Luominen artikkeliarkisto

Mikko Tuuliranta, huhtikuu 2025

Valaat, karvattomat merinisäkkäät jaetaan kahteen pääryhmään, hammasvalaisiin ja hetulavalaisiin. Hammasvalaita ovat mm. kaskelotti, sarvivalas, delfiini ja pyöriäinen. Hampaiden lisäksi niillä on ultraäänitutka. Sinivalas, maailman suurin eläin, kuuluu hetulavalaisiin. Muita ovat mm. lahti- ja sillivalas.

Suomalainen Wikipedia (4/2025) kertoo, että

”Kehityshistoriallisesti valaat ovat polveutuneet maaeläimistä. Niiden soilla elänyt kantamuoto on sama kuin sorkkaeläimiin kuuluvilla virtahevoilla, ja näin ne ovatkin itse asiassa kehityshistoriallisesti sorkkaeläimiä. Perinteisten sorkkaeläinten ja valaiden yhdessä muodostaman Cetartiodactyla-kehityslinjan sisällä virtahevot ja valaat yhdessä muodostavat yhden sen neljästä nykyään elossa olevasta monofyleettisestä pääkehityslinjasta, sikaeläinten (Suina), märehtijöiden ja kamelieläinten rinnalla.”

Oppikirjoissa valaiden evoluutiota kuvaa paraati, joka alkaa sorkkaeläimistä. Järjestys ja osanottajat voivat kirjasta riippuen hieman vaihdella. BIOMI 1:n (2021) mukaan evoluutio tapahtui seuraavassa järjestyksessä: Indohyus (”muinaisvuohi”) > Pakicetus > Ambulocetus > Kutchicetus > Rodhocetus > Odontocetus (hammasvalas) > Mystices (hetulavalas).

”Alkuvalas” Pakicetus

Ennen 1980-lukua uskottiin yleisesti, että valaat ovat kehittyneet Paleoseenikaudella (n. 60 mv.) eläneestä mesonychia-heimosta, maapetoeläimistä, joilla uskottiin olleen kaviot: puhuttiin ”kaviosusista”. Myöhemmin usko kuitenkin muuttui: Valaat kehittyivätkin sorkkaeläimistä siten, että muutos alkoi korvasta: Vuonna 1981 Pakistanissa tehtiin uusi löytö, kun eräästä Eoseenikauden kerrostumasta löytyi osittainen kallo sekä muutama selkänikama, kylkiluu ja joitain raajojen luita (arvioitu ikä n. 50 mv.). Löytö sai nimen Pakicetus, pakistaninvalas (cetus on latinaa ja tarkoittaa valasta).

Miksi cetus, valas? Siksi, että kallon ohimoluussa sijaitsevassa keskikorvan onkalossa (tympanic bulla) vaikutti olevan jotain ”valasmaista”: paksu sisempi luuseinä, ns. involucrum sekä ”jykeviltä vaikuttavat” keskikorvan kuuloluut, ei muuta. Tällaisella kielellisellä ”korvatempulla” maaeläin nimettiin valaaksi. Tieteellistä taksonomiaa?

Siksi, että vedenalainen kuulo vaatii omanlaisensa korvan: Maanisäkkäillä ääniaallot johdetaan keskikorvaan korvalehden, korvakäytävän ja tärykalvon kautta. Valailla ei tietenkään ole korvalehtiä. Hammasvalailla tosin on ”korvakäytävä”, mutta se ei ole funktionaalinen, läpimitta ”olematon”. Hetulavalaillakin se on pieni ja täysin vahan täyttämä, mutta ”saattaa toimia matalien äänten välittäjänä” (Anderson & Sues). Valailla lähes kaikki ääni välittyy leukaluun ”akustisen ikkunan” kautta ohimoluun ”tärylevyyn” (tympanic plate); valailla ei ole tärykalvoa (ymmärrettävistä syistä). Alaleuassa on rasvalla täyttynyt kanava ja sen päässä, ohimoluuta vasten ns. rasvatyyny äänen välittäjänä. Rasvan koostumus on ainutlaatuinen, sellainen, että sen äänenjohtavuus on sama kuin veden.

Maanisäkkäiden keskikorvan onkalo on pieni ja ilmatäytteinen. Onkaloa ympäröivä luuseinä on tavallisesti kauttaaltaan ohut ja tasapaksuinen. Valailla se on suuri ja rasvatäytteinen (jossa olevat kuuloluut ovat ”jykeviä”). Onkalon sisempi eli aivoja vasten oleva luuseinä, ns. involucrum on paksu ja tiivis, siis samankaltainen kuin Pakicetuksella.

