Luominen artikkeliarkisto

Michael Eggleton

Tasmanian pussipiru [tai pussiahma] (Sarcophilus harrisii) on pussieläin, joka ei ole pahan maineensa veroinen. Ensimmäisissä lajin kuvauksissa sitä luonnehdittiin ”kesyttämättömän villiksi ja erittäin vaaralliseksi karjan tuhoajaksi, jonka raivokkaille puremille eivät tavallisen kokoiset koirat mahtaneet mitään”.¹ Suvun tieteellinen nimityskin tarkoittaa ”lihanrakastajaa”.

Kun laivallinen englantilaisia upseereita, merimiehiä ja rangaistusvankeja vuonna 1803 asettui asumaan Etelä-Tasmaniassa virtaavan Derwent-joen varteen, pussipirun outo yöllinen ulvonta ja kiljunta sai heidät ymmärrettävästi huolestumaan.² Eräät kuvaukset saivat jopa koomisia piirteitä, kun sanottiin, että se ”teurastaa toisia olentoja pelkästä hillittömän tappamisen himosta”.³

Tämän ”Belsebubin pennuksikin” nimetyn eläimen parissa työskentelevät henkilöt pitävät tällaista kuvausta suuresti liioiteltuna. Vaikka eläinyksilöt ovat luonteiltaan erilaisia, on laji yleensä arka. Kuuluisa pussihukkatutkija⁴ Dr Eric Guiler on käsitellyt yli 7 000 pussipirua.⁵ Tämä edellyttää toki varovaisuutta, sillä eläimen pää painaa neljänneksen sen kokonaispainosta ja 80 asteen kulmaan aukeava kita aikaansaa hämmästyttävän 418 Newtonin purentavoiman.^6,7 Ruumiinpainoon suhteutettuna eläimen purentavoima on suurempi kuin millään elävällä lihansyöjänisäkkäällä – jopa suurempi kuin hyeenalla ja tiikerillä.⁸ Onneksi pussipirut eivät ole kovin isoja, urokset ovat yleensä naaraita kookkaampia. Pään ja ruumiin pituus on noin 65 cm ja hännän 25 cm. Otus painaa noin 8 kg.

Pussipirut ovat pääasiassa yöeläimiä, jotka metsästävät yhdistämällä väijytyksen ja lyhyen ajojahdin. Vompatit (onkaloita kaivavat kasvissyöjäpussieläimet), jotka voivat painaa jopa 30 kg, ovat niiden mieliruokaa. Myös pienet kotoperäiset nisäkkäät (mukaan luettuina nuoret pussipirut), linnut, yöperhoset, sammakonpoikaset, sammakot, matelijat sekä hedelmä- ja vihannesruoka kelpaavat. Mieluimmin ne kuitenkin saalistavat heikkoja tai sairaita eläimiä (kuten vastasyntyneitä tai sairaita lampaita) ja ovat erikoistuneita haaskansyöjiä. Niiden syömiin raatoihin (niin selkärankaisiin kuin selkärangattomiinkin) kuuluu auton alle jääneitä, kaloja, karjaa, hevosia ja satunnaisesti jopa ihmisiä (kuten murhattuja tai itsemurhan tehneitä).⁹ Vain paksuimmat ja kovimmat luut sekä sitkein nahka jäävät syömättä.

Vaikka pussipiruja pidetään yksineläjinä, ne muodostavat tutkimusten mukaan laajoja sosiaalisia verkostoja. Ruokailu, jota tutkijat alun perin pitivät väkivaltaisena riitelynä, on todellisuudessa yhteisöllinen tapahtuma. Erilaiset äänet ja elkeet ylläpitävät järjestystä hallitsevimmasta eläimestä arvojärjestykseltään alimpaan. Tämä menettelytapa ilmoittaa lähistöllä oleville pussipiruille tarjolla olevasta ravinnosta, jolloin energiaa ei tuhlaannu ruoan etsimiseen muualta. Yleensä 2–5 pussipirua kokoontuu saman aterian ympärille, mutta jopa 22 on nähty syövän yhtä kuollutta lehmää.¹⁰ Niiden on syötävä keskimäärin 15 % ruumiinpainostaan päivässä, mutta ne pystyvät ahmimaan jopa 40 % painostaan puolessa tunnissa (mikä riittää 2–3 päiväksi).¹¹

