Apinoiden planeetta 2

Homo habilis, pieni mies, jota ei ollut olemassa ja muita tarinoita ihmisen evoluutiosta

Mikko Tuuliranta, kesäkuu 2021

Ernst Haeckel ja mykkä apinamies

Saksalaisen Jenan yliopiston eläintieteen professori, Darwinin ”verikoira”, Ernst Haeckel (1831-1919) uskoi vuorenvarmasti, että ihminen on kehittynyt apinoista jonkin välimuodon kautta. Tämä välimuoto olisi ollut puolittain ihminen ja puolittain apina. Mihin tällainen usko perustui? Ei mihinkään – paitsi analogiaan, siihen, että jotkut ”kehittyneemmät” apinat muistuttivat jossain suhteessa enemmän ihmistä kuin jotkut toiset apinat.

Minkälainen Haeckelin ”puoli-ihminen” oli ollut? Sellaista ei tietenkään oltu havaittu. Niinpä Haeckel päätti keksiä sen: hän loi tyhjästä (creation ex nihilo) puhekyvyttömän apinaihmisen ja antoi sille nimen Pithecantrophus alalus (mykkä apinamies). Se oli kehittynyt Lemuria -nimisellä, sittemmin uponneella mantereella, joka oli sijainnut jossain ”Afrikan ja Filippiinien välillä”. Pithecantrophus oli kuitenkin onnistunut pelastautumaan jonnekin Kaakkois-Aasiaan, kenties Jaavan saarelle, jonne sieltä oli maasilta. Kun mykkä apina joutui eroon ”vähemmän kehittyneistä veljistään”, se sai tilaisuuden kehittyä. Ja koska tämän apinamiehen sukulaiset olivat hautautuneet meren syvyyksiin, niiden fossiilien etsintä oli turhaa; riitti että löydettiin mykän apinan kehittyneempiä jälkeläisiä.

Haeckelin tarina upposi täysin joihinkin hänen oppilaisiin, kuten lääketieteen opiskelija Eugene Dubois´iin. Niinpä hän lähti Jaavan saarelle ja löysi sieltä mykän apinan jälkeläisen, vielä kuitenkin primitiivisen jaavanihmisen, kuten jo aikaisemmin kerroin. Haeckelin mukaan A. alalus-populaatio jakaantui myöhemmin kahteentoista eri ihmissukuun, joista arjalaiset olivat kaikkein kehittyneimpiä, jaavanihminen ehkä kaikkein alkeellisin luolamies, vielä puoli-ihminen. Ruotsalaiset kuuluivat toiseksi kehittyneimpään kastiin, suomalaiset viidenteen, mongolit seitsemänteen ja mustat afrikkalaiset olivat enemmän gorilloja kuin ihmisiä (esim. hänen kirjassaan Ihmisen evoluutio, 1874).

Tätä tarinaa Haeckel alkoi professorina ja tiedemiehenä kertoa (ja painattaa) jo 1860-luvulla.

”Haeckel piti ihmisen polveutumista apinoista todistettuna faktana ja hänen mielestään tämä prosessi oli jo niin hyvin dokumentoitu vertailevalla anatomialla ja embryologialla* [alkionkehitysoppi], että ei ollut enää mitään tarvetta etsiä fossiilisia välittäviä muotoja” (Theunissen, Eugene Dubois and the Ape-Man from Java, p. 74).

*Haeckelin selkärankaisalkoiden kuvasarja vuodelta 1874 on yksi hänen monista väärennöksistään/vääristelyistään (kuvasarjan kala, lintu, sika ja ihminen esiintyvät vielä vuonna 2016 painetussa lukion biologian oppikirjassa Koralli – Elämä ja evoluutio, sivulla 70).

Haeckelin tuttava, taiteilija Gabriel von Max oli taitava piirtäjä. Haeckelin tarinan perusteella Max piirsi sitten kautta maailman kuuluisaksi tulleen kuvan mykästä apinamiehestä ja hänen lasta imettävästä vaimostaan. Max antoi kuvan Haeckelille syntymäpäivälahjaksi v. 1894 ja se pääsi hänen kirjansa Natürliche Schöpfungsgesichte (Luonnollisen luomisen historia) kolmeen viimeiseen painokseen.