Muuta valaaseen viittaavaa ei pakistanin”valaan” fossiilista siis löytynyt. Siitä huolimatta sille myönnettiin varsin pikaisesti valaiden esi-isän arvo ja asema. Tosin keskikorvasta väitettiin löytyneen myös valaille ominainen S-kirjaimen muotoinen luu-uloke, sigmoid process, mutta löydös on kovin tulkinnanvarainen. Yhden paksuuntuneen korvaluun perusteella Science-tiedelehti (220/4595) kuitenkin julkaisi löydön sensaationa kansikuvan kera: Pitkäkuonoinen, hylkeennäköinen otus sukeltaa rantakalliolta kalojen perään!

Näin siis silloin kun oli löydetty vasta muutamia luita ja kun mielikuvituksella oli tilaa laukata. Myöhemmin tehtiin lisälöytöjä, jotka osoittivat, että Pakicetus olikin sudenkokoinen sorkkaeläin, siis selvä maaeläin – ei jokin hylkeen kaltainen (jollaiseksi se oli Science-lehdessä kuvattu). Näin siksi, että näiden uusien löytöjen nilkan telaluussa (astragalus) oli ns. kaksoistaljarakenne (double-pulley, double-hump), jollainen on vain sorkkaeläimillä (esim. sika ja vuohi). Mutta miten sorkkaeläin (tai kavioeläin) voisi kehittyä valaaksi? Miten saada opiskelijat ja ns. suuri yleisö vakuuttumaan tällaisesta ”teoriasta”? Pitäisi olla muitakin todisteita kuin keskikorvan onkalo.

Ei hätää: 1990-luvulla ”uudet molekyylibiologiset analyysit” osoittivat (mukamas), että sorkkaeläimet (eivät siis kavioeläimet) ovat valaiden lähimpiä sukulaisia (Prothero).¹ Ja kun myös virtahepo luetaan sorkkaeläimiin, Pakicetusin arvo ja asema valaiden esi-isänä säilyi, jopa vahvistui.

Indohyus, BIOMI 1:n muinaisvuohi (sika?)

Jo 10 vuotta ennen pakistaninvalasta, Himalajalta oli löytynyt ensimmäinen intiansika (Indohyus), mutta se tutkittiin vasta -80 -luvulla. Pesukarhun kokoisen fossiilin iäksi arvioitiin 47 miljoonaa vuotta. Silläkin oli sorkkaeläinten telaluu ja involucrum eli paksu korvaonkalon luuseinä. Lisäksi sillä oli ”raskaat luut” (kuten virtahevolla) ja luiden happi-isotooppien suhteet kuulemma sellaiset, että se ”saattaa viitata vesielämään sopeutumiseen”. Otus olisi raskasluisena pystynyt virtahevon tapaan kävelemään matalan joen pohjalla.

Siinä kaikki – siis kaikki, mikä tuohon aikaan todisti, että valaat kehittyivät jostain sorkkaeläimestä, joka, kuten BIOMI 1 kertoo, ”oli vuohen kokoinen pitkäkuonoinen maanisäkäs, joka eli järvien ja jokien rannoilla ja ilmeisesti myös liikkui vedessä”. Sekä: ”Seuraavan 10 miljoonan vuoden aikana valaat sopeutuivat kokonaan vesielämään” (s.103).

Ambulocetus

Seuraava kehitysvaihe, Ambulocetus, ”kävelevä (ambulo) valas” löytyi sekin Pakistanista vähän myöhemmin -90 -luvulla. Sille saatiin kuitenkin sama ikä kuin sen esi-isälle, Indohyusille, n. 47 miljoonaa vuotta! Ja sitä paitsi termi, ”kävelevävalas”, on sanahirviö: Valas on eläinopin mukaan sataprosenttisesti vesielämään sopeutunut jalaton nisäkäs. Mutta jos sen väitetään kävelleen, se ei ollut valas. Siitä on toistaiseksi löytynyt vain yksi n. 80-prosenttinen fossiili ja eläimen pituudeksi on arvioitu kolme metriä. Rekonstruktion perusteella se on krokotiilin näköinen, pitkäkuonoinen (karvainen?) otus terävine hampaineen – valas ei mieleen tule.

