Voimmeko tietää mitään?

07.01.2012 - Mietteliäs

Hei Sivustonne vaikuttaa olevan enemmänkin luonnontieteisiin kuin filosofiaan keskittyvä, mutta koska olette vastanneet muidenkin esittämiin filosofisiin kysymyksiin, ajattelin että minäkin voin kysyä sellaisia (ainakin minun mielestäni nämä voidaan luokitella filosofiaan kuuluvaksi).

Joku voi pitää näitä hirveän syvällisinä, mutta mielestäni nämä asiat ovat kuitenkin peruspuolen filosofiaa, päätellen siitä että niitä käsitellään jo lukion pakollisessa filosofian kurssissa.

Eli: Miten ihminen voi tietää mitään varmaksi?
* Entäs jos koko näkemäni todellisuus on harhaa?
* Entäs jos en olekaan oikeasti se joka luulen olevani?
* Mitä jos onkin näin että joku jossain vain luo minulle kaikenlaisia illuusioita? (tätä ideaahan oli käytetty mm Matrix -elokuvassa, jos olette nähneet)
* Entäs jos järkemme huijaa meitä jollain tapaa?

Näitä tämäntyylisiä kysymyksiä voisi jatkaa loputtomiin. Mitä tahansa sanotaankin, se voidaan aina kyseenalaistaa jollain tuon tyylisellä asialla.

Tähän olen kuullut vastattavan mm siten, että emme voi tietää, muttei ole myöskään syytä olettaa asioiden olevan noin. Tämähän voidaan kääntä toisinkin päin: onko sitten syytä olettaa ettei ole?

Jumalaan uskominen meni hyvin vaikeaksi kun alkoi ajatella, että entäs jos jokin tuntematon "voima" tai taho vain esiintyy kristinuskon jumalana/jeesuksena, mutta on todellisuudessa jotain muuta, joka vain tahtoo huijata ihmisiä. Jos tämä joku tekee ihmeitä, toteuttaa profetioita ja antaa ihmisille "väärän uskon" ja vääriä henkilökohtaisia kokemuksia, ja on todellisuudessa jotain muuta kuin mitä antaa ymmärtää olevansa.

Myöskään mitkään tieteelliset perustelut eivät auta, koska kaikki havaintoihin perustuva voidaan kyseenalaistaa. Miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia ja miten ylipäänsä on mahdollista uskoa varmaksi, jos järjen tasolla joutuu epäilemään että onko yliluonnollinen usko huijausta, ja onko kaikki mitä havaitsen epätotta.

Tähän ei mielestäni kelpaa selitykseksi ainakaan se, että "miksi kukaan tahtoisi tehdä noin" (niinkin olen kuullut sanottavan), koska emme voi arvioida mitenkään korkeampien voimien mielitekoja.

Näin maalaisjärjellä ajatellen uskominen on sitä, että pitää jotain totena. Mutta miten voin pitää kristinuskoa totena, onko oikeasti mitään syytä pitää, eikö tuo edellämainitsemani ongelma johda vain absoluuttiseen 50:50 tilanteeseen, missä kaikki voi olla yhtä hyvin totta tai epätotta, emmekä oikeastaan voi olla mistään varmoja.

Lisäksi jos miettii elämää käytännön tasolla, niin on aika sietämätöntä elämää jos ei voi luottaa mihinkään ja täytyisi rakentaa kaikki sellaisen ajatuksen varaan että "miten tulee elää, kun emme voikaan tietää".

Siksi kysynkin että mitenkä voisin luottaa siihen, että havaitsemani maailma on todellinen jne, ja että kristinusko on totta ja Jumala on olemassa, ja juuri sellaisena kuin kristinusko sen ilmoittaa. Luultavasti kuitenkin itsekin uskotte noin.

Ongelma on siinä, että mihinkä voisin uskon perustaa, kun kerran järkisyyt ja subjektiiviset kokemukset voidaan vahvasti kyseenalaistaa.