Kirjassaan Ancestral Images Moser toteaa Maxin piirroksesta mm.:

”Hän [Haeckel] korosti Maxin laajaa kädellisten anatomian tuntemusta ja esitti, että tämä ja hänen omistamansa luustojen jäännösten laaja kokoelma on antanut hänelle mahdollisuuden esittää erittäin uskottavan tulkinnan. Hän viittasi tämän neron taiteilijan luomiskykyihin, jotka mahdollistivat näin tarkan esityksen. Dramaattinen vetoaminen tällaiseen maalaustaiteeseen, kuten Boitardin muotokuviin*, johti siihen, että se otettiin mukaan moneen muuhunkin ihmisen evoluutiota käsittelevään tekstiin.”

*Francois Boitard (1670-1715) oli ranskalainen taiteilija, joka saattoi luoda jopa parissa tunnissa uskomattoman tarkkoja piirroksia pelkän kuullun perusteella, kuten faarao sotajoukkoineen ratsastamassa Punaiseen Mereen.

Bergman toteaa, että on jotenkin ironista, että A.M. Winchester kirjoitti vielä vuonna 1962, että ”pieni ja kyyryselkäinen P. alalus oli vuorenvarmasti ihminen, mutta jonka älykkyysosamäärä oli vielä niin matala se ei kyennyt elämään nykypäivän monimutkaisessa yhteiskunnassa” (Biology and its Relation to Mankind, D. Van Nostrand, Princeton, New Jersey, 1962, p. 853).

Pithecantrophus alalus ei muuten ollut ainoa Ernst Haeckelin luoma mielikuvitusolento. Toinen yhtä kuuluisa oli Monera, alias Bathybius haeckelii. Monerat olivat geelimäisiä protoplasmisia eliötä, jotka sisälsivät jotain albumiinin tapaista hyytelöä. Meribiologiaa harrastanut Haeckel väitti itse löytäneensä niitä meren pohjasta, jossa niitä syntyi pohjan liejusta itsestään (abiogeneesi!). Hänellä oli taiteellisia lahjoja ja niinpä hän kuvaili jopa monerojen lisääntymissyklin yksityiskohtaisesti samassa Luonnollisen luomisen historian teoksessa yhdessä mykän apinamiehen, P. alalusin kanssa.

Sikamies

Nebraskanihminen, Hesperopithecus syntyi vuonna 1922 kun geologi Harold J. Cook löysi Yhdysvaltain Nebraskasta (Snake Creek) uudentyyppisen poskihampaan. Hammas löytyi kerrostumasta, josta oli löydetty ”aasialaistyyppisiä fossiileja”. Sen uskottiin syntyneen ajalla, jolloin Amerikan manner oli yhteydessä Aasiaan Beringin salmen maasillan kautta. Esim. Sir Arthur Keith oli sitä mieltä, että tuona aikana ihmisen esi-isät ovat hyvinkin saattaneet kävellä Aasiasta uuteen maailmaan maasillan kautta.

Cook kirjoitti New Yorkiin Amerikan luonnonhistorian museon presidentille, Henry Osbornille, että hän on löytänyt poskihampaan, joka muistuttaa läheisesti ihmisen hammasta. Osborn innostui hampaasta ja Cook lähetti sen hänelle. Hampaan saatuaan hän kirjoitti, että ”se on sataprosenttisesti” ihmismäinen. Näytettyään sitä vielä muualle toiselle asiantuntijalle, Dr Mathews´lle, hän kirjoitti laitoksensa julkaisussa (American Museum Novitates), että kyseessä on ”kehittyneen kädellisen oikeanpuoleinen yläposkihammas”. Huonokuntoisesta hampaasta, josta mm. purupintojen nystermät olivat kuluneet pois, hän lähetti kipsivalokset 26 alan laitokseen ympäri Amerikkaa ja Eurooppaa; Nebraskan ihminen, Hesperopithecus, oli nähnyt päivänvalon! (Hesper tullee kreikasta ja tarkoittaa länttä.) Hampaan ympärille luotiin kokonainen ihminen perheineen. Esimerkiksi Illustrated London News kuvasi Nebraskan miehen vaimoineen ja nuijineen maisemassa, jossa taka-alalla näkyy hevosia, kameleita ja sarvikuonoja.