Löydön tehnyt Hans Thewissen piti sitä kuitenkin valaana mm. hampaiden tähden: ”Valaankaltaiset hampaat”! Ambulocetus oli kuitenkin heterodontti kuten nisäkkäät yleensä. Heterodontia tarkoittaa, että leuassa on monenlaisia hampaita: kulmahampaita, poskihampaita jne. Hammasvalaat ovat kuitenkin homodontteja, kaikki hampaat ovat samanlaisia. Ambulocetuksellakin oli valasmainen paksu korvaonkalon sisäseinä, mutta sillä oli myös sorkkaeläimen nilkan telaluu, jossa oli kaksoistaljarakenne. Eläin oli siis korvan puolesta valas ja nilkan puolesta sorkkaeläin – ja terävien hampaiden puolesta peto, joka krokotiilin tapaan väijyi rannalle juomaan tulevia eläimiä. Tässä auttoi se, että ”silmät olivat siirtyneet osittain pään päälle”. Asiantuntijoiden mukaan Ambulocetus oli amfibininen eli vesielämään sopeutunut maaeläin kuten sammakko, saukko, majava tai virtahepo.

Rodhocetus

Rodhocetus oli edellisen kaltainen ”esivalas”, noin 2-3 metrinen vesieläin, jonka senkin iäksi on arvioitu lähes sama kuin edellisten (esi-isien?) eli 45-50 miljoonaa vuotta. Senkin kaksi osittaista luurankoa löytyi Pakistanista. Osittaisesta kallosta tulee mieleen krokotiili, mutta lantio/ristiluu sekä vasen reisi- ja sääriluu antavat vaikutelman eläimestä, jolla oli pitkät ja voimakkaat takaraajat. Saattaa olla, että nämä kaksi fossiilia kuuluvat eri eläimille; ne eivät tietääkseni ole löytyneet samasta ”arkusta”, vaan laajemmalta alueelta. -Niin kuin kuuluisat käteväihminen (Homo habilis, OH7) ja ”esiäitimme” Lucy (AL 288-1), joiden rekonstruktioista on löytynyt vieraita osia. Esim. yksi Lucyn kaulanikama kuuluukin paviaanille ja käteväihmisen fossiilissa on ainakin kahden muun lajin kuten häntäapinan sormiluita. Jos Rodhocetusin rekonstruktiot pantaisiin näytteille ilman nimikylttiä ja kysyttäisiin, mitä nämä ovat, kenelle tulisi mieleen ”kehittymässä oleva valas”?

Kutchicetus

Rodhocetusin samanikäinen pikkuserkku, Kutchicetus, löytyi sekin Pakistanista ja toinen Intiasta 2000-luvun alussa. Wikipediasta löytyvä ”taiteellinen rekonstruktio” tuo mieleen litteäkuonoisen saukon. BIOMI 1:n paraatikuvassa (s.102) se ui Ambulocetusin ja Rodhocetusin välissä.

Keskikorvaonkalon paksu sisäseinä ei tee näistä eläimistä valaiden esi-isiä. BIOMI 1 pitää virtahepoa valaiden klaaniin kuuluvana, mutta sillä ei ole valaiden korvaonkalon paksua seinää – kuin ei myöskään saukolla eikä majavalla. Joidenkin elinten samankaltainen rakenne ei ole todiste yhteisestä polveutumisesta. Etelä-Amerikan rasvalinnulla on ultraäänitutka, mutta se ei ole polveutumissuhteessa delfiiniin. Tikalla on sinkokieli kuin myös kameleontilla, mutta palokärjellä ja kameleontilla tuskin on yhteistä esi-isää.

Dorudon ja Basilosaurus

Seuraava valasvaihe oli merkittävä ja käänteentekevä ”uutuus”: Dorudon eli täysin vesielämään sopeutunut noin viisimetrinen, solakka ja virtaviivainen otus. Sillä oli sierainaukot osittain pitkän kuonon päällä, heterodontti (ei-valasmainen) hampaisto, eturäpylät, piskuiset takaraajat (”surkastumat”, n. 20 cm) sekä vaakatasoinen valaan pyrstö. Teorian mukaan se olisi kehittynyt noin 40 – 35 miljoonaa vuotta sitten jostain Ambulocetuksen kaltaisesta ”karvaisesta krokotiilista”, vaikka mitään välittäviä muotoja ei ole löydetty. Dorudon eroaa kuitenkin merkittävästi sekä ”kävelevistä valaista” että oikeista valaista. Kun Ambulocetus käytti saukon tapaan vahvoja takaraajojaan propulsioon, Dorudon käytti siihen valaiden tapaan vaakatasoista pyrstöään, joka sai voimansa selkä- ja vatsalihaksista. Eturäpylöitä käytettiin lähinnä suuntimina ja ”surkastuneet” takaraajat olivat ilmeisesti paritteluelimiä (engl. claspers) samaan tapaan kuin pythoneiden ”surkastuneet takajalat” (ns. keihäsluut).