Tilanteeni on varsin toivoton, lähinnä yritän olla miettimättä tällaisia asioita koska mikään pohtiminen ei auta, ja mitä enemmän mietin sen pahemmin menen ajatuksissani solmuun. Edellä mainitsemani kysymykset olivat vain esimerkkejä kysymyksistä jotka ovat vaivanneet minua, johtuen siitä että tuontapaisia asioita voidaan keksiä loputtomiin, kaiken voi aina kyseenalaistaa tuollaisilla.

Vastaus:

02.08.2012

Kiitos kysymyksestäsi!

Emme voi tietää, että emme tiedä mitään

Miten ihminen voi tietää mitään varmaksi?
* Entäs jos koko näkemäni todellisuus on harhaa?
* Entäs jos en olekaan oikeasti se joka luulen olevani?
* Mitä jos onkin näin että joku jossain vain luo minulle kaikenlaisia illuusioita? (tätä ideaahan oli käytetty mm Matrix -elokuvassa, jos olette nähneet)
* Entäs jos järkemme huijaa meitä jollain tapaa?

Näitä tämäntyylisiä kysymyksiä voisi jatkaa loputtomiin. Mitä tahansa sanotaankin, se voidaan aina kyseenalaistaa jollain tuon tyylisellä asialla.

Äkkiseltään tämä näyttäisi johtavan tilanteeseen, jossa mistään ei voi tietää mitään varmaa. Ongelmana on kuitenkin se, että tämähän on selvästikin johtopäätös, ja jokainen varma johtopäätös perustuu aina varmoihin lähtökohtiin.

Emme kuitenkaan voi päätyä sellaiseen johtopäätökseen, että emme voi tietää mistään mitään varmaa: tämähän olisi itsessään varma tieto, jolloin johtopäätös olisi väärä! En voi edes väittää tietäväni, että on mahdollista etten voi tietää mitään varmaa, koska se olisi täsmälleen yhtä ristiriitaista. Koska ei ole edes mahdollista, että emme voisi tietää mitään varmaa, tiedämme väistämättä ainakin jotakin varmasti. Tiedämme vähintäänkin sen että tiedämme.

Oikeastaan jokainen käsittelemäsi skeptinen argumentti nojaa loogisen päättelykykymme luotettavuuteen juuri kyseisen argumentin kohdalla, mutta jos argumentti olisi pätevä, se ”sahaisi poikki oman oksansa”, joten olisi täysin johdonmukaista kohdistaa tämän argumentin oikeuttama skeptisismi ensimmäiseksi sitä itseään kohtaan.

Mitä sitten voimme tietää?

Edellä todettu ei kuitenkaan vielä hirveästi lohduta, kun haluaisimme saada varmuuden joistakin oikeasti tärkeistä kysymyksistä. Sen sijaan voidaan havainnollistaa asioita, jotka tiedämme välttämättä, niin ettemme pysty edes kuvittelemaan niiden olevan virheellisiä.

Tiedän esimerkiksi varmasti seuraavat väittämät:

(1) ”Vaikuttaa siltä, että haluan tuntea totuuden.”

(2) ”Vaikuttaa siltä, että haluan välttää huijatuksi tulemista”

(3) ”Vaikuttaa siltä, että haluan välttää tarpeetonta ahdistusta.”

(4) ”Vaikuttaa siltä, että haluan edistää onnellisuutta.”

(5) ”Vaikuttaa siltä, että teen päätöksiäni sillä perusteella, minkä uskon edistävän päämääriäni.”

(6) ”Vaikuttaa siltä, että uskon vaikutelmieni seuraamisen johtavan päämäärieni todennäköisempään toteutumiseen.”

