Mikko Tuulirannan avoin kirje Tieteen kuvalehdelle. Lue, mistä intersukupuolisuudessa on kyse.

Mikko Tuuliranta

Citymarketin lehtihyllyssä silmääni sattui Tieteen Kuvalehden numero 11/2020: Etusivun yläosassa oli teksti ”Se pienen pieni ero on poissa”. Vieressä suurennuslasia pitävä käsi, joka osoittaa pikkulapsen pyllyyn. Lehteä ei voinut olla ostamatta; loistavaa markkinointia!

Tieteen Kuvalehteä julkaisee Bonnier Publications International AS ja lehden kotipaikka lienee Norja. Suomenkielisen laitoksen päätoimittaja on ilmeisesti Riikka Weckstén. Hän esitteli artikkelin Hyvä Lukija-palstalla otsikolla ”Keskustelua sukupuolesta – taas”.

Oudon artikkelista tekee sen otsikko ja abstrakti eli alun yhteenveto – jos niitä vertaa itse tekstiin:

”Tiede on tullut sukupuolten vedenjakajalle: SE PIENEN PIENI ERO ON POISSA
Sukupuolikeskustelun käydessä kuumana sukupuolten biologia on yritetty esittää yksinkertaiseksi asiaksi – turhaan. Sukupuolielimistä, -kromosomeista ja -hormoneista ei voida selvittää yksiselitteisesti, onko yksilö mies vai nainen, kuten monet urheilijat ovat osoittaneet. Sinnikkäät yritykset erottaa sukupuolet tieteellisesti ovat epäonnistuneet.”

 

Seuraavan sivun kuvateksti kuuluu: ”Jopa prosentti ihmisistä on intersukupuolisia, eli heillä on sekä miehisinä että naisellisina pidettyjä sukupuolipiirteitä.” Ja: ”Tytöllä voi synnynnäisesti olla mieskromosomeja ja kivekset vatsaontelossaan.” Minulle lääkärinä tässä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä; törmäsin tällaisiin tapauksiin jo urani alussa 1970-luvulla.

Artikkeli alkaa Rion kesäolympialaisten (2016) naisten 800-metrin loppukilpailun selostuksella, sillä miten Caster Semenya ratkaisi kilpailun pitkällä loppukirillään. Koko juttu käsitteleekin muutamia harvinaisia synnynnäisiä sukupuolen määrittymiseen liittyviä häiriöitä vaikka otsikko ja abstrakti antavat ikään kuin ymmärtää, että sukupuolta vastustavat tahot ovat oikeassa, että ”mies ja nainen ovat vain sosiaalisia rakenteita, jotka ovat jumittaneet meidät vanhentuneisiin sukupuolirooleihin”.

Lievästi paranoidisia piirteitä omaavana (kenelläpä sellaisia ei olisi) tuli mieleeni, että onko artikkelin takana joitain ns. gendre-piirejä, joiden tarkoitus on levittää gendre-filosofiaa mahdollisimman laajalle, jopa virheellisten otsikoiden välityksellä. Tieteen Kuvalehden artikkeli ei sinänsä ota mitään kantaa puoleen eikä toiseen. Lääkärin näkökulmasta se on kuitenkin niin amatöörimaisesti laadittu, että laitoin alla olevan kirjeen Riikka Wecksténille 8. heinäkuuta. Weckstén ei ole kommentoinut. Kirjeessä on asiasta kiinnostuneille tietoa siitä, mistä ns. intersukupuolisuudessa on kyse.

Kirurgi Mikko Tuulirannan avoin kirje Tieteen Kuvalehden Riikka Wecksténille elokuussa 2020


Hyvä Riikka Weckstén,

Lääkärinä ja hitusen skeptisyyttä omaavana en voinut olla kiinnittämättä huomiotani Tieteen Kuvalehden (11/2020) artikkeliin ”Tiede on tullut sukupuolten vedenjakajalle – Se pieni ero on poissa”. Artikkeli pääsi myös Hyvä Lukija -palstan esittelyyn sekä etusivulle kuvan kera, jossa vauvan takapuolta syynätään suurennuslasilla: ”Se pienen pieni ero on poissa”.

Artikkelihan ei ole Teidän vaan Jens E. Matthiensen -nimisen toimittajan (norjalainen?). Matthiensenin yhteystietoja minulla ei ole ja koska esittelette kirjoituksen, osoitan kirjeeni Teille. Hyvä Lukija -palstalla kirjoitatte otsikolla ”Keskustelua sukupuolesta – taas”:

 

”Ennen kuin tiedotusvälineet keskittyivät lähes täysin koronavirukseen, kuumana puheenaiheena oli sukupuoli. Kiivaan keskustelun osapuolet voidaan karkeasti jakaa sukupuolta puolustaviin ja vastustaviin mielipiteisiin. Vastustajat ovat sitä mieltä, että sukupuoli on käsite, josta pitää päästä mahdollisimman pian eroon, ja että ´mies´ ja ´nainen´ ovat vain sosiaalisia rakenteita, jotka ovat jumittaneet meidät vanhentuneisiin sukupuolirooleihin. – Aihe herättää suuria tunteita, joten sivuilla 18-25 voit lukea, mitä mieltä tutkijat ovat asiasta. Yllättävästi vaikuttaa siltä, että sukupuolten välinen pieni ero on nykyisin entistä vaikeampi havaita, sillä sukupuolen määrittämiseen ei voidakaan käyttää kromosomeja, sukupuolielimiä eikä hormoneja. Mitä siis jää jäljelle?” (lihavointi omani).

