Apinoiden planeetta

Mikko Tuuliranta, kesäkuu 2020

"Puolitekninen"

Science -tiedelehti julkaisi 7. toukokuuta 2021 katsausartikkelin ”Fossil apes and human evolution”, Almécija S. ym. Helsingin Sanomat teki artikkelista oman juttunsa 27.5. otsikolla ”Apinoiden planeetta oli totta miljoonia vuosia sitten” (Tuukka Tervonen).

Katsaukselle antaa painoarvoa paitsi se, että se on julkaistu näin arvovaltaisessa tiedelehdessä, myös se, että kirjoittajina on peräti kuusi alan asiantuntijaa ja että sen laadinnassa on käytetty konsultteina useita muita alalla tunnettuja nimiä kuten Tim White, Brigitte Senut, David Pilbeam, Owen Lovejoy, Martin Pickford jne.

Vuonna 1863 Thomas Huxley, ”Darwinin bulldoggi” julkaisi ensimmäisen katsausartikkelin ihmisen, simpanssin ja gorillan anatomisista samankaltaisuuksista ja eroavaisuuksista (Evidence As To Man´s Place in Nature). Häntä motivoi (ja kiusasi?) aikansa laajalle levinnyt usko ihmisen ainutlaatuisuudesta luomakunnan kruununa. Huxley kirjoitti, että vaikka ihmisillä ja ym. apinoilla onkin paljon anatomisia eroavaisuuksia, ne ovat kuitenkin pienempiä kuin näiden apinoiden erot muihin lahkonsa edustajiin. Tästä syystä Huxley katsoi, että ihmiset tulisi sijoittaa samaan joukkoon kuin Afrikan suuret apinat.

Kirjassaan The Descent of Man (Ihmisen polveutuminen, 1871) Darwin asettui Huxleyn kannalle uskoen, että ihmisen alkukoti on Afrikassa. Darwinin aikaan ainoa tunnettu fossiilinen apina oli kuitenkin eurooppalainen Dryopithecus ja hän kehotti tämän suhteen varovaisuuteen niin kauan kunnes olisi käytettävissä enemmän fossiilitodisteita.

Tästä on nyt kulunut 150 vuotta eikä todistajia ole vieläkään tavoitettu – mutta varovaisuus vaikuttaa unohtuneen: Meille on jo sukupolvien ajan opetettu varmana tietona, että ihmisen alkukoti on Afrikassa ja että meillä on ollut simpanssien kanssa yhteiset esivanhemmat, joiden jälkeläiset ovat jo miljoonia vuosia sitten jakaantuneet kahteen erilliseen joukkoon, ihmisen ja simpanssin sukulinjoihin. Puhutaan ”viimeisestä yhteisestä kantamuodosta”, englanninkielessä Pan-Homo LCA (Pan = simpanssi, LCA = Last Common Ancestor). Mikä se oli? Kukaan ei tiedä. Tämä, siis se, että kukaan ei tiedä, paljastuu Sciencen artikkelista. Siinä mielessä artikkeli on mielestäni poikkeuksellisen rehellinen ”tunnustus”. Jopa Hesarin kirjoitus myöntää ongelmat, mutta samalla julistaa, että ”jo Darwinin ajoista on ollut selvää, että ihmiset ja apinat ovat lähisukulaisia”. Hesarin jutusta ei kuitenkaan käy selville, mihin perustuu se, että ”jo Darwinin ajoista on ollut selvää, että...”

Kirjoittajat myöntävät, että ”oleellinen informaatio ihmisen alkuperän jäänteistä on pysynyt ´vaikeasti saavutettavana´ (elusive) ja tämä on johtanut fossiilien tulkinnan ympärillä käytyihin väittelyihin”. (Tämä on aika lievästi ilmaistu: monien mielestä kyseessä on ollut sota, ”ancestral wars”.) Kirjoittajat ovat kuitenkin varmoja, että meillä on ollut yhteinen kantamuoto, ”koska geneettinen data osoittaa, että ihmiset ja simpanssit ovat sisarlajeja jotka erosivat viimeisestä yhteisestä kantamuodosta mioseenikauden lopulla noin 9,3 – 6,5 miljoonaa vuotta (mv.) sitten”. (Tämän ”tiedon” he ovat saaneet ns. molekyylikellosta, joka käy omaa aikaansa lähes joka molekyylille. ”Kellosta” lisää tuonnempana.) Mitä geneettiseen dataan muuten tulee, jäin miettimään, että uskovatkohan kirjoittajat yhtä siihen vanhentuneeseen ”dataan”, että ihmisen ja simpanssin DNAt ovat 96-prosenttisesti identtiset? Ilmeisesti, sillä myytit ovat sitkeähenkisiä: Samassa lehdessä ilmestyi kaksi viikkoa myöhemmin muuan toinen ”apina-artikkeli”: ”Modern theories of human evolution foreshadowed by Darwin´s Descent of Man (Richerson ym.): ”… ihmiset ovat antropoidiapinoita... Meillä on monia yhteisiä piirteitä… ja 96 % yhteistä DNA:ta”. (!)

Apinoiden planeetta-artikkelissa keskitytään lähinnä vain ns. vanhan maailman apinoiden sekä simpanssin ja ihmisen yhteisen kantamuodon oletettuun varhaishistorian aikaan eli mioseenikauteen. Mioseenilla evolutionistit viittaavat aikaan noin 5,5 – 23 mv. sitten. Sitä seurasi plioseenikausi ja sitä pleistoseeni (n. 1,8 miljoonaa – 10 000 vuotta sitten). Plioseenikausi oli evolutionisteille pettymyksen tuottaneen etelänapinoiden ja käteväihmisen aikaa. Pirstaleiset ja vajavaiset Sahelantrophus, Orronin ja ehkä myös Ardipithecus kadaba luetaan jo myöhäismioseenisiksi. Näistä enemmän artikkelin loppuosassa; pysytään aluksi mioseenikaudella ja katsotaan, mitä Science kertoo tuon ajan apinoista, joista se käyttää sanaa ape erotukseksi sanasta monkey, jolla tarkoitetaan häntäapinoita kuten marakattia, joiden kehityslinjojen uskotaan eronneen ihmisen ja vanhan maailman apinoiden (apes) joukosta jo heti mioseenikauden alussa tai enemminkin.