Samankaltainen ja samaan sukuun luettu Basilosaurus, ”jättiläisankerias”, oli Dorudonin aikalainen Se oli kuitenkin paljon pidempi, jopa 20-metrinen. Nimi ”saurus” johtuu siitä, että sitä pidettiin ensin liskona. Erään 16-metrisen yksilön takaraajat, ”klasperit” olivat 35-senttiset, joissa kolme varvasta.

Näistä kaikista yllä mainituista eläimistä käytetään yhteisnimitystä Archaeoceti (muinaisvalas). (Huomaa taas ”cetus/ceti” vaikka juuri muuta samankaltaista valaiden kanssa ei ole kuin pyrstö.)

Surkastumista ja kehittymistä: takaraaja/pyrstö -ongelma

Geologi Donald Protheron v. 2007 ilmestynyt kirja Evolution – What the Fossils Say and Why It Matters (Columbia, 381 sivua) on ”paleontologinen kiukunpurkaus”; kiukkua siitä, että kreationistit, nuo tieteestä mitään ymmärtämättömät uskonnolliset fundamentalistit johtavat ihmisiä harhaan vääristelemällä ”paleontologisia tosiasioita”:

”ID-kreationistien kirja ´Of Pandas and People: The Central Location of Biological Origins´ (Davis & Kenyon 2004) väittää, että ´ei ole välimuotofossiileja, jotka yhdistävät maanisäkkäät valaisiin´. He eivät voisi olla enemmän väärässä. Tätä heidän vuoden 1989 painoksessa ollutta virheellistä väittämää toistetaan vuoden 2004 painoksessa, vaikka 1980- ja -90 -luvuilla löydettiin hämmästyttävä sarja välimuotoisia valasfossiileja, jotka selvästi yhdistävät maanisäkkäät täysin vesielämään sopeutuneisiin valaisiin” (s.322).

Prothero on siinä suhteessa oikeassa, että ennen 1990-lukua ainut ”todiste” valaiden evoluutiosta oli v. 1981 löytynyt Pakicetus. Mutta ei tilanne v. 2004 ollut juuri sen kummempi. Miten osoittaa, että esim. Ambulocetus ja Rodhocetus olivat maanisäkkäistä valaiksi kehittyviä eläimiä? Yhtä hyvin voisin väittää, että nykyiset krokotiilit ovat muinaisten sisiliskojen kalaliskoiksi kehittyviä välimuotoja – kaikkihan muuttuu koko ajan.

Vihaisen Protheron ainoat todisteet valaiden evoluutiosta ovat: 1) 1990-luvun molekyylisukupuu, jossa vuohet ja valaat istuivat virtahevon kanssa evopuun samalla haaralla. 2) Basilosauruksen/Dorudonin surkastuneet takaraajat sekä 3) nykyvalaiden lantio- takaraaja”jäänteet”. Muuta todistusaineistoa ei hänellä ole esittää – paitsi että muinaisvuohilla oli nilkassaan sorkkaeläimille tyypillinen telaluu mutta valaille tyypillinen paksuseinäinen keskikorvan ontelo!

Mutta on tietysti aivan luonnollista/loogista, jos uskoo evoluutioon, uskoa myös, että 16-metrisen Basilosauruksen 35-senttiset takaraajojen tyngät ovat todiste siitä, että aikaisemmilla sukupolvilla raajat olivat vielä normaalin kokoiset ja toiminnalliset. Mutta yhtä hyvä, parempikin selitys on, että tällaisten pitkien ja liukkaiden otusten parittelu veden alla, jossa voi olla voimakkaita virtauksia, ei ehkä olisi onnistunut ilman, että ne olisivat tarttuneet toisiinsa tällaisilla klaspereilla. Näin arvelevat esim. Andersson ja Sues kuin myös Wikipedia (en). Myös hailla on vastaava analoginen rakenne, jota kutsutaan eväsiittimeksi.

”Both wales and snakes retain tiny remnants of their hind legs and hip bones in their bodies, although they are normally not visible externally, nor do they have any function. These facts only make sense, if whales and snakes were once four-legged creatures” (Prothero, p.108).

Suomeksi: ”Sekä valailla että käärmeillä on kehossaan pikkuiset lantion ja takaraajojen surkastumat, jotka eivät näy ulospäin ja joilla ei ole mitään funktiota. Tällaisissa faktoissa ei olisi mitään järkeä, elleivät valaat ja käärmeet olisi joskus olleet nelijalkaisia.”