Tasmanian pussipirulla on 4–27 neliökilometrin reviiri.¹² Ne ovat hyvin sitkeitä ja voivat kulkea jopa 16 km yössä ja ylläpitää yli 10 km/h vauhtia pitkiäkin matkoja.¹³ Vesi ei ole niille este. Ne ovat erinomaisia uimareita ja pystyvät ylittämään vuolaasti virtaavia jokia.¹⁴ Pussipiru käyttää vuoron perään 3–4 pesäluolaa, eikä elinaikanaan vaihda niitä toisiin. Niitä ei kuitenkaan pidetä paikalliseläiminä, koska ne liikkuvat myös reviirinsä ulkopuolella (paitsi pentujaan hoitavat naaraat). Ne voivat jakaa asuinalueitaan lajitoveriensa kanssa ja näin kannan esiintyvyystiheys on suurempi kuin mitä se muutoin olisi.

Levittäytyminen vedenpaisumuksen jälkeen

Raamatun mukaan Jumala toimitti eläimet Nooan arkkiin (myös parin pussipirun luotua lajityyppiä). Raamattu ei kerro miten eläimet levittäytyivät ja lajiutuivat maailmanlaajuisen mullistuksen jälkeen. Jääkauden aikainen matalampi meren pinta paljasti maasiltoja kulkureiteiksi (mahdollisesti ajelehdittiin myös lautoilla), jotka todennäköisesti tekivät pussipirujen saapumisen Australiaan mahdolliseksi. Sekä jääkauden aikainen että sen jälkeinen ilmastonmuutos saattoi vaikuttaa populaatioihin. Pussipirujen metsästys Manner-Australiassa sekä dingojen saaliiksi joutuminen saattoivat myötävaikuttaa niiden tuhoon siellä. Populaatio säilyi vain Tasmaniassa, joka joutui mantereesta eristyksiin, kun jääkauden sulamisvedet nostivat meren pintaa.

Evoluutioon perustuva maailmankuva jättää Tasmanian pussipirujen edeltäjät hämärän peittoon. Ne luokitellaan Dasyuridae-heimoon¹⁵ ja niiden sanotaan erkaantuneen (samaan heimoon kuuluvista) pussinäädistä. Kaksi leukaluufossiilia on luokiteltu oletettuun välittävään sukuun kuuluvalle Glaucodonille, jonka väitetään ”luultavasti olleen pussinäätien ja nykyisten pussipirujen yhteinen esi-isä”.¹⁶ Tämän eläimen sanotaan eläneen plioseenikaudella (noin 2,6–5,3 miljoonaa vuotta sitten evoluution aikataulun mukaan). Kaikki Australian alueelta löydetyt pussipirufossiilit on ”ajoitettu” 11 000–70 000 vuoden ikäisiksi.¹⁷ Nämä fossiilit eivät kuitenkaan eroa nykyisistä pussipiruista juuri muuten kuin suuremman kokonsa (15–50 %) puolesta.

Yhteenveto

On totta, että lankeemuksen seurauksena luomakuntaa kohdannut kirous on aiheuttanut suuria muutoksia Jumalan alkuperäiseen ja täydelliseen luomistyöhön. Synnin kauheudesta muistuttavia muutoksia ovat esimerkiksi monien eläinten muuttuminen lihan- ja raadonsyöjiksi Tasmanian pussipirujen ohella. Jos tätä muutosta ei tulkita Jumalan sanan valossa, huomio voi kääntyä pois Jumalan ikuisesta voimasta ja jumalallisesta luonteesta, jotka on selvästi tuotu esiin Hänen luomakunnassaan (Room. 1:20). Tämä on johtanut liioitteluun, jollei suorastaan vääristelyyn, ja on saanut aikaan mielikuvan Tasmanian pussipirusta vihamielisen raakalaismaisena, kyltymättömänä ahmattina ja tuholaisena. Väärinymmärretty pussieläin on kuitenkin näyttö Jumalan luovasta voimasta ja neroudesta, ei kuvitteellisesta evoluutiosta.