Nomenklatuurista vielä sen verran, että sanalla Hominoidea (hominoidi) tarkoitetaan ”ihmisenmuotoisia” apinoita (gibbonit ja ihmisapinat). Hominidae (hominidi) tarkoittaa ihmisapinoita (gorilla, simpanssi, oranki ja ihminen oletettuine esivanhempineen [Ardipithecus, Australopithecus jne.]) Hominini tarkoittaa ihmistä (Homo sapiens) oletettuine esivanhempineen.

Mioseenikaudella Afrikassa ja Euraasiassa vaikuttaa eläneen hyvin monimuotoinen ja mosaiikkimainen joukko apinoita (apes), Euroopassa mm. Dryopithecus. Näistä näyttää jääneen ”eläviksi fossiileiksi” vain simpanssit, gorillat, orangit ja gibbonit. Näin siksi, että niiden mahdollisiin esimuotoihin viittaavia fossiileja ei ole löytynyt oikeastaan ollenkaan. (Eli niissä ei olisi tapahtunut evoluutiota.) Itsekään en koskaan kuullut puhuttavan mitään esimerkiksi simpanssin esivanhemmista; aina on puhuttu vain meidän ja simpanssin ”yhteisestä kantamuodosta” (mikä se sitten liekin) ja itse ihmisen esi-isistä sukuhaarojemme erkaantumisen jälkeen.

Kirjoittajat valittavat, että ihmisen kehityshistorian tutkimusta vaikeuttavat paitsi ”hyvin epätäydellinen ja pirstaleinen fossiiliaineisto”, myös ”rehottava homoplasia” eli väärät homologiat (ja molekyylikello, josta tuonnempana). Tämä tarkoittaa sitä, että mioseenikauden monimuotoisissa apinoissa oli niin paljon mosaiikkimaisia piirteitä*, että on lähes mahdotonta sanoa, mitkä niistä ovat homologioita eli peritty yhteiseltä kantamuodolta ja mitkä kenties ovat homoplastisia eli ”kehittyneet rinnakkain toisistaan riippumatta”. He käyttävät tästä häiritsevästä tekijästä, homoplasiasta, nimitystä ”phylogenetic noise”. He valittavat myös sitä, että ”Monista mioseenikauden apinaryhmistä on jäänyt jäljelle vain muutamia pirstaleisia leuka- ja hammasfossiileja, josta syystä niiden käyttö sukupuiden laadinnassa on kyseenalaistettu.” Selvää onkin, että nämä pirstaleiset ja monipuoliset löydöt on myös tulkittu ”monipuolisesti”.

*Mosaikismilla tarkoitetaan tässä ei-läheisessä sukulaisuussuhteessa olevien lajien samankaltaisia piirteitä tai rakenteita. Esimerkiksi lepakolla ja Etelä-Amerikan rasvalinnulla (Steathornis) on lähes samanlainen ultraäänitutka, vaikka ne eivät olekaan sukulaisia. Ultraäänitutkat ovat siis homoplastisia rakenteita.

Mioseenikaudella vaikuttaa eläneen yli 50 hominoidisukua, josta syystä sen aikaista maailmaa voidaan kutsua ”todelliseksi apinoiden planeetaksi” toteavat kirjoittajat. Esimerkiksi Euroopassa eli useita apinalajeja, joista tunnetuin lienee Dryopithecus, joka vaikuttaa olleen pystykävelyyn paremmin mukautunut kuin simpanssi. Hiljattain Euroopasta on löytynyt muitakin apinafossiileja kuten Danuvius Saksasta (ikäarvio 11,6 mv.) sekä hieman nuoremmiksi arvioidut Hispanopithecus (Espanja) ja Rudapithecus (Unkari). Ainakin Danuviuksella on väitetty olleen pystykävelyyn viittaavia piirteitä. (Pystykävelyä, kuin myöskään aivojen kokoa, ei kuitenkaan enää pidetä minään ratkaisevina yksittäisinä virstanpylväinä kehitysmatkalla apinasta ihmiseen.)

Joidenkin mielestä vaikuttaa siltä, että ilmaston muuttuessa osa Euroopan apinoista kuoli sukupuuttoon ja osa muutti Afrikkaan, jossa jotkut alkoivat kehittyä ja että ilmaston uudelleen lämmittyä niitä palasi kehittyneimpinä takaisin Euraasiaan. Sellainen oli ehkä kehityskuvioita sekoittava, noin 7 mv. ikäiseksi määritetty Oreopithecus, joka löytyi Italiasta ja jonka senkin väitetään omanneen pystykävelyyn viittaavia piirteitä.

Kirjoittajien mielestä ihmisen evoluutiota ei voida ratkaista ennen kuin löydetään fossiileja, joista voidaan rekonstruoida ihmisen ja simpanssin yhteinen kantamuoto ennen sukulinjojen erkaantumista, joka ”molekyylikellon” mukaan tapahtui noin 9,3 – 6,5 mv. sitten. Ongelma on siis siinä, että simpanssin, sen kummemmin kuin gorillankaan esimuodoiksi sopivia fossiileja ei ole löydetty juuri lainkaan. Ajalta 10 – 14 mv. sitten ei Afrikasta tällä rintamalla ole toistaiseksi löydetty juuri mitään. Ja toinen ongelma on tietysti itse molekyyli- eli mutaatiokello, joka on kehäpäätelmä: kello kalibroidaan ns. johtofossiilien mukaan, joiden ikä mukamas tiedetään. Tämän mukamasiän lähtökohtaolettamuksena on 1800-luvulla ”määritetyt” sedimenttikerrostumien iät ja uniformitarianismi, mutta siitä ei nyt tässä enempää (Ks. esim. Syvän ajan petos). Kirjoittajat valittavat, että aina siitä lähtien kun molekyylikello tuli mukaan kuvioihin, ”fossiilit ovat toistuvasti joutuneet vaaraan”: ”Fossiileja, joiden evoluutiolinjat ´tunnetaan´, käytetään yleisesti molekyylikellojen kalibroinnissa huolimatta siitä, että niihin liittyy melkoista epävarmuutta (considerable uncertainty)”. Tässä viite 4, jolla tarkoitetaan P. Moorjanin ym. PNAS:ssa vuonna 2016 julkaistua tutkimusta ”Variation in the molecular clock of primates (113, 10607 – 10612). Käänsin osia tutkimuksen abstraktista:

”Kädellisten evoluutiotapahtumia ajoitetaan usein olettaen, että substituutionopeudet ovat vakioisia. Kuitenkin tällaisen lähtökohtaolettamuksen luotettavuus on kyseenalainen. Mitä nisäkkäisiin tulee, on hyvin tiedetty, että substituutionopeuksissa on merkittäviä vuotuisia vaihteluita. Tällainen vaihtelu onkin odotettavissa, kun ottaa huomioon elämänhistorioiden vaihtelut. --- analysoimme kymmenen kädellislajin koko genomin… Huomasimme, että substituutionopeudet olivat uuden maailman häntäapinoilla 64% korkeammat kuin apinoilla ja näistä simpanssilla 2% ja gorillalla 7% korkeammat kuin ihmisillä.”

Tässä siis mitattiin vain substituutio-mutaatioita eli yhden ´DNA-kirjaimen´ vaihtumisia, vaikka on olemassa paljon muunkinlaisia perimänmuutoksia.

Kirjoittajat siteeraavat pitkän linjan paleoantropologi David Pilbeamia, jonka mukaan fossiilien metsästäjät saattavat olla kuin se juoppo, joka etsi kadottamiaan avaimia katulampun alta, eikä sieltä, minne oli ne pudottanut, koska siellä, minne avaimet olivat pudonneet, oli pimeää. Artikkelin pääsanoma on osoitettu paleoantropologeille eli apinafossiilien metsästäjille ja se kuuluu: vaikka Afrikka mitä todennäköisemmin on ihmisen ja simpanssin viimeisen yhteisen kantamuodon koti, sen fossiileja saattaa olla turha etsiä perinteisistä paikoista eli ”itäpuolelta”. Tällä he tarkoittavat Afrikan Ison hautavajoaman itäpuolta, kuten Etiopian/Kenian Turkana-järven ja Tansanian Olduvai-rotkon ja Laetolin seutuja.

Artikkelista paistaa, aihepiirin huomioon ottaen, melko harvinainen rehellisyys:

”Ihmiset ovat tarinankertojia. Usein teoriat ihmisen evoluutiosta muistuttavat ´antropogeenisia narratiiveja´, jotka lainaavat rakenteen jostain sankarillisesta löytöretkestä selittääkseen sellaisten keskeisten piirteiden kuten pystykävelyn alkuperän ja aivojen koon kasvun. Mielenkiintoista, että nämä tarinat eivät ole juurikaan muuttuneet sitten Darwinin päivien.”

Kirjoittajat korostavat, että tutkijoiden pitäisi olla tietoisia ns. vakuuttumisharhan (confirmation bias) vaarasta ja ad hoc-tulkinnoista ja varoa tekemästä liian suurta numeroa jostain yksittäisestä löydöstä eikä enää antaa niille ”tähtirooleja” lajikehityksen teorioissa. (Näitä ”tähtinäyttelijöitähän” on riittänyt: käteväihminen, Lucy, Ardi, Tiktaalik jne.) Hesarin toimittaja siteeraa yhtä artikkelin kirjoittajaa, Yhdysvaltain luonnonhistoriallisen museon apulaisprofessori Ashley Hammondia:

”Kun punnitsemme kaikkia todisteita, eläviä ja fossiilisia apinoita ja homineita, on selvää, että vain muutamaan elävään apinalajiin perustuva tarina ihmisen evoluutiosta on puutteellinen.”

Artikkeli päättyy seuraavin sanoin:

”Fossiilisiin apinoihin liittyvät monet epävarmuudet pysyvät ja päivä, jolloin sukupuuttoon kuolleiden lajien paleobiologia pystytään kiistattomasti rekonstruoimaan, on vielä kaukana. Kuitenkin, nykyiset erimielisyydet apinoiden ja ihmisen evoluutiosta olisivat paljon selkeämpiä, jos myös mioseenikauden apinat otettaisiin mukaan yhtälöön. Tämä lähestymistapa mahdollistaisi sen, että voisimme paremmin erottaa toisistaan primitiiviset ja polveutumisesta johtuneet piirteet ja yleisen erityisestä tai ainutlaatuisesta. Tämä on fossiilisten apinoiden rooli ihmisen evoluutiossa”

Nyt tilanne on kuitenkin se, että monien paleontologien mielestä mioseenikauden apinoilla ei ole juuri mitään tekemistä ihmisen evoluution kanssa. Richard Dawkins oli jopa sitä mieltä, että ”evoluution todisteet ovat täysin varmat, vaikka yksikään ruumis ei olisi koskaan fossilisoitunut” (kirjassaan Maailman hienoin esitys – Evoluution todisteet, 2009). Näillä muilla ”täysin varmoilla todisteilla” hän tarkoitti homologisia rakenteita kuten nisäkkäiden eturaajoja, ”surkastumia”, selkärankaisten alkioiden ”läheistä muistuttavuutta”, roska-DNA:ta ja ”eläkkeelle jääneitä geenejä” (”kreationistien nolostuttajina”) sekä ihmisen ja simpanssin DNA:n 96 – 98 prosenttista täsmäävyyttä ja ihmisen ”fuusiokromosomia 2”. Nämä kaikki on kumottu: fossiilit ovat evolutionisteille elintärkeitä, mutta ihmisen evoluution fossiilitodisteet ovat käytännössä nolla – siis nolla.