 

Mitä ihmettä tarkoitatte sukupuolten välisellä pienellä, jopa pienen pienellä erolla?Jotenkin mielipiteen voisi ymmärtää, jos pieni ero fokusoitaisiin erittäin harvinaisiin ja sopivasti valittuihin, geneettisesti sairaisiin ns. intersukupuolisiin yksilöihin. Tähän Hyvä Lukija -esittelytekstinne ei kuitenkaan millään tavalla viittaa.

Jos väite sukupuolten välisestä pienestä erosta esitettäisiin henkilökohtaisena mielipiteenä, sille voisi rypistää kulmia ja jättää omaan arvoonsa. Kuitenkin, julkaisufoorumin huomioiden lukija saattaa kuvitella artikkelin paljastavan meille sukupuolten välisistä yleisistä eroista, jotain tieteellisesti uutta ja yllättävää: ”...mitä mieltä tutkijat ovat asiasta”. Vedotaan siis tieteeseen ja ”tutkijoihin”. Annetaan ikään kuin vaikutelma, että asiaa tutkittuaan tutkijat ovat nyt tulleet siihen tulokseen, että mitään varsinaisia eroja sukupuolten välillä ei olekaan, että sukupuolikäsitettä vastustavat ovat olleet oikeassa: sukupuoli on käsite, josta pitää päästä mahdollisimman pian eroon. Julkaisun nimi, Tieteen Kuvalehti ja sen tyyli viittaavat siihen, että lehti esiintyy ikään kuin tieteen edustajana ja välittää maallikoille sen sanomaa kansantajuisessa muodossa. Näin ainakin minä olen ymmärtänyt. Mielestäni tämä tekee artikkelin sanomasta disinformaatiota.

Artikkeli on ikään kuin kertovinaan tutkijoiden ”sinnikkäistä (mutta turhista) yrityksistä” erottaa sukupuolet toisistaan. Lukijan siis luulisi odottavan, kuten jo huomautin, että lehdessä esitellään nyt jotain uutta ja mullistavaa, uusia tieteellisiä havaintoja siitä, että miehen ja naisen välillä ei ole koskaan ollutkaan kuin pienen pieni ero – ja että nyt sekin on poissa. Vai mitä? Tähän viittaa myös artikkelin alun tiivistelmä:

 

”Sukupuolikeskustelun käydessä kuumana sukupuolten biologia on yritetty esittää yksinkertaiseksi asiaksi – turhaan. Sukupuolielimistä, kromosomeista ja -hormoneista ei voida selvittää yksiselitteisesti, onko yksilö mies vai nainen, kuten monet urheilijat ovat osoittaneet. Sinnikkäät erotukset erottaa sukupuolet tieteellisesti ovat epäonnistuneet” (lihavointi taas minun).

 

Esitteleekö artikkeli tieteeseen perustuvia havaintoja ja tutkimustuloksia siitä, että nyt sukupuolten välinen pienen pienikin ero on poissa? Eipä tietenkään, koska terveillä ihmisillä erot eivät ole pieniä. Artikkeli alkaa Rion 2016 olympialaisten naisten 800 metrin finaalin loppukirin kuvauksella. Sitten siirrytään Berliinin vuoden 1936 olympialaisten naisten korkeushyppyyn ja vuoden 1938 yleisurheilun Euroopan mestaruuskisoihin. Sen jälkeen kerrotaan, miten Kansainvälinen olympiakomitea on eri vuosikymmeninä suhtautunut siihen, että naisten lajeissa jotain maata saattaa edustaa geneettisesti vaurioitunut, sukupuolisesti väärään suuntaan kehittynyt mies. Sitten kuvataan lyhyesti muutamia harvinaisia sukupuolikromosomien poikkeavuuksia sekä geenivirheestä johtuvaa testosteronin heikentynyttä vaikutusta (AIS-oireyhtymä) XY-yksilössä, ”mutanttimiehessä”.

 

”´Sukupuoli ei ole niin yksioikoinen asia kuin luullaan. Kehossa on monenlaisia sukupuolimerkkejä – kromosomeja, hormonipitoisuuksia ja sukupuolielimiä – ja niistä on enemmän kuin kaksi versiota. Mikään tekijä ei ole ratkaiseva, joten poikkeuksia esiintyy aina. Ei löydy yhtä ainoaa biologista perustetta, jolla jokainen voidaan luokitella mieheksi tai naiseksi´ - toteaa Karkazis.”