Prothero ei ole eläintieteilijä vaan geologi. Mistäs geologi voisi tietää, mikä funktio näillä vatsalihasten sisäisillä luilla on. (Eikä näe tarvetta ottaa asiasta selvää, koska ”tietää” sen jo muutenkin a priori.)

”Jo mainitut valaan surkastuneet lantio- ja reisiluut toimivat sukuelinten lihaksiston ja voimakkaiden peräaukon lihasten kiinnittymisalustana. Niiden tehtävänä on estää suolen sisällön ulospursuaminen suurissa hydrostaattisissa paineissa. Ei voida puhua kyseisten luiden toimintakyvyttömyydestä, koska valaat eivät ilman niitä voisi sukeltaa hyvin eivätkä edes lisääntyä. Boan ja pythonin kynnet (raajojen surkastumat) ovat avuksi, kun käärmeet liikkuvat oksistossa. Parittelun aikana kynnet toimivat apueliminä. - - Valastutkija Arvyn mukaan lantiosurkastumaa ei voi pitää maaselkärankaisten lantioluille homologisina. Hän nimittää näitä luita siitä syystä abdominaaliluiksi (vatsaluiksi)” (Evoluutio – kriittinen analyysi, Scherer – Junker, s.171)

Jos katsoo näitä luita esittäviä kuvia, tarvitaan ”jonkin verran positiivista mielikuvitusta”, jotta niissä näkisi jäänteitä lantio- ja reisiluista. (Noin v. 1920 Vancouverin saaren edustalta pyydystettiin ryhävalas, jolla oli takaruumiissaan ”surkastunut ulkoinen reisiluu”. Kyseessä oli kuitenkin mutaatiosta johtuva kehityshäiriö/syntymävamma. Joskus vastasyntyneillä saattaa olla pakaravaossa ihosta ja rasvasta koostuva sormimainen uloke, joka leikataan pois. Joidenkin mielestä tällaiset syntymäviat ovat todiste siitä, että ihmisen esi-isillä oli häntä! Joskus lapsi voi syntyä räpyläkätisenä, koska sormien välinen kudos ei ole sulanut pois niin kuin pitäisi. Joidenkin mielestä se on todiste, että esi-isämme olivat hylkeitä.)

Vähittäinen siirtyminen Ambulocetuksen uinnille potkua antavista vankoista takaraajoista Dorudonin pyrstön aikaan saamaan propulsioon on ongelma, johon kukaan evolutionisti ei tietääkseni ole suostunut ottamaan kantaa eli ehdottamaan jotain uskottavaa kehityspolkua. Fossiiliaineistossa ei ole välittäviä muotoja; vaakatasoinen pyrstö (ja siihen kuuluva litteä pyrstöranka) vain ilmestyy fossiiliaineistoon kuin tyhjästä – niin kuin moni muukin rakenne tai ominaisuus kuten linnun sulka (ns. ”esihöyhenet” ovat mielikuvitusta, nahan hajonneita kollageenisäikeitä). Totuus tietysti on, että Dorudonilla on valaan pyrstö, mutta se ei tee siitä valasta. Kyseessä on ns. homoplasia: Eläimillä, jotka eivät ole minkäänlaisessa polveutumissuhteessa toisiinsa, on siitä huolimatta samankaltaisia ja samatoimisia rakenteita. Sinkokieli ja ultraäänitutka ovat klassisia esimerkkejä.

Minkä kaiken muun pitäisi muuttua, jotta vuohesta saataisiin valas?

Jos valaiden evoluutio on fakta, siis tieteellinen tosiasia niin kuin Prothero ym. antavat ymmärtää, heidän pitäisi pystyä selittämään paljon muutakin kuin vain luita ja luurankoja. Luuston ulkopuolisten rakenteiden ja ominaisuuksien evoluutiopolkujen selittäminen on kuitenkin mahdoton tehtävä.