Ennen kuin lopetan, lyhyt kertaus siitä, mitä ns. fossiilitodisteita on löydetty ihmisen esivanhemmista ajalta, jolloin simpanssit ja ihmiset olivat evolutionistien mukaan jo lähteneet omille teilleen ja lopuksi, mitä uusimmat tutkimukset kertovat ihmisen ja simpanssin DNA:sta:

Apinamiesten lyhyt historia mioseenikauden lopulta pleistoseenikaudelle

Darwin siis uskoi Huxleyn tavoin, että ihmisen alkukoti on Afrikassa. Hänen jälkeensä Afrikka sai kuitenkin väistyä vuosikymmeniksi Aasian ja Euroopan tieltä: Darwinin ”verikoira”, saksalainen eläintieteen professori Ernst Haeckel näet uskoi, että Aasia on ihmisen alkukoti. Hänen oppilaansa, hollantilainen anatomi Eugene Dubois matkustikin Jaavan saarelle tarkoituksenaan löytää ihmisen kantamuoto. Ja sellainenhan löytyi: Vuonna 1891 hän löysi Solo-joen rantatörmästä yhden hampaan ja kallon kalotin eli päälaen, jossa oli ”apinamaisia piirteitä”: korostuneet kulmakaaret ja matala otsaluu. Aivotilavuudeksi arvioitiin mukavat 900 cm3. Seuraavana vuonna, 15 metriä kauempaa hän löysi vielä ihmismäisen reisiluun ja uskoi sen kuuluvan kallon muinaiselle omistajalle: jaavanihminen (Pithecantrophus erectus, pystyssä seisova apinamies) oli syntynyt! Vähän myöhemmin syntyi vielä pekinginihminen, yhtä ”primitiivinen luolamies” kuin hänen jaavalainen serkkunsa. Tämän lisäksi 1930-luvun alkupuolella Intian Siwaliks´sta löytyi muutama ylä- ja alaleuan palanen + kuusi ja puoli hammasta, joissa löytäjä oli näkevinään ”ihmismäisiä piirteitä” (Lewis G.E. Primary notice of a new man-like ape from India, Am J Sci, 1934). Intialaisen Rama -jumalan mukaan luunsirpaleet saivat nimen Ramapithecus (joka komeili vielä minunkin lukion biologian oppikirjassa 1960-luvulla).

Vuonna 1912 Charles Dawson ilmoitti, että muuan työläinen oli löytänyt Piltdownin kaivannoilta (Englanti) ihmismäisiä kallon jäänteitä. Nyt ihmisen alkukoti olikin joidenkin, ainakin brittien mielestä Eurooppa ja Englanti – kunnes vasta vuosikymmeniä myöhemmin, v. 1953, kallo paljastui väärennöksesi: Pienikokoisen ihmisen kalloon oli liitetty käsiteltyjä orangin hampaita ja leukaluun paloja.

V. 1925 Raymond Dart julkaisi raportin Etelä-Afrikasta löytämästään kädellisen kallosta, jolle annettiin nimi Australopithecus africanus (afrikkalainen etelänapina). 1950- ja 60 -lukujen taitteessa Louis Leakey löysi Tansaniasta vankkarakenteisia etelänapinoiden fossiileja (Paranthropus) sekä kuuluisan käteväihmisen (Homo habilis). Näiden uskottiin kuuluvan ihmisen sukulinjaan ja näin ihmisen alkukoti siirtyi takaisin Afrikkaan (monien, muttei suinkaan kaikkien mielestä). Afrikka-teoria sai lisää tukea, kun Tim White ja Donald Johanson ilmoittivat löytäneensä ihmiskunnan ”isoäidin” jäänteet (Australopithecus afarensis eli Lucy) Etiopian Afarista marraskuussa 1974. Lucyn piti olla hieman yli 3 miljoonan vuoden ikäinen ja reilun metrin pituinen.

Viimeisen sadan vuoden aikana Afrikasta (lähinnä idästä) on löytynyt muitakin etelänapinasukuun kuuluvia lajeja kuten A. praegens (varhaisapinaihminen), A. bahrelghazali (tsadinapinaihminen), A. garhi (nokkela-apinaihminen) ja A. sediba (malapanapinaihminen). Lisäksi on löytynyt roteva- ja vankka-apinaihmisiä, jotka jotkut ovat sijoittaneet eri sukuun (Paranthropus). Niiden iäksi on arvioitu 1,4 – 2,8 miljoonaa vuotta.

1990-luvun alkupuolella Etiopian Aramin alueelta löytyi aavikon kivien joukosta hampaita ja sittemmin leuan paloja, paloja kallonpohjasta, sormien luita ja vähän muutakin. Niitä pidettiin ensin etelänapinoiden jäänteinä, mutta myöhemmin ne sijoitettiin omaan sukuunsa, Ardipithecus (alias Ardi), jolle saatiin ikää yli 4 miljoonaa vuotta ja eräälle vähän myöhemmille löydöille (A. kadaba) jopa yli 5 miljoonaa vuotta. Näitä pidettiin niin merkittävinä todisteina ihmisen evoluutiosta, että niitä toitotettiin lähes kyllästymiseen asti Charles Darwinin ”tuplajuhlavuonna” 2009. Myös tunnettu suomalainen raamattuopettaja ja teistinen evolutionisti Eero Junkkaala piti Ardia ihmisen kehityslinjaan kuuluvana evoluution todisteena kirjassaan Alussa Jumala loi – Luomisusko ja tieteellinen maailmankuva (2013).

Vuosina 1998-9 Turkanajärven länsirannalta (Kenia) löytyi kuluneita leuan ja kallon paloja. Rekonstruktion mukaan fossiilin naama oli ”yllättävän litteä” eli ihmismäinen (apinoillahan se on kuonomainen). Iäksi arvioitiin 3,2 – 3,5 miljoonaa vuotta. Löytäjien mielestä se kuului uuteen sukuun ja se sai nimekseen Kenyantrophus platyops (litteänaamainen kenialainen). Juha Valsten mielestä ”kenianesi-ihminen saattaa hyvinkin kuulua ihmisen kehityshaaraan” (Evoluutio – Miten lajit kehittyvät, 2018).

Vuonna 2000 Keniasta, Tugenin kukkuloilta löytyi ”ihmisen kehityslinjaan mahdollisesti kuuluneen” apinaihmisen (hominini) fossiileja kolmesta eri paikasta. Löydön katsottiin kuuluvan aikaisemmin tuntemattomaan sukuun ja lajiin ja se sai nimekseen Orronin tugenensis (Orronin on paikalliskieltä, suomeksi ”alkuperäinen ihminen”). Lehdistö teki siitä suuren numeron ja alkoi kutsua löytöä ”vuosituhannen ihmiseksi” (Millenium Man). Iäksi arvioitiin noin 6 miljoonaa vuotta (myöhäinen mioseenikausi).