Myöhemmin nebraskanihmisen löytöpaikan läheisyydestä löydettiin useita muitakin samankaltaisia hampaita ja todettiin, että ne kuuluvatkin pekarille eli uuden maailman sialle: Nebraskan miehestä tuli sikamies. Vaikka Science -tiedelehti oli virallisesti haudannut nebraskanihmisen jo vuonna 1927, hän kuitenkin sinnitteli ainakin joissain oppikirjoissa ihmisen esi-isänä ainakin vuoteen 1945 saakka.

Nebraskanihminen on yksi osoitus siitä, miten ”teoria jyrää faktat”: Sekä Osbornen että muiden hänen kaltaistensa olisi pitänyt tietää, että sekä sikojen että pekarien poskihampaat suuresti muistuttavat ihmisen vastaavia. Se, että pahoin kuluneen poskihampaan väitettiin kuuluvan ihmiselle eikä sialle, on osoitus ”ideologisesta sokeudesta”. Monilla eläimillä, joita ei kehityshistoriallisesti pidetä sukulaisina, saattaa olla samankaltaisia yksittäisiä luita tai hampaita. Vasta jos löydetään samalle lajille kuuluvia useampia luita tai hampaita, voidaan rekonstruoida luusto tai hampaisto ja ehkä vasta sen perusteella voidaan tehdä jotain kehityshistoriallisia johtopäätöksiä.

Paleontologi Stephen Gould kirjoitti New York Timessa 4. toukokuuta 1975, että ”mikään muu myytti ei ansaitse niin ehdotonta kuolemantuomiota kuin se, että tiede on luonnostaan puolueetonta ja objektiivista; objektiivisuus on romutettu joka taholla, Thomas Kuhnista Watergateen” – ja jatkaa:

”...objektiivisuuden myytti kuitenkin kukoistaa tieteentekijöiden piirissä, koska se palvelee meitä niin hyvin. Se toimii ammattikunnassamme inspiroimalla opiskelijoita ja kantamalla meitä väistämättömien epäilysten aikojen yli; ja mikä vielä ratkaisevampaa, se on meidän PR-ponnistelujemme leima, etujamme ajava esitystapa, joka vahvistaa yhteiskunnallista arvovaltaamme ja tiedemiesten poliittista iskukykyä. Se myös tarjoaa järjellisen perustan Amerikan tieteelliselle papistolle: Kansalliselle tiedeakatemialle (National Academy of Sciences).”

Osborn, joka oli maailman ehkä tärkeimmän luonnonhistorian museon presidentti, ”julisti omaa uskoaan ihmisen evoluutiosta provokatiivisilla, tieteellisesti kyseenalaisilla museonäyttelyillä. ---Ja räätälöi paleontologista aineistoa sopimaan näihin käsityksiin laajoissa kirjoituksissaan, näyttelyissään ja dioraamoissaan (dioraama = luonnollista tilannetta jäljittelevä eläinten ja kasvien asetelma). --- Hänet tunnettiin myös röyhkeänä ja kiihkomielisenä tyrannina”.

Nämä olen kääntänyt ja editoinut Dr Jerry Bergmanin kirjasta Evolution´s Blunders, Frauds and Forgeries (Evoluution munaukset, huijaukset ja väärennökset), Creation Book Publishers 2017.

Ylläolevasta (ja allaolevasta) ei kuitenkaan pidä tehdä sellaista johtopäätöstä, että koko paleontologien yhteisö olisi täynnä tarinankertoja ja valehtelijoita. Maailma vain on sellainen, että se kuuntelee mieluimmin hyvin esitettyjä ”fiksuja valheita” kuin järjen ääntä. Järjen ääntä evoluutioyhteisössä on edustanut mm. yllä mainittu Stephen J. Gould (ja moni muu).

