (Terrapene) kilpi on niin vahva, että se voi kestää vaivatta itseensä verrattuna 200-kertaisen painon; ihminen, jolla olisi vastaava kantovoima pystyisi kestämään kahden suuren afrikannorsun painoa!³
• Vaikka kilpikonnat saattavat pystyä määrittämään ääniä ilmasta, ne eivät turvaudu kuuloonsa. Sen sijaan ne näyttävät turvautuvan voimakkaasti hajuaistiinsa, ja ne myös näkevät hyvin. Kilpikonnat ääntelevät harvoin, paitsi paritellessaan, ja ne kommunikoivat luultavasti näköhavaintoon perustuvin signaalein. (Joillakin kilpikonnilla on kemikaaleja erittävät rauhaset, joilla ne merkitsevät reviirinsä.)
• Maakilpikonnat ovat kasvinsyöjiä. Ne syövät lehtiä ja ruohoa sekä joissakin tapauksissa jopa kaktuksia. Merikilpikonnat syövät yleensä mieluummin pieniä selkärangattomia, kuten matoja, etanoita sekä äyriäisiä, ja suuremmat merikilpikonnat pystyvät pyydystämään kalojakin.
• Maakilpikonnaa pidetään yhtenä hitaimmin liikkuvista nykyään elävistä eläimistä, mutta vaikka tämä saattaa olla totta maalla elävistä eliöistä puhuttaessa, tiedetään vedessä elävien kilpikonnien kulkevan melko lailla nopeammin, jopa maalla liikkuessaan.

Lähdeluettelo ja kommentit

1. The New Encyclopaedia Britannica, 26:688, 15. laitos, 1992.
2. Hutchinson’s Animals of all Countries, osa XXVI, sivu 1224, Hutchinson & Co., Lontoo, 1924.
3. The New Encyclopaedia Britannica, 26:704, 15. laitos, 1992.

PAULA WESTON on toimittaja, jolla on monien vuosien kokemus sanomalehtityöstä Australiassa. Nykyään hän työskentelee valtion mediavirkailijana Kaakkois-Queenslandissa ja hän on innokas luomista puolustavien järjestöjen kannattaja.