Pussipirun naamasyöpä (DFTD¹) [Puolitekninen]

Vuonna 1996 ensimmäistä kertaa tavattu naaman muotoja runteleva syöpä on levinnyt kulovalkean tavoin Tasmanian pussipirupopulaatioon ja lajia uhkaa sukupuutto. Tämä naamasyöpä on yksi kolmesta tunnetusta tarttuvasta syöpämuodosta.² Kesäkuuhun 2012 mennessä tauti oli levinnyt jo 75 %:iin Tasmanian alueesta. Naamasyövän todennäköisinä aiheuttajina pidetään pahanlaatuisiksi muuntuneita Schwannin soluja (suojaavat ääreishermojen säikeitä³ jotka leviävät pureman kautta. Solut alkavat lisääntyä pureman saaneessa eläimessä välittömästi. Kun vammasta tulee näkyvä, kuolema seuraa 3–5 kuukauden kuluessa.

Ensin arveltiin, että pussipirun immuunijärjestelmä ei tunnistanut vieraita syöpäsoluja geneettisen monimuotoisuuden puutteesta [sisäsiittoisuudesta, suom. huom.] johtuen. Näin syöpäsolut olisivat tulleet hyväksytyiksi osana isäntää. Vastikään on kuitenkin todettu, että lähes jokaisen nisäkkään solukalvoilla esiintyvät MHC-molekyylit [Major Histocompatibility Complex] puuttuvat näistä syöpäsoluista. Normaalisti ne antavat elimistön immuunijärjestelmälle mahdollisuuden määrittää onko solu ystävä vai vihollinen. Näin syöpäsolut pystyvät välttämään immuunijärjestelmän tunnistuksen. Näitä puuttuvia molekyylejä koodaavat geenit ovat kuitenkin edelleen vahingoittumattomina solun sisällä. Toiveena on, että ne voitaisiin saattaa jälleen toimiviksi (tiettyjen signaalimolekyylien avulla), jolloin DFTD-solut pakotettaisiin tuottamaan MHC-molekyylejä.⁴ Lisäksi eristäytyneellä Luoteis-Tasmanian pussipirupopulaatiolla on viitteitä jonkinlaisesta vastustuskyvystä (kasvaimet näyttävät kasvavan hitaammin, jopa kutistuvan, ja näin syöpä tappaa eläimen hitaammin). Näitä eläimiä seurataan mahdollisen läpimurron saavuttamiseksi taudin taltuttamisessa.

Lähdeluettelo ja kommentit

1. Lyhenne DFTD tulee sairauden englanninkielisestä nimestä Devil Facial Tumour Disease, toim. huom.
2. Muut ovat koirilla esiintyvä sukupuoliteitse tarttuva sukuelinten kasvain (CTVT) ja hyttysen piston välityksellä syyrialaisiin hamstereihin tarttuva retikulumsolusarkooma. Nämä on pidettävä erillään ihmisen virusvälitteisistä syövistä kuten Burkittin lymfoomasta.
3. Likely culprit for DFTD, 10. helmikuuta 2010, tassiedevil.com.au, luettu 19. elokuuta 2014.
4. Encouraging steps forward in fight to save the Tasmanian devil, tassiedevil.com.au, 12. maaliskuuta 2013, luettu 19. elokuuta 2014.

MICHAEL EGGLETON
on apulaispastori ja CMI:n pitkäaikainen tukija, joka opiskeli laivanrakennustekniikkaa ja työskenteli 18 vuotta Boeing`n lentokonerakentajana.