 

Huomaa: ”...poikkeuksia esiintyy aina.” Totta kai – ei siinä mitään ihmeellistä. Artikkeli onkin tarina poikkeuksista – ei valtapopulaatiosta, terveistä ihmisistä. Siksi otsikko olisi kuulunut muotoilla tyyliin ”Huippu-urheilu ja harvinaiset sukupuolen määrittymisen häiriöt”. Myös esittelytekstinne olisi pitänyt olla sen mukainen:

 

”--Aihe herättää suuria tunteita, joten sivuilla 18-25 voit lukea, miten aihe on huippu-urheilun maailmassa kuohuttanut tunteita jo vuosikymmeniä. Kerromme mitä ovat ne hyvin harvinaiset tapaukset naisurheilijoiden joukossa, jotka ovat enemmänkin miehiä ja ovat siten pyrkineet hyödyntämään ruumiillista kilpailuetuaan. Heidän kohdallaan vaikuttaa joskus siltä, että sukupuolten välisiä, yleensä selviä eroja voi olla vaikea havaita, sillä sukupuolta voi joskus olla hankala määrittää pelkillä kromosomeilla, sukupuolielimillä tai hormoneilla.”

 

Artikkelissa mainitaan myös pari tuloksiltaan ristiriitaista tutkimusta siitä, mitä testosteronitaso vaikuttaa urheilusuorituksiin.

 

”On ilmeistä, ettei ihmisiä voida jakaa miehiin, naisiin ja intersukupuolisiin pelkästään testosteronitason perusteella.”

 

Eipä tietenkään. (Vaikka kansainvälinen yleisurheiluliitto onkin käyttänyt seerumin testosteronitasoa kriteerinä arvioidessaan, kuka voi kilpailla naisena.) Verikoetta luotettavampi ja halvempi diagnostinen menetelmä on tietysti housujen riisuminen, jolloin sukupuoli selviää yli 99,5 %:ssa tapauksista. Kuitenkin, vielä jää alle puolen prosentin mahdollisuus, että kilpailija ei olekaan biologisilta sukupuoliominaisuuksiltaan terve.

Parin lukemisen perusteella en löytänyt artikkelin esimerkeistä mitään muuten lääketieteellisesti virheellistä tietoa paitsi että sivun 23 taulukko on mielestäni harhaan johtava (siitä tuonnempana). Ainakin minulle artikkelista ja sen esittelytekstistä paistaa amatöörimäisyys ja ehkä ripauksen paranoiaa omaavana myös tarkoitushakuisuus. Tarkoitan tällä artikkelin synnyttämää mielikuvaa ekstrapolaatiosta, intersukupuolisuuskäsitteen perusteettomasta laajennuksesta:

 

”Yllättävästi vaikuttaa siltä, että sukupuolten välinen pieni ero on nykyisin entistä vaikeampi havaita, sillä sukupuolen määrittämiseen ei voidakaan käyttää kromosomeja, sukupuolielimiä eikä hormoneja. Mitä siis jää jäljelle?”

 

Mikäli oikein ymmärsin, ei mitään. Sukupuolten välisestä pienestä erosta puhutaan siis ikään kuin sillä viitattaisiin ihmiskuntaan yleensä – mitään rajausta ei esitetä.

Kaikki toimittajan esittelemät tapaukset ovat tosin todellisia, mutta maallikkona hänellä, kuten ilmeisesti Teilläkään, ei taida olla käsitystä siitä, mistä tässä pohjimmiltaan on kyse. Kuitenkin, jos on, miksi jättää kertomatta? Kuvatut tapaukset ovat esimerkkejä vaurioista, jotka ovat kohdistuneet niihin geeneihin tai kromosomeihin, jotka tavalla tai toisella ovat kytköksissä alkion sukupuolen määrittymiseen.

Artikkeli on sisäisesti ristiriitainen ja totta kai tarkkaavainen lukija sen huomaa: Etusivu: ”Se pienen pieni ero on poissa.” Hyvä Lukija -esittelyssä annetaan ymmärtää, että tutkijoiden mukaan sukupuolten välillä on vain pieni ero, niin pieni, että sitä ei voi oikeastaan enää havaita. Itse artikkelin tiivistelmässä todetaan, että sinnikkäät yritykset erottaa sukupuolet tieteellisesti ovat epäonnistuneet. Kuitenkin, itse tekstissä myönnetään se tosiasia, että miesten ja naisten välillä on yleistettäviä eroja, mutta että on olemassa myös kapea harmaa vyöhyke 0,05:stä yhteen prosenttiin (s. 22)!