Vuonna 2001 Djurabin aavikolta (Tsad) löytyi ”ihmismäisen” kallon osia ja löytö sai nimekseen Sahelantrophus tchadensis, Toumaï (paikalliskieltä ja tarkoittaa ”toivoa elämästä”!). Iän määrittäminen oli vaikeaa, ”koska alueella ei ole tulivuoria”. Iäksi on arvioitu jopa 7 miljoonaa vuotta.

Malapa, Etelä-Afrikka 15. elokuuta 2008: Paleontologi Lee Bergerin 9-vuotias Matthew -poika oli ulkoiluttamassa koiraansa, kun hän kompastui luuhun erään kuopan reunalla, alueella, josta oli 1920-luvulla louhittu kalkkikiveä. Hän vei luun isälleen. Kompastuksen aiheuttaja osoittautui nuoren etelänapinan solisluuksi. Berger sai valtavan innostuksen puuskan ja organisoi kaivaukset. 3 x 5 metriä leveän ja 4 metriä syvän kuopan reunoilta löytyikin runsaasti muinaisjäänteitä, joista rekonstruoitiin uusi ”välittävä muoto”, Australopithecus sediba, malapaninihminen (huomaa suomenkielinen vastine: ”ihminen”!). Iäksi saatiin mukavat 1,97 miljoonaa vuotta. Tästäkin kansainvälinen media nosti ison haloon. Perinteisen näkemyksen mukaan kehitys etelänapinoista nykyihmiseen oli edennyt kyseenalaisen käteväihmisen (Homo habilis) kautta: Australopithecus africanus (tai afarensis?) > H. habilis > H. erectus > H. sapiens. Bergerin mukaan evoluution polku olikin nyt seuraava: A. africanus > A. sediba > H. erectus > H. sapiens. Berger siis väitti löytäneensä ”puuttuvan renkaan”.

Homo naledi – ”melkein ihminen”: Vuonna 2013 kaksi luolatutkijaa laskeutui Rising Star -luolastoon (Etelä-Afrikka). He onnistuivat raivaamaan tiensä erääseen luolaston erittäin vaikeapääsyiseen osaan (Dinaledi Chamber). Sieltä he löysivät luita, jotka vaikuttivat kuuluvan ihmiselle. He ottivat yhteyttä Lee Bergeriin, joka koetti toipua sediban eli malapaninihmisen johdosta kokemastaan pettymyksestä (josta tuonnempana). Bergerin suuri unelma oli aina ollut löytää Lucyn kaltainen ihmisen esi-isä. Rising Star näytti antavan uutta toivoa. Dinaledi Chamberin pinnalta löydettiin hujan hajan 1550 ihmiselle kuuluvaa luuta tai luun palaa. Niiden arveltiin kuuluvan 15 hyvin samankaltaisille, pienikokoisille yksilöille. Yhtään luurankoa ei kuitenkaan löydetty; muutama luu tosin oli vielä niveltyneenä toiseen luuhun. Luut vaikuttivat tuoreilta ja ”hyväkuntoisilta”; yksikään ei ollut mineralisoitunut. Bergerin mukaan luissa oli selvästi havaittavissa ”sekä primitiivisiä että kehittyneitä piirteitä” (kuten pienet aivot mutta ihmismäinen alaleuka hampaineen). Ja tämähän tarkoitti sitä, että hänen unelmansa oli viimeinkin toteutunut: Välittävä muoto etelänapinoista pystyihmiseen oli löytynyt! Berger kiirehti tiedottamaan löytöään, Homo naledidia kansainväliselle lehdistölle. Anakin National Geographic tarttui syöttiin (jälleen kerran!): lokakuun 2015 numeron kansikuvassa komeili naledin apinamainen naama tekstin kera: ”Almost Human – A New Ancestor Shakes Up Our Family Tree” (melkein ihminen – uusi löytö ravistelee sukupuutamme). Artikkeli nostatti kummastusta ja ärtymystä syystä, että naledi kuvattiin ihmisen esi-isäksi ennen kuin sen ikää oli edes yritetty määrittää; Berger oli vain vetänyt hatustaan sopivan iän, 2 – 3 miljoonaa vuotta.

Mitä nämä fossiilit oikeasti ovat?

Ramapithecus

Kyseessä on todennäköisesti ollut naaraspuolinen Sivapithecus eli sukupuuttoon kuollut orankirotu.

Jaavan- ja pekinginihminen

Nämä ovat pystyihmisiä (Homo erectus) eli oikeita ihmisiä. Pystyihmisen fossiileja on löydetty jo ainakin yli 300. Osa vaikuttaa ”liian nuorilta”, jopa vain 30 000 vuotta tai vähemmän. Ainoa lähes täydellinen ”ihmisen evoluutiosarjan” fossiili (luuranko) on Kenian Turkana-järven seudulta vuonna 1984 löytynyt Turkanan poika (Turkana Boy). Kyseessä on pystyihmisen fossiili, jonka paleontologiseksi iäksi on saatu 1,6 miljoonaa vuotta ja biologiseksi iäksi on arvioitu 12-13 vuotta. Aikuiskooksi on arvioitu jopa 180 cm. Luurangosta puuttuu vain joitain kallon, käden ja jalkapöydän osia.

”Pystyihminen oli neandertalilaisen jälkeen toisena löydetty varhainen ihminen. Se muistuttaa nykyihmistä vähemmän kuin neandertalinihminen, mutta kuitenkin jo niin paljon, ettei sukulaisuudesta vallitse minkäänlaisia epäilyksiä. --- Pystyihminen on selvästi ihminen, ei mikään puolimatkan seisake kehityksessä ihmisapinoista ihmisiksi” (Juha Valste, Ihmislajin synty, 2012, s. 202-3).

Lucy, ihmiskunnan isoäiti (Australopithecus afarensis)

Lucyn sirpaleiset jäänteet löytyivät marraskuussa 1974 hujan hajan eräästä mäenrinteestä Etiopian Afarissa ilmeisesti noin 50 neliömetrin alueelta (tai suuremmalta). Niiden joukossa oli sekaisin melkein kaikkien afrikkalaisten eläinten kuten kädellisten luita. Läheisyydestä löytyi myös ihmisen luita, kuten polvi (reisiluun alaosa ja sääriluun yläosa, rekisterinumero AL 129). Symmetrian huomioon ottaen luista saatiin rekonstruoitua noin 20 -prosenttinen luuranko, eikä ole läheskään varmaa, kuuluvatko kaikki luut samalle lajille. Myöhemmin ainakin yksi kaulanikama osoittautui paviaanin nikamaksi ja oikean sääriluun yläosa saattaa kuulua ihmiselle. Whiten ja Johansonin kilpailijan, Richard Leakeyn mielestä tämä ihmiskunnan isoäiti on ”kipsistä loihduttua mielikuvitusta”.