Jos verrataan esim. apinan ja ihmisen anatomiaa + fysiologiaa sekä toisaalta sorkkaeläimen ja valaan vastaavaa, jokainen ymmärtänee, miten paljon syvempi on kahden viimeksi mainitun välinen kuilu. Apinan muuntuminen ihmiseksi kesti teorian mukaan viisi miljoonaa vuotta, joten olettaisi, että muinaisvuohen muuntuminen valaaksi kestäisi ainakin kymmenen tai sata kertaa enemmän. Mutta kaikki tapahtuikin kymmenessä miljoonassa vuodessa! Kömpelö rinnastus voisi olla kuplavolkkarin evoluutio sukellusveneeksi: Ensin sekä maalla että veden pinnalla hyvin kulkevaksi amfibiomaasturiksi ja lopuksi pinnalla piipahtavaksi sukellussukkulaksi. Sallittakoon esittää muutama tarkentava kysymys:

• Mitä muutoksia pitää tapahtua, jotta nisäkäs pystyisi synnyttämään ja imettämään veden alla?
• Miten hengitys järjestyi uudelleen? Maanisäkkäät voivat hengittää sekä nenän että suun kautta, mutta valailla ilma menee hengitysaukosta (blow hole) suoraan keuhkoihin eli ohittaa nielun. Päälaella oleva hengitysaukko ei ole pelkkä reikä, vaan siihen kuuluu painetta aistivat hermot ja sulkijalihakset. Kun päälaki nousee pinnalle, valas aistii sen ja puhaltaa vanhan ilman keuhkoista ulos. Tällöin ilmavirtaus kaappaa mukaansa vettä, joka näkyy sumusuihkuna (ns. venturi-ilmiö).
• Miten äänen välitys korvalehdestä siirrettiin alaleuan ”akustiseen ikkunaan” ja sitä kautta ohimoluun ”tärylevyyn” (ks. ylle).
• Mitenkä hammasvalaiden ultraäänitutka ja sen ilmapussit, äänihuulet ja äänityyny (”rasvameloni”) + heijastuneen äänen vastaanotto ja tulkintajärjestelmä kehittyi (kohteen suunta ja etäisyys)?
• Miten suolanpoiston järjestelmä syntyi?
• Mistä paksu ihonalainen erikoisaine, lämmöneristysmateriaali eli valaanrasva (traani) tuli? Syvällä meressä on kylmää.
• Miten verenkierto ja kasaan menevät keuhkot säädettiin syväsukellustilaan, jopa kahteen kilometriin?
• Miten verenkierron kautta tapahtuva lämmönsiirto järjestyi?

Hampaista hetuloihin - miten?

Maanisäkkäillä on luiset hampaat, joten on johdonmukaista olettaa, että ensin syntyivät hammasvalaat kuten delfiinit ja kaskelotit. Mutta sitten jonkun niistä piti menettää hampaansa ja korvata ne pitkillä proteiinista koostuvilla sarveislevyillä, joilla ruoka, kuten krillit siivilöidään. Tässäkin evolutionistit vetoavat sikiöaikaisiin jäänteisiin: Hetulavalaiden sikiöiden leuoissa on jäänteenä hammasaiheet, jotka sitten surkastuvat – aivan kuten ihmisalkion mukamas-kidukset ja mukamas-häntä. Selityksen keksineet eivät taitaneet olla mitään alkionkehityksen asiantuntijoita eli embryologeja. Niinpä he eivät ole tienneet, miten tärkeitä nuo ”jäänteet” ovat jonkin rakenteen kehitykselle – aivan kuin lautavuoraus betonista valettavalle kivijalalle. Näistä hammasaiheista ei siis tule koskaan hampaita, mutta niillä on tärkeä merkitys leukaluiden muodostumiselle. Sama pätee myös märehtijöiden yläetuhampaisiin, jotka eivät koskaan puhkea esiin. Ja sitä paitsi valaiden leuassa on vain noin 30 hammasta, mutta hetulavalailla aiheita on 80.

Ruumiinkaava (bauplan)

Millä mekanismeilla tapahtui perustavaa laatua oleva ruumiinkaavan muutos vuohesta tai virtahevosta delfiinin sulavaksi ja virtaviivaiseksi vartaloksi? Mutaatiot? Varmasti ei: geeneissä ei ole, toistan: geeneissä ei ole ruumiinkaavaa, geenit eivät ole ”elämän piirustuksia” (blueprint of life); geenien kautta pyöritetään ja säädellään vain aineenvaihduntaa eli tuotetaan eri rakenteiden ja solukoneistojen peruspalikat, proteiinit (ja niiden kautta lipidit ym.). Ruumiinkaava peritään jättikokoisesta munasolusta, geenien ulkopuolelta. (Munasolun pitkästä kypsymishistoriasta johtuen esim. ihmisellä lapsi perii ruumiinkaavansa aina äitinsä äidiltä.)