Miksi ja miten sukupuolen määrittymisen virheitä kumuloituu kaikkien suvullisesti lisääntyvien eliöiden perimään, siitä en aio pitää luentoa, vaikka aihe onkin kiintoisa ja ajankohtainen. Eikä tarkoitukseni myöskään ole pitää lääketieteellistä esitelmää terveiden miesten ja naisten välisistä merkittävistä eroista; tunnette ne pääpiirteissään itsekin varsin hyvin – vai mitä? Tarkoitukseni on ollut kiinnittää huomiota Matthiensenin artikkelin luonteeseen sekä kertoa, mistä näissä jutun tuiki harvinaisissa esimerkkitapauksissa pohjimmiltaan on kyse. Luulen, että niistä Teillä kuin Matthiensillakaan ei ole riittävästi tietoa. Siispä:

Oppia ikä kaikki:
Jokainen vastasyntynyt (ihminen) tuo mukanaan maailmaan noin sata uutta mutaatiota, siis geenivirhettä, sellaisia, joita hänen vanhemmillaan ei ollut silloin kun he syntyivät (tutkittua tietoa). Näistä sadasta ns. ”hyödylliset” perimän muutokset (”positiiviset mutaatiot”) ovat lähes tai täysin olemattomia. Suurin osa on niin lievästi haitallisia, että luonnonvalinta ei huomaa niitä. Näin ne pääsevät salakavalasti rikastumaan populaatiossa kunnes niiden määrä on niin suuri, että on riski periä sama mutaatio molemmilta vanhemmilta. Tällöin mutaatio saattaa vaikuttaa fenotyyppiin, ilmiasuun. Kun niitä on kumuloitunut tarpeeksi, sekä fyysiset että henkiset ominaisuudet alkavat taantua. Tällaiset mutaatiot saattavat altistaa henkilöt esim. sukupuolisten ominaisuuksien ja fertiliteetin eli lisääntymiskyvyn häiriöille ja kulkutaudeille kuten tubille ja keuhkokuumeelle. Kuitenkin, jos tarjolla on antibiootteja, ihminen saattaa jäädä henkiin, lisääntyä ja välittää sukunsa mutaatiot lapsilleen. Lapsenteon ajankohtaan mennessä, noin 20 – 40 vuodessa hänen omiin sukusoluihinsa on kuitenkin ehtinyt kerääntyä perinnöksi noin sata uutta mutaatiota. Mitä iäkkäämpiä vanhemmat ovat, erityisesti isä, sitä enemmän mutaatioita on ehtinyt kerääntyä ja sitä suurempi terveysriski lapselle. Näin kaikki suvullisesti lisääntyvät eliöt, ja erityisesti lääketieteen vaikutuksen piiriin kuuluva ihminen rappeutuu sukupolvi sukupolvelta. - Aika on elämän vihollinen, pitkät ajanjaksot sen tuhoaja!

Suurin osa uusista mutaatioista on siis lähes neutraaleja, erittäin lievästi haitallisia (muutamat jopa täysin neutraaleja?). Näin siis niiden kohdalla, jotka pääsevät kehittymään ja syntymään suurin piirtein normaalisti. Todella haitallisten mutaatioiden määrää emme kuitenkaan tiedä, sillä hedelmöitys ei joko onnistu lainkaan tai alkio abortoituu varhaisvaiheessa: On arvioitu, että jopa 80 %:lla kaksiviikkoisista alkioista on jokin kromosomipoikkeavuus. Ne aiheuttavat alkion varhaisen kuoleman tai kyvyttömyyden kiinnittyä kohdun seinämään ja johtavat aborttiin ilman, että nainen edes huomaa olleensa raskaana. Kromosomeiltaan poikkeavista alkiosta 99 % abortoituu ennemmin tai myöhemmin. Kromosomipoikkeavuudet johtuvat yleensä munasolun meioosin eli vähennysjakaantumisen häiriöistä (nondisjunktio), joka johtaa kromosomien tai niiden osien epätasaiseen jakautumiseen blastomeerin eli nuoren alkion soluissa. Jos nondisjunktio tapahtuu myöhemmin mitoottisessa solussa, seurauksena on kimeerinen solukko, eräänlainen ”sekasikiö”.

Kromosomien määrän muutokset, kuten triploidia, joissa kaikkia kromosomeja on kolme, johtavat lähes aina alkion kuolemaan. Trisomiat, joissa yhtä kromosomia on kolme kappaletta kahden asemasta, ovat tavallisempia, mutta suurin osa niistäkin on letaaleja. Ainoastaan jotkut kromosomien 13, 18 ja 21 trisomiat jäävät eloon ainakin joksikin aikaa. Sukupuolikromosomien suhteen trisomia on siedetympi (Sariola ym., Kehitysbiologia – solusta yksilöksi, Duodecim, 2015).