”Lucy päätyi jopa suomalaisiin biologian oppikirjoihin. Maine on yhä tallella, vaikka nykyisin juuri kukaan paleoantropologi ei enää usko afarensiksen olevan ihmisiin johtavassa sukuhaarassa” (Juha Valste, Evoluutio – Miten lajit kehittyvät, SKS 2018, s. 191).

Lisäksi vaikuttaa siltä, että Lucy olikin koiras, jonka johdosta hänelle on esitetty uutta nimeä: Lucifer.

Ardipithecus (alias Ardi)

Ardin sirpaleiset, maalliset jäänteet löytyivät yksittäisinä palasina pintamaasta sieltä täältä noin puolentoista kilometrin säteeltä. Ei ole mitään takeita siitä, että kaikki luun palat kuuluvat samalle lajille ja sukupuolelle. Melkein jokainen löydetty luu oli murskaantunut ja löytöretken johtajan, Tim Whiten mukaan esimerkiksi kallon fossiili muistutti moottoritiellä autojen alle litistyneen eläimen jäännöksiä. Luun palaset olivat pakkautuneet kovaan saveen ja kun niitä yritettiin irrottaa, ne hajosivat pölyksi. Silti fossiili on Juha Valsten mielestä ”hämmästyttävän täydellinen” (Ihmislajin synty, s. 89)! (Tätä väitettä ihmettelen: Olen itsekin lukenut Ardiin liittyviä alkuperäistutkimuksia ja tullut siihen tulokseen, että väite ”hämmästyttävän täydellinen” on ”suuresti liioiteltu”.)

Kenyantrophus platyops (litteänaamainen kenialainen)

”Kenian kansallismuseoiden retkikunta oli Meave Leakeyn johdolla etsimässä ihmisen sukulaisen fossiileja Pohjois-Keniassa Turkanajärven länsipuolen aavikolla. Vuoden 1999 kenttätutkimuksiin sopiva kausi lähestyi loppuaan, kun ryhmä siirtyi uudelle alueelle, toisena päivänä, usean tunnin uuvuttavan etsinnän jälkeen ryhmään kuuluva Justus Erus huomasi maan pinnasta pilkistävän pienen fossiilin palasen.

Meave Leakey tunnisti kappaleen heti jonkin ihmisen sukulaisen jäännökseksi. Useiden päivien työn jälkeen paikalta oli kerätty kirjaimellisesti satoja erikokoisia fossiilin sirpaleita… Vasta puolitoista vuotta löytämisen jälkeen kallo oli saatu kootuksi” (Juha Valste, Apinasta ihmiseksi, 2004, s. 138-9).

Mitä oli tuo ”uuvuttava etsintä”? Ei mitään kaivamista, vaan maanpinnan tarkkailua ja irtokivien potkimisia toivossa ”löytää jotain mielenkiintoista”. Justus Erusin löytämä fossiilin palanen ja monet muut olivat siis olleet siinä kaikkien sorkkien tallattavina jo yli kolme miljoona vuotta!

Alueelta oli jo vuotta aiemmin löytynyt osa yläleukaa. Näistä ”hiukan hajallaan” olleista luun paloista ei voida täysin varmasti sanoa, että ne kaikki ovat peräisin samasta lajista. Kallon huonon kunnon vuoksi Leakeyn kilpailija Tim White kirjoitti Science -tiedelehdessä, että useista sadoista palasista kootun kallon muoto ei välttämättä ole oikea.

”Erimielisyyden taustalla on vanha kiista afarinapinaihmisestä [kuten Lucy] ja sen asemasta. Afarinapinaihmisen kanssa samanikäisen ja selvästi [?] inhimillisemmältä näyttävän kenianesi-ihmisen pitäminen itsenäisenä, vielä omaan sukuunsa kuuluvana lajina on mahdoton pala niellä niille, joiden mielestä afarinapinaihminen oli ihmisten suora esi-isä. --- Lisäfossiileja tarvitaan kuitenkin kipeästi, jotta lajin oikea asema ihmisten evoluutiossa pystyttäisiin varmistamaan” (Juha Valste, Ihmislajin synty, 2012, s. 157 ja 161-2).

”Löytöpaikkojen lähistöllä Turkanajärven länsirannikolla on ollut tulivuoritoimintaa. Sen seurauksena alueelle on muodostunut tuhkakerrostumia, joiden absoluuttinen ikä pystytään määrittämään radioaktiivisilla menetelmillä. Kahden löytöpaikan ala- ja yläikärajat ovat 3,4 – 3,57 miljoonaa vuotta ja 2,5 – 3,4 miljoonaa vuotta. Näiden löytöpaikkojen fossiilien iäksi on arvioitu vähän alle 3,5 miljoonaa vuotta ja noin 3,3 miljoonaa vuotta. Nämä ikäarviot perustuvat jäännösten sijaintiin tarkasti ikämääritettyjen tuhkakerrosten välissä” (Ihmislajin synty, s.159, kursivointi minun).

Tulivuoren tuhkan iän määrityksessä parhaana pidettiin kalium-argon -menetelmää (johon myös kenianesi-ihmisen ikä perustunee), mutta sen on jo ajat sitten osoitettu olevan kaikkea muuta kuin luotettava. Ihmetyttääkin, että vielä vuonna 2012, joku on pitänyt menetelmää ”tarkkana”. (Valsten kirjat, Apinasta ihmiseksi ja Ihmislajin synty ovat mielenkiintoista luettavaa. Vika on vain siinä, että kirjojen nimet ovat harhaanjohtavia; ihmislajin synty ei niistä selviä, pikemminkin päinvastoin.)