Miksi näitä ei sitten voi epäillä? Emme voi todistaa niitä oikeaksi puhtaan loogisen päättelyn keinoin. On myös mahdollista kuvitella maailma, jossa joku henkilö ei jostain käsittämättömästä syystä haluaisi tuntea totuutta vaan haluaisi aina tulla huijatuksi, haluaisi suunnattomasti tarpeetonta ahdistusta, välttäisi viimeiseen asti onnellisuutta ja toimisi kuitenkin kaikessa riippumattomasti päämääristään, koska ei uskoisi voivansa tietää todennäköisiä keinoja päämääriensä toteutumiseen.

Voidaan ehkä vieläpä kuvitella sellainen mahdollisuus, että olisin ollut tuollainen henkilö, joka on joutunut jonkun harhauttavan demonin huijaamaksi. Silloin ainoastaan luulisin haluavani pyrkiä totuuteen, onnellisuuteen sekä tarpeettoman ahdistuksen välttämiseen.

Vaikutelmiaan ei voi ohittaa

Vaikka olisin ollut tuollainen henkilö, se ei hetkeksikään asettaisi kyseenalaiseksi sitä, että nyt minusta vaikuttaa vahvasti siltä, että haluan tuntea totuuden ja olla onnellinen. Ja jos minusta vaikuttaa siltä, että haluan jotakin, niin eikö se ole silloin sama asia kuin että haluan sitä? En kykene edes kuvittelemaan, miten voisin olla tältä osin väärässä. Ja vaikka pystyisinkin kuvittelemaan sen, olisin juuri osoittanut kuvitelmieni olevan olemassa.

Kaiken lisäksi vaikutelmani 1-6 olisivat aivan yhtä todellisia, vaikka niiden sisällöt olisivatkin huijausta! Olisin silloin kuten potilas, jolta on amputoitu käsi, mutta joka kokisi haamukipua sormissaan. Potilas olisi täysin varma, että hänestä tuntuu siltä kuin sormiin sattuisi, vaikka ymmärtäisi hyvin ettei koko kättä ole enää olemassakaan.

Mutta voidaanko se todistaa?

Miten sitten voin olla niin varma väitteistä 1-6? Jos en kykene perustelemaan niitä loogisesti välttämättömiksi totuuksiksi, niin millä perusteella voin uskoa niihin? Sen sijaan, että tämä tieto olisi loogisen argumentin johtopäätös, se on itsestäänselvä totuus, jota ei tarvitse perustella. Ymmärrän ja uskon sen samalla vastaansanomattomalla välittömyydellä, jolla ymmärrän loogiset totuudet tai sanojen merkitykset.

Välittömän kokemuksen hyväksyminen on ennakkoehtona jopa loogisten väitteiden olemassaolon ymmärtämiselle: jotta voisimme edes kyseenalaistaa välittömän kokemuksemme, meidän täytyisi tehdä se vedoten välittömän kokemuksemme tarjoamaan ymmärrykseemme logiikan säännöistä ja esitetystä perustelusta.

Välittömien vaikutelmien olemassaoloa en edes kykene loogisesti johdonmukaisella tavalla kyseenalaistamaan: ei ole edes kuviteltavissa että olisin väärässä niiden osalta. Jopa loogiset todistukset ovat helpommin kyseenalaistettavissa: on aina olemassa se mahdollisuus, että olen tehnyt ”laskuvirheen”.

Vaikutelmien olemassaoloa ei siis voida todistaa loogisesti, mutta sen sijaan jo ajatuksemme todistuksen tarpeesta on välittömällä tavalla ilmeinen esimerkki vaikutelmien olemassaolosta.

Tiedänkö että tiedän?

Jokainen skeptinen argumentti, jolla yritämme kyseenalaistaa vaikutelmiemme olemassaolon, on heikommalla pohjalla kuin nuo vaikutelmat. Skeptiset argumentit olettavat oikeastaan yllättävän paljon. Ne olettavat käytännössä aina, että me voisimme tietää väitteen X vain silloin, jos tiedämme että tiedämme väitteen X.1

Tämä oletus johtaa käytännössä äärettömään perusteluvaatimusten ketjuun: jotta voisimme tietää että tiedämme väitteen X, meidän pitäisi tietää, että tiedämme, että tiedämme väitteen X, ja niin edelleen äärettömästi. Ääretöntä perustelujen ketjua ei tietenkään voida käydä läpi.