Science-tiedelehdessä julkaistuja 1000-genomes -projektin etenemisiä ei kiireiden takia ole tullut pariin vuoteen seurattua. Kuitenkin muistaakseni jo lähes kymmenen vuotta sitten, ennen kuin projekti laajennettiin ”over 1000-genomes -projektiksi”, konkluusio oli, että ilmeisesti kaikki ihmiskunnan geneettiset viat ja sairaudet ovat kumuloituneet sukukuntamme perimään viimeisen viiden tuhannen vuoden aikana ja että pääosa tautigeeneistämme on syntynyt viimeisen tuhannen vuoden aikana. Tällainen tutkimus viittaa siis siihen, että kun mennään ajassa taaksepäin, ihmiskunnassa oli vähemmän mutaatioita ja että se oli terveempi. - Ja kun mennään tulevaisuuteen, ihmiskunta on entistä sairaampi. Tutkimukset viittaavatkin siihen, että jokainen uusi sukupolvi saisi jopa sata uutta sairautta tai vikaa. Aluksi ne ovat suuria harvinaisuuksia, mutta yleistyvät ajan myötä. Näin ihmiskunnan ”evoluutio” olisikin aina ollut devoluutiota, rappeutumista. (Huomaa, että tämä on jyrkässä ristiriidassa muuan teologian ylioppilaan, Charles Darwinin väitteen kanssa: ”Siksi voimme jokseenkin varmasti pitää tulevaisuutta pitkiksi ajoiksi turvattuna. Ja koska luonnollinen valinta vaikuttaa ainoastaan työskentelemällä kunkin eliön hyväksi, pyrkivät kaikki ruumiilliset ja sielulliset kyvyt kehittymään täydellisyyttä kohti”, Lajien synty, s. 666.)

Näin ollen on todennäköistä, että artikkelinne kuvaamat harvinaisuudet, huippu-urheilijat, ”naispiirteiset miehet” (XY) kuten Niyonsaba ja Wambui, ehkä myös Semenya, ovat viimeisen tuhannen vuoden aikaista ”devoluution tuotetta”, ”viimeisen milleniaalin mutantteja”. Ja jos maailma pystyssä pysyy, seuraavan milleniaalin jälkeen nämä lisääntymiskyvyttömät mutantit saattavat olla tuiki tavallisia. Ehkä silloin kuumana puheenaiheena ei ole enää korona, vaan olematon syntyvyys, johon hallitusten ”positiivisella perhepolitiikalla” ei voida enää vaikuttaa.

Sukupuolen, erityisesti miessukupuolen (XY) määrittyminen on hyvin monimutkainen ja monivaiheinen, häiriöaltis prosessi. Naissukupuolen (XX) määrittyminen on hieman yksinkertaisempaa: Y-kromosomissa sijaitsevan SRY-geenin puuttuessa alkion vatsaontelon takaseinämässä sijaitseva sukupienna kehittyy automaattisesti munasarjoiksi, jolloin SRY-geenin vaikutuksen puuttuessa mm. ns. Wolfin tiehyt, josta kehittyisi siemenjohdin, surkastuu.

Lisäksi miessukupuolen kehittyminen vaatii mm. sekä äidiltä että isältä perityn terveen Sox9 geenin. Jo toisen Sox9-alleelin mutaatio riittää aiheuttamaan XY-yksilön käänteissukupuolen (sex reversal) kehittymisen (Sariola).

Miehillä ehkä tavallisimmat sukupuolen erilaistumishäiriön syyt (ilman kromosomipoikkeavuuksia) ovat mutaatiot androgeenireseptorin (”vastaanottimen”) AIS:n geenissä tai geeneissä, jotka osallistuvat testosteronin synteesiin ja aineenvaihduntaan (ks. alla). XX-naisen sukupuolen erilaistumisen häiriö johtuu tavallisesti testosteronin ylituotannosta sikiöaikana lisämunuaisen 21-hydroksylaasientsyymin puutoksen johdosta (mutaatio).* Tällöin estradiolin sijaan lisämunuaisessa muodostuu testosteronia. Lisämunuaisen kuorikerroksen hyperplasia (liikakasvu) voi johtaa sukupuolen vajaakehittyneisyyteen. Tällöin vastasyntyneen poikkeuksellisen suuri klitoris eli häpykieli voi muistuttaa penistä tai häpyhuulet kivespussia. Samalla naisen sukupuolirauhaset jäävät kehittymättä.
*Kolesterolista syntyy ensin testosteronia. Jotta siitä saataisiin naishormonia, estradiolia, vety pitää poistaa sen toisesta OH-radikaalista. (Sukupuoli saattaa siis olla ”yhden vetyatomin päässä”. Tässä mielessä sukupuolten ero on tietysti ”pienen pieni”.)

Sitten on erittäin harvinaista kaksineuvoisuutta eli hermafroditismia, jossa ihmisellä on molempien sukupuolten sukupuolirauhaset. Tämä johtuu varhaisesta sukupuolen määrittymisen häiriöstä, esimerkiksi siitä, että joitain Y-kromosomin osia on siirtynyt X-kromosomiin (translokaatio).