Homo habilis, pieni mies, jota ei koskaan ollut

Vuoden 1953 lopulla tilanne apinarintamalla oli se, että myös vuonna 1912 syntynyt Piltdownin ihminen, välittävä muoto kehitysmatkalla etelänapinasta pystyihmiseen, kaatui: Piltdown olikin pienipäisen ihmisen kallon ja orangin leukaluun palasista koottu väärennös, jolla paleoantropologien yhteisöä ja ns. suurta yleisöä oli onnistuttu huijaamaan 40 vuotta. Jälleen kerran oli palattu lähtöruutuun: Paleontologien pöydällä oli vain apinoita (lähinnä Ramatpithecus ja Australopithecus africanus) ja sitten ihmisiä (pystyihminen ja neandertalinihminen). Oli syntynyt kova tarve löytää uusi välittävä muoto.

Louis ja Mary Leakey etsivät niitä kuumeisesti ihmisen alkukodista, Afrikasta. Vuonna 1959 he tekivät kaivauksia Tansanian Olduvai -rotkossa ja löysivät gorillan-näköisen pääkallon, jossa oli kuitenkin ”ihmismäisen pienet kulmahampaat” sekä poikkeavan kookkaat poskihampaat. Leakeyt uskoivat löytäneensä välittävän muodon, varsinkin koska samasta kerrostumasta löytyi myös alkeellisia kivityökaluja. Kallon omistaja sain nimen Zinjantrophus boisei. Kaikki eivät kuitenkaan uskoneet; kallo oli liian apinamainen; siinä oli mm. gorillalle tyypillinen ”keskiharjanne”, johon päätä tukeva niskajänne kiinnittyi.

Seuraavana vuonna heitä kuitenkin onnisti: Noin 200 metrin päästä edellisvuoden löytöpaikasta, samanikäisestä kerrostumasta (Bed 1) löytyi paloja kallosta, alaleuasta ja käden luista: kaksi pientä palaa aivokopasta, osittainen alaleuka, jossa kiinni 13 hamasta, yksi erillinen poskihammas sekä 21 palaa sormien, kämmenen ja ranteen luista. Yksikään luu ei ollut enää niveltynyt naapuriluuhun eikä ole mitään takuita siitä, että kaikki kuuluvat samalle yksilölle tai edes samalle lajille. Tämä fossiili sai rekisterinumeron OH 7 (Olduvai Hominini 7). Samasta kerrostumasta löytyneistä kivityökaluista ja muutamasta sormiluun palasta Louis Leakey päätteli, että luiden muinainen omistaja oli kiviesineiden valmistaja, joka oli ollut ”käsistään kätevä”: Käteväihminen, Homo habilis oli syntynyt. Samalla myös alueelta aikaisemmin löytyneet luut, jotka oli liitetty Zinjantrophukseen, yhdistettiinkin nyt käteväihmiseen. Näitä olivat ihmismäinen sääri- ja pohjeluu (OH 35) sekä anatomisesti moderni, mutta osittainen ihmisen jalka (OH 8). Alueelta oli löytynyt muitakin nykyihmiselle sopivia luita tai niiden osia, jopa kokonainen luuranko, OH 1, joka löytyi jo vuonna 1913 (Hans Reck). Alueelta löytyi myös runsaasti eläinten luita, joissa oli selviä isku- eli teurastusjälkiä.