Jos kuitenkin kyseenalaistamme tämän oletuksen, nämä argumentit menettävät voimansa. Vaikutelmiemme uskottavuus antaa meille myös erittäin hyvän syyn kyseenalaistaa tuon uskomuksen: tiedämme vaikutelmiemme olemassaolosta siitä huolimatta, että emme voi perustella tätä tietoa siitä riippumattomalla tavalla.

Oikeastaan jo kyseisen oletuksen oikeuttaminen edellyttäisi johdonmukaisuuden nimissä äärettömän perusteluvaatimuksen täyttämistä, ja vaatimus on siten sisäisesti ristiriitainen!

Oikeutetut perususkomukset

Tähän olen kuullut vastattavan mm siten, että emme voi tietää, muttei ole myöskään syytä olettaa asioiden olevan noin. Tämähän voidaan kääntä toisinkin päin: onko sitten syytä olettaa ettei ole?

Kuten todettua, päättelymme ja ajattelumme tarvitsee siis joka tapauksessa joitakin sellaisia lähtökohtia, joita emme voi todistaa oikeaksi, vaan jotka ovat itsensä oikeuttavia. Tällaisia itsestään selviä uskomuksia kutsutaan perususkomuksiksi.

Vaikutelmien olemassaolo on vastaansanomatonta, koska emme voi epäillä sitä. Emme siis voi olla uskomatta vaikutelmiemme olemassaoloa, vaikka emme voikaan todistaa niitä loogisesti välttämättömiksi. Varminkin tietomme on siis sellaista, ettemme voi todistaa sitä oikeaksi.

Jos taas emme vaadi varmimmaltakaan tiedoltamme ehdotonta todistettavuutta, vaan omaksumme sen itsestään selvänä, niin millä perusteella vaatisimme todistettavuutta muilta uskomuksiltamme?

Muiden uskomustemme kohdalla voimme toki kuvitella, että ne olisivat virheellisiä, mutta tämä ei kuitenkaan ole itsestäänselvä peruste pidättäytyä kaikista tällaisista uskomuksista. Sen sijaan uskomuksen itsestäänselvyys on hyvä syy pitää sitä oikeutettuna lähtökohtana.

Näiden perustavien uskomusten suhteen on tietysti perusteltua tehdä korjauksia silloin, kun eri uskomuksemme vaikuttavat johtavan ristiriitaan: silloin jokin perususkomus asetetaan kyseenalaiseksi koska muut perususkomukset tarjoavat sitä vastaan vielä vahvempia kumoajia.

Erilaisia aksioomia

Arkikokemuksen ja terveen järjen piiriin kuuluvilla uskomuksillamme on siis perustansa niiden itsestäänselvässä luonteessa, johon emme lakkaa luottamasta ilman hyviä syitä. Luontaisiin uskomuksiimme on siis perusteltua luottaa, jollei niitä kohtaan esitetä vielä vahvemmin oikeutettuja kumoajia.

Uskomme tämän luontaisen itsestäänselvyyden pohjalta niin matematiikkaan ja logiikkaan, kuin myös muiden tietoisten olentojen olemassaoloon ja moraalisiin velvollisuuksiimme. Emme omaksu niitä loogisen todistuksen johtopäätöksenä, vaan siksi että emme voi olla tietämättä niitä.

Tämä pätee myös Jumalan olemassaoloon. Usko Jumalaan on tieteellisen tietomme mukaan ihmisen luontainen olotila, eräänlainen ”tehdasasetus” jonka lapset2 ja alkuperäiskansat3 omaksuvat itsestään.