Lopuksi:

Sen puolesta, että oikeat valaat olisivat kehittyneet ”muinaisvalaista”, puhuu kuulemma myös se tosiseikka, että mistään ei ole löydetty nykyvalaiden fossiileja. Jos valaita olisi ollut jo ennen kreationistien kuvittelemaa vedenpaisumusta, jossa fossiilien väitetään syntyneen, pitäisi ”kävelevien valaiden” fossiilien joukosta löytyä myös nykyvalaiden jäänteitä. Mutta koska niitä ei ole löytynyt, niitä ei ole ollut; valaat ovat siis polveutuneet muinaisvalaista. Siis jos jotain ei ole löydetty, on todiste siitä, että sitä ei ole? Huono argumentti: monen muunkaan nykyeläimen fossiileja ei ole löydetty. Mutta toisaalta monta on myös löydetty (ns. eläviä fossiileja) ja ne osoittavat, että ko. eläimet eivät ole muuttuneet miksikään kymmeniin tai jopa satoihin miljooniin vuosiin, kuten varsieväkala latimeria tai tuatara-lisko, molukkirapu eli takaripyrstö tai siili tai ”dinosaurusmänty” (Wollemia). Jos mutaatiot ovat ”evoluution moottoreita”, niin kuin väitetään, eikö esim. 50 miljoonaa vuotta mutaatioita saisi eliössä aikaan mitään muutoksia – edes taantumista?

Indohyus, Pakicetus, Ambulocetus, Kutchicetus, Rodhocetus, Dorudon ja Basilosaurus ovat sukupuuttoon kuolleita muinaisia eläimiä, joista muutamilla oli joitain yhteisiä piirteitä. Muinaisuuden eliömaailma oli nykyistä paljon rikkaampi ja monipuolisempi, joten löydettyjen fossiilien suuresta joukosta ei liene kovin vaikeaa poimia yksilöitä, jotka voidaan sijoittaa teorian pohjalta kuviteltuun kehityssarjaan. Tämä koskee niin muinaisvalaita kuin muinaisten hevoseläintenkin suurta ja kirjavaa joukkoa, seikka, josta olen kirjoittanut jo aikaisemmin (luominen.fi: Darwinin hullu hevonen evoluution ihmemaassa). Sama pätee valassarjaan: erilaiset fossiilit, usein kovin puutteelliset, on joskus helppo asetella kuviteltuun järjestykseen ja korvata puuttuvat osat mielikuvituksella (ja uskoa, että joidenkin rakenteiden samankaltaisuus on todiste yhteisestä kantamuodosta).

Kalifornian yliopiston Museum of Paleontologyn verkkosivulla on esillä ”evogram”, fossiilisarja todisteena siitä, että valaat ovat polveutuneet elämistä, jotka ovat sukua Indohyusille ja Pakicetukselle. Samalla sivulla kuitenkin tunnustetaan, että: ”Mikään näistä fossiilisarjan yksilöistä ei meidän tietomme mukaan ole minkään toisen suora esi-isä.” – Ja viitataan hypoteettisiin ”muinaisiin sukulaisiin”. Yliopistotiedettä?

Samankaltainen ”evogrammi” voitaisiin rakentaa myös nykyisistä eläimistä: Lumikko > Kärppä > Kivinäätä > Minkki² > Saukko > Norppa > Merileijona > Pyöriäinen > Delfiini > Miekkavalas.

Mitä tulee aikaisemmin mainittuihin 1990-luvun molekyylisukupuihin, jotka mukamas osoittivat, että valaat ovat kehittyneet sorkkaeläimistä, kukaan ei enää taida puhua niistä – syystä, että ne eivät todistaneetkaan sitä, mitä toivottiin eli kaikkien eliöiden polveutumisen viimeisestä yhteisestä kantamuodosta (LUCA). Richard Dawkins oli kuitenkin toiveikas vielä niinkin myöhään kuin v. 2008 kirjassaan Maailman hienoin esitys:

”...eläin- ja kasvikuntien kaikista kolkista tuotetaan halvalla ja nopeasti valtava DNA-sekvenssien tietokanta. Yksityiskohtaiset DNA-vertailut täyttävät kaikki tiedossamme olevat aukot lajien todellisesta evolutiivisesta sukulaisuudesta kaikkien muiden lajien kanssa. Silloin tunnemme täysin varmasti kaikkien elävien olentojen koko sukupuun.”