Artikkelissanne esitelty naismaisten mieshuippu-urheilijoiden (XY kromosomit) AIS eli androgeeni-insensitiviteettioireyhtymässä on kyse testosteronivaikutuksen heikkenemisestä. Syynä on tuman DNA:han sitoutuneen proteiinin, androgeenireseptorin geenin mutaatio. Anrdogeenireseptori on moniosainen, monimutkaisen näköinen molekyyli ja tietääkseni sen erilaisia mutaatioita tunnetaan jo yli 400. Kun reseptori on viallinen, testosteroni ei kiinnity siihen kunnolla tai kenties ei lainkaan. Tällöin DNA:lle ei välity ”testosteroniviestiä” ja miespuoliset piirteet kehittyvät vajaasti tai eivät lainkaan.

Tämä AIS (joka oli artikkelissanne virheellisesti käännetty androgeeni-insensitiiviysoireyhtymäksi) on kuitenkin kovin harvinainen, arviot noin 1:20 000 – 65 000:een. Androgeenireseptorin geeni sijaitsee X-kromosomissa. Mutaatiosta riippuen mies (XY) voi olla piirteiltään täysin miehekäs tai täysin naisellinen. On tietysti selvää, että tällaisissa harvinaisissa tapauksissa sukupuolen määrittäminen voi joskus olla vaikeaa, jopa mahdotonta. Tällöin saattaisi olla parasta, että henkilö saisi itse päättää haluaako olla mies vai nainen vaiko jotain siltä väliltä. (Saako hän sitten halutessaan kilpailla naisten sarjassa, on jo eri juttu.)

Myös testosteronin samoin kuin estrogeenin synteesi voi häiriintyä monella tavalla sillä reaktiosarjoihin kuuluu monia vaiheita, joita mutaatiot voivat häiritä virheellisesti rakentuneiden entsyymien kautta. Mutaatiosta riippuen henkilön fenotyyppi, ilmiasu voi poiketa vähän tai paljon siitä, mitä kromosomisto edellyttäisi.

Molemmat kivekset saattavat jäädä laskeutumatta tai ne eivät kehity ollenkaan (agenesia) säätelygeenin mutaation takia. Tällöin XY-kromosomin omaavalle kehittyy naissukupuolen ulkoiset piirteet. Törmäsin tällaiseen potilaaseen naistentautien poliklinikalla kesällä 1976. Lähetteen syy oli kuukautisen puuttuminen 18 vuotta täyttäneellä naisella. Hän oli kromosomeiltaan XY, mutta fyysisesti nainen, koska kivekset olivat mutaatiosta johtuen jääneet kehittymättä. Kohtua ei ollut ja vagina päättyi umpipussiin; kohdunkaula puuttui. Silti hän oli mielestäni kaunis nuori nainen.

Ihmiskuntaan on tähän mennessä kerääntynyt jo reilusti yli 1 100 000 raportoitua mutaatioita / kromosomipoikkeamaa ja niiden aiheuttamina ainakin 30 000 erilaista sairautta, vammaa, vikaa tai häiriötä (ja lisää tulee koko ajan). Tähän joukkoon kuuluvat myös artikkelin harvinaisuudet: Turnerin (X0) ja Klinefelterin (XXY) tapauksia maassamme syntyy vuosittain kourallinen ja AIS-tapausten määrä siis korkeintaan 1:20 000:een. Artikkelinne taulukon mukaan 99,5 % meistä on joko miehiä tai naisia, loput 0,5 % intersukupuolisia: XY-kromosomit omaavalla saattaa olla naisen ulkoiset sukupuolielimet, jos osa Y-kromosista tai testosteronin vaikutus ei ilmenny normaalilla tavalla (0,01 %). XX-kromosomit omaavalla saattaa olla miehen ulkoiset sukupuolielimet, jos toiseen X-kromosomiin on siirtynyt normaalisti Y-kromosomiin kuuluvia geenejä (0,005 %). XXX (0,085 %) ja X0, Turner (0,05 %) ovat naisia, Turner tosin vajaasti kehittynyt. XYY (0,1 %) on mies ja myös XXY, Klinefelter (0,015 %) on mies, ei ”yleensä mies” kuten taulukossanne lukee.