Tästä uskomuksesta luopuminen tapahtuu tietoisen kieltämisen kautta, ja jotta luopumus voisi olla älyllisesti oikeutettua, Jumalaan uskomiselle tulisi olla voimakkaita kumoajia. Kuitenkin kaikki kohtaamamme ateistiset argumentit ovat olettaneet asioita, joihin uskominen on kyseenalaisempaa kuin Jumalan olemassaolo.

Myös Jumalan tuntemisen kokemukset ovat tällä tavalla oikeutettuja perususkomuksia, joihin voidaan luottaa ilman erillistä todistusta.4 Jumala näyttäisi ilmoittavan itsensä välittömällä läsnäolollaan kuitenkin vain silloin, kun ihminen vilpittömästi tahtoo löytää hänet ja tulee Jumalan eteen rehellisesti kaikkien vikojensa kanssa.

Epäilenkö todella?

Näin maalaisjärjellä ajatellen uskominen on sitä, että pitää jotain totena. Mutta miten voin pitää kristinuskoa totena, onko oikeasti mitään syytä pitää? Eikö tuo edellämainitsemani ongelma johda vain absoluuttiseen 50:50 tilanteeseen, missä kaikki voi olla yhtä hyvin totta tai epätotta, emmekä oikeastaan voi olla mistään varmoja.

Tämä voisi olla perusteltu näkökulma tilanteessa, jossa me emme todella tietäisi mitään, mutta kuten uskon tähän mennessä osoittaneeni, me selvästikin tiedämme vaikutelmiemme olemassaolon. Sama itsestäänselvyys antaa myös syyn luottaa muihin luontaisiin uskomuksiimme.

Uskomuksemme ovat käytännössä sitä, miten tulkitsemme näitä vaikutelmia, eli mikä meistä vaikuttaa totuudelta. Uskomuksemme on syytä nähdä sellaisina vaikutelmien tulkintoina, joihin me luotamme ja joiden mukaan me toimimme. Koska vaikuttaa siltä, että uskon vaikutelmieni seuraamisen johtavan päämäärieni todennäköisempään toteutumiseen, emme voi käytännössä uskoa mainitsemaasi 50:50-tilanteeseen. Meillä täytyy olla uskomuksia keinoista päämääriemme saavuttamiseksi.

Filosofi Charles S. Peirce on todennut: ”Meidän ei pidä teeskennellä epäilevämme filosofeina sitä, mitä emme tosiasiassa ihmisinä epäile.”5 Tämä on erittäin perusteltu periaate, sillä olisi epäjohdonmukaista väittää epäilevänsä sellaista, mihin ei kuitenkaan voi olla uskomatta. Täysin kantaa ottamatonta 50:50-asennetta emme siis voi saavuttaa, ja lisäksi luontainen tietomme tarjoaa hyvän syyn uskoa Jumalaan.

Epäilyksiä ei tietystikään pääse pakoon missään maailmankatsomuksessa. Aina on vastaamattomia kysymyksiä, jotka voivat päästä kasvamaan nakertavaksi epäuskoksi. Kristinuskon tueksi on kuitenkin olemassa välittömän kokemuksen lisäksi myös tieteellisiä ja filosofisia perusteluja, joten kristilliselle uskolle on saatavissa kaksinkertainen varmuus. Samaa emme voi sanoa muista maailmankatsomuksista.

Luottamus ei edellytä vastaansanomatonta varmuutta

Lisäksi jos miettii elämää käytännön tasolla, niin on aika sietämätöntä elämää jos ei voi luottaa mihinkään ja täytyisi rakentaa kaikki sellaisen ajatuksen varaan että "miten tulee elää, kun emme voikaan tietää".

Tässä näyttäisit olettavan, että voimme luottaa johonkin vain, mikäli emme kykene epäilemään sitä lainkaan. Tämä ei kuitenkaan vastaa lainkaan edes arkikokemuksemme mukaista käsitystä luottamuksesta: kun otan päänsärkylääkettä pakkauksesta, luotan siihen että saan aspiriinia enkä arsenikkia.