Kävikin päinvastoin. Geenisukupuita tutkinut Zagrebin yliopiston biokemisti Branko Kozulić käsitteli Dawkins-profetioita kirjassaan The Essence of Biological Species (2021) – siis väitteitä, että molekyylit (proteiinit ja geenit) tulevat todistamaan sen, mihin fossiilit eivät kyenneet: meille kaikille yhteisen kantamuodon ja pitkän evoluutioketjun. Kozulić:

”Viimeisen kymmenen vuoden ennennäkemättömän kehityksen ansiosta meillä on nyt pääsy yli sadantuhannen erilaisen biologisen lajin genomien sekvenssitiedostoihin. Nykyään sekvensoidaan vuosittain yli 30 000 lajin genomit eli noin sata joka päivä. Sekvensoitujen genomien määrä jatkaa koko ajan kasvuaan, kun instrumenttien teho ja lukumäärä jatkuvasti kasvaa.

Monissa yhteyksissä useat tunnetut tutkijat ovat ilmaisseet tiedeyhteisössä hyvin laajalle levinneen käsityksensä, että erilaisten biologisten lajien genomien sekvensointi todistaa lopullisesti yhteisen polveutumisen ja kaikkien lajien universaalisen sukulaisuuden. Tällaiset ennustukset olivat tunnettujen evoluutiobiologien lempipuheenaihe.

Olisi vähättelyä sanoa, että nämä odotukset eivät ole realisoituneet, koska se jättäisi jäljelle toivon, että tulevaisuuden tutkimustieto osoittaisi näiden odotusten olleen sittenkin oikeita. Niin ei tule käymään, koska näiden odotusten perustana olevien lähtökohtaoletusten tiedetään nyt olevan vääriä, ja jokainen uusi sekvensoitu genomi osoittaa ne kerta toisensa jälkeen vääriksi. Tällä hetkellä on jo kymmeniä tuhansia ilmiselviä esimerkkejä tällaisista tapauksista ja se oikeuttaa meidät julistamaan lopullisen tuomion ilman mitään järjellistä epäilyä” (s.3-4).

2010-luvulla DNA:n sekvensointitekniikat ottivat siis jättiaskeleita: kokonaisia genomeja voitiin sekvensoida nopeasti ja halvalla. Tämä teknologia osoitti, että jokaisella eliölajilla on niin paljon omaa ja ainutlaatuista biologista informaatiota, että vanha oppi yhteisestä kantamuodosta ja polveutumisesta on paras unohtaa. Tutkittua ja kaikkien tutkijoiden vapaasti saatavilla olevaa DNA-dataa on kerääntynyt niin paljon, että siitä tehtävät johtopäätökset ovat sellaisia, ”ettei niitä voida kiistää argumenteilla”. Kozulić:

”Tänään jokainen oppinut henkilö, ilman mitään erityistä luonnontieteiden alan koulutusta, voi ymmärtää tämän biologian uuden vankan perustan. Tämä perusta on täysin kiistämätön. Kun jonkin lajin genomin sekvenssi on määritetty, tämä tieto tulee säilymään sivilisaatiomme hallussa niin kauan kuin se kestää. Jokainen mielipide, argumentti, hypoteesi, teoria tai filosofia, jonka voidaan osoittaa olevan tällaisen tiedon kanssa ristiriidassa, on vääjäämättömästi väärä.”

Kozulic määrittelee biologisen lajin sellaiseksi, jolla on vähintään sata uniikkia proteiinia, siis sellaista, jota ei ole millään muulla eliöllä. Uniikki- eli ns. singleton-proteiini on sellainen, jonka aminohappojärjestys poikkeaa kaikkien muiden tunnetuiden (miljoonien?) proteiinien vastaavasta vähintään 91% (jolloin muistuttavuus-aste on korkeintaan 9%). Sadan tällaisen uniikin proteiinin synty sattumalta (luonnonvalinnan ”ohjaamana”?) on meidän 14 miljardin vuoden ikäisessä maailmankaikkeudessamme moninkertainen tilastomatemaattinen mahdottomuus. Päinvastainen usko on taikauskoa:

”Taikausko [tieteessä] merkitsee väärää ymmärrystä syyn ja seurauksen laista (kausaliteetista), luottamusta magiaan ja sattumaan sekä uskoa vasten todisteita.”

Fossiileista kiinnostuneen kannattaa hankkia Jefrey Tomkins´n vuonna 2023 ilmestynyt kirja (130 s.) The Fossils Still Say No. Tomkins ei ole paleontologi vaan geneetikko, mutta tutkinut aihepiiriä ja kirjoittanut siitä paljon. (Valaiden evoluutiota kirjassa ei kuitenkaan käsitellä.) Kirjan voi tilata osoitteesta icr.org. Hinta on 20 dollaria, mutta postitus peräti 24 taalaa + tulli 7,80 euroa + postin käsittely 3,10 €.

MIKKO TUULIRANTA, kir. erik. lääkäri