En ymmärrä, miksi trisomiat XXX ja XYY on taulukossanne määritelty intersukupuolisiksi, vaikka XXX on selvä nainen, tosin pitkä, eikä ole varmuutta siitä, aiheuttaako se mitään oireita. XYY on selvä mies, hänkin ilmeisesti aina pitkä. Tällaiselle luokittelulle ei ole lääketieteellisiä perusteita: kyseessä on kromosomiston poikkeavuus, ei intersukupuolisuus (ellei siihen liity jotain muuta selvää geneettistä häiriötä). Myöskään Klinefelter (XXY) ei ole intersukupuolinen. Ylimääräinen X-kromosomi saa kuitenkin aikaan sen, että kivesten kehitys häiriintyy, puberteetti viivästyy ja jää vaillinaiseksi. Pituuskasvu jatkuu normaalia pidempään ja siksi he ovatkin keskimääräisiä pidempiä. Klinefelteriin liittyy myös henkisen kehityksen ongelmia, kouluvaikeuksia sekä taipumusta väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Muistan yhden Klinefelterin 1970-luvulta sairaalani nuorisopsykiatrian osastolta: Pitkä ja arvaamaton nuorukainen, mies, jota muut potilaat ja naishoitajat pelkäsivät. Kerran hän lähti etsimään viikatetta tarkoituksenaan katkaista muutaman hoitajan kaula. Intersukupuolinen hän ei ollut. Entä monosomia, Turner (X0), jolta siis puuttuu toinen X-kromosomi? Turnerin oireyhtymälle ovat ominaisia pienikasvuisuus, aortan ahatuma (koarktaatio) ja gonadotropiinien puutteesta johtuva hypogonadismi, sukuelinten vajaakehittyneisyys (ilman miehisiä piirteitä!). Turner on ”vajaasukupuolinen”, ei intersukupuolinen. Sitä paitsi: Turner on ainoa ihmisen kromosominen monosomia, joka voi johtaa elinkykyisen yksilön syntymiseen ja siinäkin sikiöaikainen kuolleisuus on yli 90 % (Sariola).

Artikkelissanne mainittu tutkija, antropologi Katrina Karkazis on silti oikeassa todetessaan, että ”Ei löydy yhtä ainoaa biologista perustetta, jolla jokainen voidaan luokitella mieheksi tai naiseksi” (lihavointi minun). Totta: meitä lienee pian jo kahdeksan miljardia ja joukossa muutama miljoona ”sukupuoligeneettisesti” poikkeava yksilö. Lähes kahdeksan miljardia voidaan biologisesti ja geneettisesti lukea joko selviksi naisiksi tai miehiksi, loput vähemmän selviksi. Kuitenkin, artikkelin esittelyssä kirjoitatte: ”...sivuilta 18-25 voitte lukea, mitä mieltä tutkijat ovat asiasta. Yllättävästi vaikuttaa siltä, että sukupuolten välinen pienen pieni ero on nykyisin entistä vaikeampi havaita, sillä...”

Se, että artikkelinne nostaa tästä lähes 8 miljardin joukosta esimerkeiksi pari mutanttia huippu-urheilijaa, herättää siis kummastusta: Onko paranoiaa epäillä, että onko taustalla kenties jokin ”sponsori”, painostusryhmä, joka haluaa vaikuttaa lehtenne kautta ja saada maallikot uskomaan, että että ”sukupuoli on käsite, josta pitää päästä mahdollisimman pian eroon” (tieteellisin perustein)? Ja että tästä syystä meidän kaikkien tulisi käyttää jopa samaa vessaa, jotta joku Turner- tai Klinefelter-yksilö tai vastakkaiseen sukupuoleen orientoitunut, transsukupuolisesti käyttäytyvä henkilö ei vain kokisi tulevansa ”loukatuksi”?*
*”Kliinisten aineistojen pohjalta tehdyn meta-analyysin mukaan transsukupuolisuuden esiintyvyys olisi 4,6 / 100 000 (naisesta mieheksi) ja 2,6 / 100 000 (miehestä naiseksi)” (Psykiatria, Lönnqvist ym., Duodecim, 2017, s. 458). (Se, että ihminen kokee kuuluvansa toiseen sukupuoleen, ei muuta sitä tosiasiaa, että hänen sukupuolensa on sitä, mitä se on eikä muutu toiseksi väestörekisteriin tehdyllä ilmoituksella.)

Tieteen Kuvalehteä voisi kutsua Tieteen Ilta-Sanomiksi. Näin siksi, että kuten joskus aikaisemminkin, nytkin etusivun kuin myös itse artikkelin otsikot / esittelyt eivät pidä yhtä varsinaisen tekstin kanssa. Ns. keltaisen lehdistön artikkelithan otsikoidaan usein tarkoituksellisesti siten, että ne herättävät ihmisen mielenkiinnon ja saavat hänet siten ostamaan lehden – vain huomatakseen, että artikkelin sisältö ei juurikaan vastaa sitä, mihin otsikko viittaa. Tästä esimerkkinä on myös Hyvä Lukija -esittelytekstinne. Tieteessä tällaista tapaa kutsutaan loogiseksi virhepäättelyksi, induktiiviseksi yleistykseksi: Pekka on nähnyt kolme mustaa varista. Tästä hän tekee sen tieteellisen johtopäätöksen, että kaikki varikset ovat mustia.