Tämä ei kuitenkaan johdu siitä että en kykenisi kuvittelemaan tilannetta, jossa tuotantolinjalle olisi päätynyt arsenikkia. Luotan siihen, että tuon pelon toteutuminen olisi äärimmäisen epätodennäköistä. Se on jopa niin epätodennäköistä ettei riskiä kannata edes huomioida, koska johdonmukaisesti en voisi syödä enää mitään.

Jos nimittäin yrittäisin välttää sellaisia ruokia, jotka voisivat periaatteessa olla myrkytettyjä, joutuisin välttämään kaikkia ruokia. Myrkytys voisi tulla jopa hengitysilman mukana, mutta enhän voi lakata hengittämästä tämän takia! Minulla on siis vaikutelmieni välityksellä kokemuksen vahvistama vahva syy luottaa sellaisiin asioihin, joista en voi tietää täysin vastaansanomattomalla varmuudella.

Voiko Jumalaan luottaa?

Jumalaan uskominen meni hyvin vaikeaksi kun alkoi ajatella, että entäs jos jokin tuntematon "voima" tai taho vain esiintyy kristinuskon jumalana/jeesuksena, mutta on todellisuudessa jotain muuta, joka vain tahtoo huijata ihmisiä. Jos tämä joku tekee ihmeitä, toteuttaa profetioita ja antaa ihmisille "väärän uskon" ja vääriä henkilökohtaisia kokemuksia, ja on todellisuudessa jotain muuta kuin mitä antaa ymmärtää olevansa.
Myöskään mitkään tieteelliset perustelut eivät auta, koska kaikki havaintoihin perustuva voidaan kyseenalaistaa. Miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia ja miten ylipäänsä on mahdollista uskoa varmaksi, jos järjen tasolla joutuu epäilemään että onko yliluonnollinen usko huijausta, ja onko kaikki mitä havaitsen epätotta.
Tähän ei mielestäni kelpaa selitykseksi ainakaan se, että "miksi kukaan tahtoisi tehdä noin" (niinkin olen kuullut sanottavan), koska emme voi arvioida mitenkään korkeampien voimien mielitekoja.

Tarkastelkaamme johdonmukaisesti tuota ajatusta ilkeästä harhaanjohtavasta jumalolennosta, joka vain tahtoo huijata ihmisiä. Ensimmäinen kysymys olisi, voiko tähän uskoa käytännössä? Kyseessä ei tietystikään ole toivottava asia, johon voisimme asettaa luottamuksemme, vaan pelko, jolta voisimme suojautua. Mutta voisimmeko siis mitenkään suojautua tuolta pelolta käytännössä?

Tietysti jos uskomme että tuo huijari harhauttaa meitä vain ja ainoastaan kristinuskon osalta, niin olisi johdonmukaista välttää huijatuksi tulemista välttämällä kristillistä uskoa. Mutta mihin tämä usko voisi perustua? Kuten itsekin totesit, tuollaisen olennon mielitekojen arviointi on mahdotonta.

Yhtä hyvin tuollainen olento voisi huijata meitä missä tahansa: miten voin esimerkiksi luottaa siihen, ettei hengittämisen jatkaminen johda kaasumyrkytykseen ja kauheisiin kipuihin? Toisaalta sama voidaan aina kysyä toisin päin: mistä tiedän ettei hengityksen pidättäminen johda äärimmäiseen kärsimykseen?

Huomaamme ettei meillä ole mitään mahdollisuutta toimia tämän varassa: jos kaikkivoipa ja pahansuopa olento haluaisi huijata meitä, hän luultavasti onnistuisi siinä joka tapauksessa jollakin tavalla, ja jokainen yrityksemme välttää huijatuksi tulemista olisi aivan yhtä toivoton. Periaatteessa on aina mahdollista että seuraava liikkeemme tai väistöliikkeemme johtaa äärimmäisiin kärsimyksiin, mutta meillä ei vain ole mitään mahdollisuutta luottaa siihen.