Orronin tugenensis (Millenium Man eli tugeninapinaihminen)

Tämän miehen maalliset jäänteet löytyivät kolmesta eri paikasta. Kallosta ja hampaista on löydetty kaksi rikkoutunutta alaleuan osaa, joiden tiedetään olevan peräisin samasta yksilöstä ja niissä oli kiinni kolme poskihammasta. Lisäksi on löydetty joitain eri yksilöistä peräisin olevia irrallisia hampaita. Luettelo Orronin muista luista on lyhyt: sormiluu, kyynärluun keskiosa, pieni pala reisiluuta ja lisäksi kaksi vasemman reisiluun yläosaa. Joidenkin mielestä Millenium Man käveli pystyasennossa. Kaikki eivät kuitenkaan ole vakuuttuneet, koska esimerkiksi nykyisten paviaanien reisiluut ovat varsin samanlaiset. Lisäksi fossiilit löytyivät Lukeinon -muodostuman eri osista ja eri syvyyksistä (Valste, Ihmislajin synty).

Sahelantrophus tchadensis, Toumaï

Eroosion aavikon maanpinnasta osin paljastama kallo oli rikkoutunut yli sadaksi palaseksi, joita lämpötilojen vaihtelut ja tuulen lennättämä hiekka olivat kuluttaneet. Kallonpohjan aukko, foramen magnum sijaitsi ”vähän keskemmällä” kuin apinoilla tavallisesti ja tästä tehtiin se johtopäätös, että kallon omistaja liikkui ainakin osaksi pystyasennossa ja saattoi näen ollen olla ”lähellä ihmisten ja simpanssien kehityslinjojen erkanemiskohtaa” (mioseenikauden lopulla). Pystyasentoa ei siis kuitenkaan enää pidetä ratkaisevana tekijänä jaettaessa lajeja ihmisten ja simpanssien kehityslinjoihin. Paleontologi Brigitte Senutin mukaan kyseessä saattaa olla nuoren naarasgorillan kallo.

Australopithecus sediba (malapaninihminen), uudelleen löydetty Homo habilis (käteväihminen)

Sediban piti siis olla se Lucyn kaltainen ihmisen esimuoto, josta Lee Berger oli haaveillut koko ikänsä, mutta joka tuotti hänelle karvaan pettymyksen. Miksi? Siksi, että käteväihmisen tapaan löytö osoittautui mosaiikiksi: osa luista kuuluu ihmiselle, osa etelänapinalle ja ehkä jollekin muullekin kädelliselle, koska kaivannolta löytyi tuhansia eläinten luita, jotka kuuluvat ainakin 18 eri lajille. Esimerkiksi MH1 -yksilön kallo, lannenikama ja vasen lantiopuolisko kuuluvat ihmiselle, alaleuka ja oikea olkavarsi etelänapinalle.

Homo naledi – ”melkein ihminen”(eteläafrikkalainen hobitti eli florensinihminen)

Rising Star -luolastosta löytyneen pienikokoisen ja pienipäisen naledin kaikki luut siis vaikuttivat tuoreilta ja hyvin säilyneiltä, mitä ei odottaisi, jos ne olisivat maanneet kosteassa luolassa Bergerin väittämät 2 – 3 miljoonaa vuotta. Niinpä luista tehtiin radiohiilimääritys ja iäksi saatiin 30 000 vuotta! Tämä tietysti tyrmättiin suoralta kädeltä ”kontaminaationa”. Eri menetelmät antoivat ristiriitaisia tuloksia ja kahden vuoden tutkimusten jälkeen ”konsensusiäksi” sovittiin 236 000 – 335 000 vuotta. Naledikaan ei Bergerin pettymykseksi ollut välittävä muoto apinoista ihmiseen. Eikä naledi ollut ”melkein ihminen”, vaan oikea ihminen:

Naledit, kuten florensin ihmisetkin, olivat kääpiöitä, joita elää vieläkin Florensin saarella Indonesiassa. Myös kongolainen Ota Benga oli kääpiö, jota reilut sata vuotta sitten esitettiin Bronxin eläintarhassa New Yorkissa apinahäkissä apinaihmisenä. Kääpiökasvuisuus saattaa johtua populaation pitkään jatkuneesta eristäytyneisyydestä ja siitä johtuvasta sisäsiittoisuudesta kuin myös kretinimistä (jodin puute) tai ns. Laronin syndroomasta. Näiden ihmisten aivokoko on luokkaa 450 – 550 cm3, mutta se ei välttämättä vaikuta millään tavalla älykkyyteen. Kääpiöiden luustoissa on useita piirteitä, jotka vaikuttavat ”primitiivisiltä” eli apinamaisilta.

Harvinainen Laronin syndrooma johtuu siitä, että geenivirheestä eli mutaation aiheuttamasta kasvutekijä-IGR-1:n puutteesta johtuen kasvuhormoni (somatotropiini) ei pääse vaikuttamaan. Tämä on yksi niistä noin 1 135 000 sairauksiin liittyvistä mutaatioista, joita on tähän mennessä löydetty ihmiskunnan perimästä (disgenet.org). Mutaatiot eivät olekaan saaneet aikaan apinan muuttumista ihmiseksi vaan pikemminkin päinvastoin: ihminen taantuu ja saa yhä enemmän sairauksia eli olemme matkalla geneettisen informaation häviämisestä johtuvaan sukupuuttoon.

DNA:ssa ei ole ”elämän piirustuksia”

Ja sitäpaitsi: ”Elämän piirustukset” (blueprint of life) eivät ole kirjoitetut geeneihin/DNA:han. DNA:han on kirjoitettu lähinnä vain elämän kaikkein yksinkertaisimpien ”perusmolekyylien piirustukset” sekä aineenvaihdunnan toiminta-ohjeet. Ihmisen ja simpanssin ruumiinkaavat ovat hyvin erilaiset. Ruumiinkaavaa ei löydy DNA:sta eivätkä mutaatiot siis voi muuttaa apinan ruumiinkaavaa ihmisen ruumiinkaavaksi (mutta mutaatiot voivat monella tapaa pilata ruumiinkaavan). Ruumiinkaava ei siis löydy DNA:sta vaan siittiötä noin tuhat kertaa suuremmasta munasolusta, sen mikroarkkitehtuurista. Lapsi perii ruumiinkaavansa aina, ei äidiltään, vaan äitinsä äidiltä. DNA:ta toki tarvitaan ruumiin kasvuun ja sen säätelyyn. Jos säätely ei toimi, ruumiinkaava vääristyy.