Leakeylle ei ilmeisesti tullut mieleenkään, että alueella oli asunut myös ihmisiä – vaikka oli löydetty jopa muinainen leiripaikka. Siinä mielessä käteväihmisen tarina muistuttaa Lucyn eli Australopithecus afarensin tarinaa: Samasta kerrostumasta, jossa Lucyn maalliset jäännökset löytyivät hujan hajan, löytyi myös runsaasti muiden eläinten ja kädellisten, kuin myös ihmisen luita: myös käteväihminen, OH 7 oli ”hajonnut” laajalle alueelle eikä kukaan voi koskaan tietää oliko mikään näistä luista koskaan kuulunut yhteen. Ja samoista, saman ikäisiksi (1,7-2 miljoonaa vuotta) arvioiduista kerrostumista (Bed 1 ja Bed 2) löytyi siis myös nykyihmisen luita yllä mainitut OH 8 ja 35. Mutta koska teorian mukaan oli mahdotonta, että jo tuohon aikaan olisi ollut olemassa oikeita ihmisiä, löydöt haluttiin väkisinkin liittää käteväihmiseen. Kun Leakeyt julkaisivat löytönsä tiedelehti Naturessa vuonna 1964, ”homininien evoluutiokenttä joutui sekasorron tilaan, josta se ei ole vieläkään toipunut”. Näin kirjoitti tunnettu paleoantropologi Bernard Wood Naturessa 50 vuotta käteväihmisen julkistuksen jälkeen vuonna 2014.

Homo habilis oli kuitenkin, täysin välttämätön, jotta myytti apinaihmisistä voitiin pitää hengissä. Milford Wolpoff, muuan toinen tunnettu paleoantropologi myönsi, että jos käteväihmistä ei olisi löydetty, hänet olisi ollut pakko keksiä. Tässä tulee mieleen Stephen Gouldin jo yllä mainittu toteamus, että ”...se [myytti] toimii ammattikunnassamme inspiroimalla opiskelijoita ja kantamalla meitä väistämättömien epäilysten aikojen yli” – siis siihen saakka kunnes välittävä muoto joskus löytyy; siihen saakka käteväihmisen kaltaiset mielikuvitusolennot pitävät myyttiä ja siihen uskovia hengissä. Kun todellinen puuttuva rengas sitten löytyy, voidaan sanoa: mehän tiesimme, teoriamme ennusti sen – emmekä me luovuttaneet!

Homo habilis, pieni mies oli samanlainen mosaiikki kuin Lee Bergerin Mathew-pojan vuonna 2008 löytämä malapanihiminen, Australopithecus sediba: Fossiiliin yhdistettiin sekä pystyihmisen että etelänapinan ja kenties joidenkin muidenkin kädellisten luita ja näin saatiin välittävä muoto, puoliksi apina, puoliksi ihminen. Paleontologian asiantuntijat myöntävätkin, että ei ole harvinaista löytää homini-fossiileja sisältävistä kerrostumista sekä suvun Australopithecus että suvun Homo edustajia ja siten ”keksiä uusi laji”. Näin siksi, että etelänapinat ja pystyihmiset (H. erectus) elivät Afrikassa samoihin aikoihin.

Oli kuitenkin paljon paleoantropologeja, jotka eivät koskaan uskoneet käteväihmiseen; pieni mies oli käytännössä haudattu jo 1970-luvulla. Jopa Louis Leakeyn poika, Richard Leakey myönsi, että ”ainakaan puolet isäni löytämistä luista ei kuulu käteväihmiselle, mutta kukaan ei tiedä kumpi puoli”. (Myöhemmin todettiin, että ainakin kaksi sormiluuta kuuluvatkin jollekin häntäapinalle ja yksi onkin pala selkänikamasta.) Silti myös pieni mies yhä elää oppikirjoissa. Jossain se on kuitenkin siirretty suvusta Homo sukuun Australopithecus.

Esimerkiksi vuonna 2006 painettu Koulun biologia, lukio 1 (Otava) kertoo sivulla 54:

”Etelänapinoista voidaan vetää polveileva kehityslinja kohti ihmisen sukua Homo. Varhaisimmat tähän sukuun kelpuutetut edeltäjämme olivat esi-ihmisiä. Sellainen oli muun muassa Homo habilis, käteväihminen.”

Yksityiskohtaisempia tietoja käteväihmisestä ja monesta muustakin myytistä löytyy Christopher Rupen ja John Sanfordin mainiosta ja hyvin dokumentoidusta kirjasta Contested Bones (FMS Publications 2019).