Arkielämässä tällaiset mahdollisuudet ovatkin yhdentekeviä, koska luotamme joka tapauksessa kokemukseemme siitä, miten havaitsemamme maailma vaikuttaa toimivan. Voimme käytännössä välttää huijatuksi tulemista ainoastaan silloin, kun meillä on jotain syytä uskoa juuri tietynlaisen huijauksen olemassaoloon. Muuten huijauksen mahdollisuuteen uskominen jää nojatuolifilosofiaksi.

Vaikuttaa itseasiassa siltä, että vaadimme usein Jumalaan luottamiselta paljon suurempaa varmuutta, kuin mitä vaadimme miltään muulta.

Miten voisi luottaa kristinuskoon?

Siksi kysynkin että mitenkä voisin luottaa siihen, että havaitsemani maailma on todellinen jne, ja että kristinusko on totta ja Jumala on olemassa, ja juuri sellaisena kuin kristinusko sen ilmoittaa. Luultavasti kuitenkin itsekin uskotte noin.

Toivottavasti vastauksemme on tarjonnut apua tähän pulmaan. Arkikokemukseen ja terveeseen järkeen on syytä luottaa, jos ei ole mitään perusteltua syytä uskoa päinvastaista. Lisäksi emme voi huomioida sellaisia riskejä, joita emme kykene ennakoimaan. Meidän on siis luotettava kykyymme saada luotettavaa tietoa maailmasta kokemustemme ja järkemme nojalla. Voimme luottaa myös Jumalan olemassaoloon ja läsnäoloon saman välittömän kokemuksen kautta, jonka avulla luotamme järkeemme.

Kristinuskon mukaan Jumala on kuitenkin halunnut tarjota meille vapauden päättää, tahdommeko seurata häntä vai emme. Tästä on luonnollisesti seurauksena, että meillä täytyy olla mahdollisuus valita myös väärin, ja torjua Jumala. Jumala ei siksi ole rakentanut järkeämme niin, että usko syntyisi väistämättä kunhan tarjotaan riittävän hyvä argumentti.

Järkiperustelut voivat parhaassakin tapauksessa vain madaltaa kynnystä uskolle tehden ihmisestä suopeamman, mutta todellisen luottavaisen uskon syntyminen edellyttää myös tahtoa. Blasie Pascalin sanoin Jumala on tarjonnut “tarpeeksi valoa niille, jotka haluavat vain nähdä ja tarpeeksi pimeyttä vastakkaisen taipumuksen omaaville.”6

Epäilykset osana kristillistä elämää

Meillä on siis riittävästi syitä luottaa Jumalaan, mutta me voimme kuitenkin vapaan tahtomme nojalla torjua Jumalan ilmoituksen, jos emme halua olla häneen yhteydessä. Siksi onkin tärkeätä ymmärtää, että Jumalaan kohdistuva epäusko ei ole koskaan pelkästään älyllinen pähkinä, vaan kyseessä on hengellinen kamppailu.

Epäilystä ei tule kätkeä, vaan ne on syytä tunnustaa Jumalalle rukouksessa, ja jakaa muiden uskovien kanssa. Näin niiden kanssa oppii tulemaan avoimesti toimeen. Kristillisen elämän perustana ei ole se, että ihminen on saanut kaikkiin kysymyksiinsä vastauksen, vaan siinä että vastaamattomien kysymysten kanssa oppii elämään.

Vastaamattomien kysymysten ei tule antaa kasvaa tuhoaviksi epäilyksiksi, tähän saattaa auttaa hengellisen elämän ruokkiminen (rukouksen, ylistyksen, uskovien yhteyden, evankeliumin levittämisen jne. kautta), niin että epäilykset ja todistusaineiston ailahtelu eivät johda haaksirikkoon.

Olisikin hyvä aina mahdollisuuksien mukaan ottaa ratkaisemattomien kysymysten kasasta yksi, johon pureudut pohjamutia myöten, kunnes saat älyllisesti tyydyttävän vastauksen. Tämän seurauksena voi syntyä vakaa usko siihen, että kristinusko todellakin kestää älyllisen haasteen.