Tästä voit lukea enemmän esim. biologi Alex Williams´n artikkelista ”Heredity is foundationally cellular, not genetic, and life´s history is discrete, not continous (Journal of Creation, 28 (3), 2014, s. 73-79, creation.com). The Living World (George B. Johnson, McGrow-Hill 2006) kirjoittaa mm.:

”Tsygootti [hedelmöittynyt munasolu] jakaantuu ensin moneksi soluksi koon kasvamatta. Nämä solunjakautumiset vaikuttavat tulevaan kehitykseen, koska eri solut saavat kukin erilaisen osan munasolun sytoplasmasta ja siten erilaiset säätelysignaalit” (s. 667).

Tarkemmin sanottuna tsygootti jakaantuu aluksi noin 300 erilaiseksi pieneksi soluksi, joista jokainen siis saa munasolun sytoplasmasta erilaiset säätelysignaalit voidakseen muodostaa erilaisia kudostyyppejä. Ihmisen kudoksista löytyykin noin 300 erilaista solutyyppiä, joista jokainen käyttää omia geeniyhdistelmiään loppujen ollessa ”lukittuja”.

Sariola ym. (kuvatessaan banaanikärpäsen alkion kehitystä hedelmöittyneestä munasolusta):

”Munasolun sytoplasmassa geenituotteet [RNAt] ovat epätasaisesti jakaantuneita jo ennen hedelmöitystä. Kun alkiossa tapahtuu munarauhasen syöttösoluista peräisin olevien maternaalisten lähetti-RNA:iden luenta proteiineiksi, nämä proteiinit määrittävät etupään (pää) ja takapään (”häntä”) akselin. Esimerkiksi maternaalisen Bicoid-geenin lähetti-RNA ankkuroituu munasolun mikrotubulusverkostoon alkion tulevassa etupäässä. Näin Bicoid-proteiinia syntyy eniten alkion etupäässä ja sen pitoisuus pienentyy asteittain alkion takapäätä kohden. Oscar-geenin tuottama lähetti-RNA taas kulkeutuu mikrotubuluksia pitkin kohti alkion tulevaa takapäätä, jossa se yhdessä Nanos-lähetti-RNA:n kanssa osallistuu alkion takapään määräytymiseen” (Kehitysbiologia – Solusta yksilöksi, Duodecim 2015, s. 86).

Miksi toinen lähetti-RNA ankkuroituu mikrotubulusverkoston etupäähän ja toinen kulkeutuu sen takapäähän? Kukaan tuskin varmasti vielä tietää, mutta vastaus löytynee mikrotubulusverkoston ja lähetti-RNA:iden erilaisista rakenteista ja erilaisista sähköisistä ominaisuuksista (”elämä on sähköä”).

Ihmisen ja simpanssin DNAt eivät ole 96-prosenttisesti identtisiä

Mitä tulee alussa mainitsemani Richersonin artikkelin (Modern theories of human evolution...) väitteeseen, että ”… ihmiset ovat antropoidiapinoita... Meillä on monia yhteisiä piirteitä… ja 96 % yhteistä DNA:ta”, jäin taas kerran miettimään, että pyöriikö paleoantropologien koko elämä niin tiivisti apinafossiilien ympärillä, että heiltä jää huomaamatta, mitä tieteessä, kuten genetiikassa tapahtuu? – Että vielä vuonna 2021 he uskovat, että meillä on simpanssin kanssa 96% yhteistä DNA:ta (koska joku on sen joskus heille kertonut?).

Kronenberg Z.N. ym. julkaisivat Science -tiedelehdessä 8.6.2018 tutkimuksensa ”High-resolution comparative analysis of great ape genomes”. Tutkimuksessa on ”mielenkiintoista” se, että siinä ei juurikaan kerrota, miten paljon tämä uusin ja tarkin simpanssin genomi poikkeaa ihmisen genomista. Lontoon yliopiston evoluutiobiologi ja geneetikko Richard Buggs kiinnostui asiasta ja vertasi tätä uutta genomitietoa ihmisen genomiin ja sai yhtäläisyydeksi vain 84,38% (richardbuggs.com, 14.7.2018). Samoihin aikoihin muuan toinen geneetikko, Jeffrey Tomkins suoritti vastaavan tutkimuksen, jossa hän käytti simpanssin hieman vanhempaa PanTro4 -genomidataa ja sai vastaavuudeksi melkein saman: 84,4%: ”Comparison of 18 000 De Novo Assembled Chimpanzee Contigs to the Human Genome Yields Average BLASTIN Alignement Identities of 84%” (Answers Research Journal 11: 215-219 (luettavissa osoitteessa answersingenesis.org). Ks. myös luominen.fi ja sieltä Myytti 1%:n eroista.

84% täysin romuttaa yllä esitetyn vanhan teorian, että ihminen ja simpanssi lähtivät omille poluilleen vasta noin 6-7 miljoonaa vuotta sitten. Tämä aika on täysin riittämätön, että sadat miljoonat DNA-”kirjaimet” olisivat voineet vaihtua nykyisiin (ja että itse munasoluissa olisi tapahtunut valtavia muutoksia).

Muuan yliopiston kurssikirja, Evolutionary Analysis (Freeman & Herron, Pearson 2004) ”tietää” mm. että:

”Mutaatiot ovat evoluution raaka-ainetta. Ilman mutaatioita ei ole uusia alleeleita, ei uusia geenejä eikä siten myöskään evoluutiota. Mutaatiot ovat perinnöllisen muuntelun perimmäinen lähde, joita pitää olla, jotta luonnonvalinta ja muut evoluutioprosessit voisivat toimia. --- Ohjeet uuden eliön rakentamiseen ja ylläpitoon on koodattu perinnölliseen materiaaliin – nukleiinihappoihin eli DNA:han” (s. 109)

Uudempia painoksia en ole lukenut, mutta en usko, että tämä ”tieto” on korjattu. Jos uudet tutkimustulokset ovat ristiriidassa evoluutioteorian kanssa, niistä kerrotaan uusissa oppikirjoissa ehkä vasta ”hautajaisten jälkeen”, sitten kun entiset kirjoittajat ovat siirtyneet syrjään.