”Vastustajat ovat sitä mieltä, että sukupuoli on käsite, josta pitää päästä mahdollisimman pian eroon, ja että ´mies´ ja ´nainen´ ovat vain sosiaalisia rakenteita, jotka ovat jumittaneet meidät vanhentuneisiin sukupuolirooleihin.”
Vastustajien vastustajana olen sitä mieltä, että ajatus sukupuolettomuudesta ei ole edes väärä (not even wrong). Kysymys taitaa olla aivan jostain muusta?

 

Epäilen, että toimittaja Matthiensenin juttu perustuu pääosin artikkelissa mainittuun kirjaan Testosterone: An Unauthorized Biography (K. Karkazis K. & R. Jordan-Young, 10/2019). Viittaatteko heihin, kun puhutte ”tutkijoista”? Kuitenkin, Katrine Karkazis on kulttuuriantropologi ja Rebecca J-Y on sosiaalilääketieteilijä! Kumpikaan ei taida olla ihmisen kehitysbiologian, genetiikan, endokrinologian eikä fysiologian tuntija. Kirjaa en itse ole lukenut. Se on ilmestynyt 15. lokakuuta 2019 ja Amazonista löysin viisi ”top review´ta”. Alla kolme ilmestymisjärjestyksessä. Viimeinen julkaistu vasta 25.3.2020 ja tämä arvioitsija lienee asiaan jonkin verran perehtynyt ennen ”tuomiotaan”:

23.10. Nimimerkki Anti-science nonsense, yksi tähti:
Wow. Can't believe Harvard UP would publish this anti-science nonsense. The book picks apart well-regarded studies on testosterone in relation to power and dominance, violence, nurturing and athletic performance in a way that reminded me of the way that anti-vaxxers or flat-earthers dismiss overwhelming and clear evidence and scientific research. The authors go beyond healthy skepticism and into outlandish claims, dismissing basic links between testosterone and masculinity, for instance. They use outliers and anecdotes to question established scientific theory and make bold suggestions.
For example, one fact they use to somehow "prove" that men and women are competitive against each other is the fact that Usain Bolt's best 800 meter time is 2:07, while the women's world record is less than 2:00. Ummmm....okay... What on earth does this prove!? Usain Bolt isn't an 800 meter runner! The book is filled to the brim with this kind of shaky, sketchy "reasoning".
Another one of the many outlandish claims that the authors make is that human sex isn't dimorphic, that we aren't just male/female. It's not that simple!, they say. Rather, sex is made of many characteristics that all exist on a spectrum. This whole concept is unbelievably false, a notion that, if it takes hold, will set the women's movement way back. It's hard to conceive of what would motivate women writers to take this argument, when there is literally no science to back them up.
Rather than do the actual legitimate work of suggesting studies or research concepts that could back up their points (or to actually do said research-which would actually take some effort), they are content to pick apart well-founded science, and replace it with fantastical notions.

27.10. Nimimerkki Mind Blown, viisi tähteä:
I pre-ordered this book based on a couple of shorter, really thought-provoking pieces I read by the authors in places like NYTimes over the past year or so. Their writing is impressive, very high-level and goes to extraordinary lengths to stick to just the facts. Their ideas about testosterone's heavy presence in all of our lives are thought-provoking (shocking in some cases) and also somehow entirely relatable (who hasn't at some point heard some egregious thing explained away by this hormone?).
It's funny that the 1-star review above says that the authors have chosen to critique "well-regarded" studies. Maybe they didn't read carefully, but that's EXACTLY the authors' point: testosterone's role in our culture has become so ossified precisely because the original studies about it were--for decades--exceptionally well-regarded. But that's sure to change now because what's being shown in this book is that these studies are part of the same replication crisis that so much research is struggling to rise above.
The saddest part of the book is for sure the Violence chapter. To think that men and especially black men and men of color have been saddled with a "natural" preponderance for violence and rage is pretty depressing when thinking about what connection those studies have to the incarcerated population in the US today.
The funniest part is the Power chapter, which kind of takes the mickey out of all those poor people standing in bathrooms trying to look like Wonder Woman before asking for raises (definitely not pointing any fingers here).
Whether the ideas in the book rankle you or not, adjusting our eyes to these newer views of maleness and femaleness is clearly an important part of the conversation. The authors have done us all a service by going though this history with this level of thoroughness and intelligence, and humor.

25.3. 2020 nimellä John Smith, yksi tähti:
This book is a social commentary. I am keenly interested in the effects of testosterone in males so I read a lot of sources. I found this book horribly hard to read; it always had an edge, an axe to grind, something to prove. Ultimately, I went to the Conclusion, thinking it might provide data, a Cliff Note of the book but it was more of the same drivel. There may be some information somewhere in this book but, if there is, it is buried beneath a blanket of strangeness and obfuscation. Good luck to the reader.

MIKKO TUULIRANTAJyväskylä, kirurgi, evp.