Samalla on hyvä muistaa että jopa Raamatun uskonsankarit olivat toisinaan epäuskoisia: jopa Aabraham, jonka uskoa pidetään usein esimerkillisenä, osoitti epäluottamusta Jumalan lupauksia kohtaan. Jumala oli luvannut Aabrahamille pojan jota hän ei ollut vielä saanut. Hän ei kuitenkaan luottanut Jumalan varjelukseen tämän lupauksen täyttämiseksi, vaan valehteli toistuvasti pelastaakseen nahkansa (1. Moos. 12&20).

Kristityn elämään kuuluu erilaisia ”erämaavaiheita”, joiden tehtävänä on kasvattaa uskoa koettelemusten kautta. Älyllinen epävarmuus voi olla yksi tällaisen erämaavaiheen muoto, jonka kautta ihmisellä on mahdollisuus perääntyä, tai vahvistua uskossaan, sen mukaan miten päätämme suhtautua koettelemukseen.

Älyllisen epävarmuuden suhteen on tärkeätä myöntää, ettei meidän tarvitse aina saada vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Usko ei ole tunnetila, eikä elämää ilman älyllisiä epävarmuuksia, vaan se on sitoutumista Jumalaan, johon on syytä luottaa enemmän kuin omaan itseeni.7

Miksi juuri kristinusko?

Kristillisen käsityksen mukaan perimmäinen totuus ei löydy vastaansanomattoman loogisen päättelyn keinoin. Sen sijaan Raamattu tekee harvinaisen selväksi sen, että tähän tarvitaan uskoa, jonka ei tarvitse olla absoluuttisen varmaa. Kyse ei ole kuitenkaan sokeasta uskosta, niin kuin jos uskoisimme edellä mainittuun petolliseen demoniin, vaan uskosta jolla on hyviä perusteita verrattuna muihin vaihtoehtoihin.

Kristillisellä uskolla on tukenaan välittömästi koettavan pyhän hengen todistuksen lisäksi useita tieteellisiä, filosofisia ja historiallisia todisteita. Esimerkiksi kristinuskon perusvakaumukset antoivat tieteenfilosofisen pohjan luonnontieteen vallankumoukselle, eli kristinusko auttaa meitä ymmärtämään todellisuutta paremmin.8 Minkään muun maailmankatsomuksen tueksi ei ole esittää samanlaista historiallista argumenttia, kuin Jeesuksen ylösnousemukselle.9

Lähdeviitteet
  1. Craig, William; Does Knowledge require Certainty? http://www.reasonablefaith.org/does-knowledge-require-certainty
  2. Kangasniemi, Tuomas; Lapset keksivät uskon jumaliin aikuisten opetuksesta riippumatta; http://www.apowiki.fi/wiki/Tuomas_Kangasniemi:_Lapset_keksiv%C3%A4t_uskon_jumaliin_aikuisten_opetuksesta_riippumatta
  3. Alkuperäisheimot ja Jumala
  4. Plantinga, Alvin; Warranted Christian Belief; http://commonsenseatheism.com/uploads/Plantinga%20-%20Warranted%20Christian%20Belief.pdf
  5. Lainattu Pihlström, Sami; Pragmatismi; http://filosofia.fi/node/2409/
  6. Pascal, Penseés, 118.
  7. Habermas, Gary; The Thomas Factor: Using Your Doubts to Draw Closer to God; http://garyhabermas.com/books/thomas_factor/thomas_factor.htm
  8. http://www.apowiki.fi/wiki/The_Fall_of_Man_and_the_Foundations_of_Science_%28kirja%29
  9. Juhala, Jaripekka; Ylösnousemus historiantutkijoiden mukaan; http://www.apowiki.fi/wiki/Jaripekka_Juhala:_Jeesuksen_yl%C3%B6snousemus_historiantutkijoiden_mukaan
Lisälukemista