Dendrokronologia, radiohiili ja kosminen säteily osa 4: Kalifornian okakäpymäntyjen pitkä lustokalenteri

Mikko Tuuliranta, lokakuu 2022

Luominen-45:n artikkelin Dendrokronologia vastaan Raamatun kronologia otsikko
Tämä artikkelisarja (1-6) on täydennystä Luominen numero 45:n artikkelille ”Dendrokronologia vastaan Raamatun kronologia”. (Dendrokronologia tarkoittaa siis puiden vuosirenkaisiin eli -lustoihin perustuvaa kalentereiden rakentelua.)
Artikkelin 1. osan löydät täältä
Artikkelin 2. osan löydät täältä
Artikkelin 3. osan löydät täältä
Artikkelin 5. osan löydät täältä

Raamatun aikajanalle riittää haastajia. Yksi on radiohiilellä vahvistettu lustokalentereiden joukko, oli kyse sitten puiden renkaista tai vesistöjen pohjalustoista. Edellisessä osassa käsittelin Euroopan tammipuiden kalentereita, tässä tutustumme Kalifornian ”erikoismäntyihin”.

Suunnittelin tästä sarjasta ensin 3-osaista. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että se on parempi jakaa useampaan lyhyempään osaan, koska aihepiiri ei ole niitä kaikkein yksinkertaisempia ja alalta julkaistua tutkimustietoa + huhutietoa on paljon.

Okakäpymänty, puumaailman kummajainen

Kalifornian okakäpymännyt (Pinus longaeva) taisivat olla ensimmäisiä, joista 1960-luvulla alettiin rakennella pitkiä lustokalentereita (master chronology). Tällä hetkellä Kalifornian kalenterin väitetään ulottuvan 8 700 vuoden taakse, siis paljon kauemmaksi kuin maailman luominen, josta juutalaisen kalenterin mukaan on nyt (2022) kulunut 5 783 vuotta.

Okakäpymänty on ”maailmanluokan puu” ainakin kolmessa suhteessa: Ensin siksi, että se saattaa olla jopa maailman pitkäikäisin eliö; vanhimman elossa olevan yksilön (Methuselah) iäksi on lustolaskennan perusteella saatu 4 841 vuotta.* Toiseksi siksi, että sen kasvupaikat ja kasvualustat ovat mitä ankarimmat. Ja kolmanneksi: Myös sen kasvutapa ja kasvun tulos eli vanha puu on eräänlainen irvikuva – kaukana jostain komeasta ja suorasta ikihongasta.

*Vuonna 2008 levisi huhu, että maailman vanhin elävä puu, muuan Ruotsista löydetty kuusi, olisi yli 9 500 vuoden ikäinen. Tämä (ja muut vastaavat) ei pidä paikkaansa. Aiheesta enemmän tämän osan lopussa.

Pinus longaevaa kasvaa itäisen Kalifornian White Mountains -vuoristossa puurajalla noin 3 000 metrin korkeudessa. Olosuhteet ovat ankarat: Jatkuva tuulentuiverrus, vähäinen vuotuinen sademäärä (n. 250 mm) ja siitäkin suurin osa lumena. Viileän kasvukauden pituus on vain 6-8 viikkoa. Ja kasvualusta ”kruunaa kaiken”: Paljaat, osittain särkyneet ja rapautuneet dolomiittikalliot lohkareineen ja kivenkoloineen ilman maa-ainesta! Tämä tarkoittaa sitä, että sekin vähäinen sadevesi, mitä nuo jyrkät rinteet saavat, ei varastoidu vaan valuu alas tai haihtuu.

Kasvualusta, dolomiitti on merellistä sedimenttiä

Dolomiitti on valkoista tai vaalean keltaista sedimenttikiveä, kalsium-magnesium-karbonaattia, CaMg(CO3)2. Kokonaisten vuorten kokoiset kivilajiyksiköt voivat koostua dolomiitista, jonka syntytapa on merellinen (Luhr J. Maapallo, Karttakeskus 2003, s.93). Dolomiittia syntyy kun runsaasti magnesiumia sisältävät liuokset reagoivat kalsiumkarbonaattisedimenttien kanssa. Yhdysvaltalainen geologi J. S. Shelton kirjoitti: ”Merellisiä sedimenttikallioita on paljon paljon enemmän kuin mitään muita sedimenttikerrostumia, seikka joka vaatii selitystä” (Geology Illustrated, 1966). Noin 3/4-osaa mantereista onkin merellisten sedimenttien peitossa paksuuden vaihdellessa vajaasta metristä jopa kilometreihin. Lähinnä vain pohjoisten seutujen pintakivi on primaarista syväkiveä, graniittia, gneissiä tms., koska vedenpaisumusta seuranneet paksut jääkentät höyläsivät ne paljaiksi. Naturalistien mielestä ajatus maailmanlaajuisesta vedenpaisumuksesta on naurettava. Mutta samalla he yrittävät etsiä vettä Marsista tuolta nyt rutikuivalta planeetalta, koska heidän mielestään jotkut kuvat viittaavat muinaiseen marsilaiseen vedenpaisumukseen! Mutta kun pintavettä ei löytynytkään, he suuntasivat katseensa pinnan alle:

NASA:n Perseverance-mönkijä laskeutui onnistuneesti punaisen planeetan Jezero-kraatteriin helmikuussa 2021, mutta veti vesiperän: Tämä 45 kilometrin läpimittainen kraatteri valittiin siksi, että kuvien perusteella sen pohja vaikutti koostuvan veden aikanaan synnyttämistä sedimenteistä: Muinaisen joen uskottiin täyttäneen kraatterin vedellä ja mineraaleilla. Niinpä mönkijän pinnan alta kairaaman materiaalin uskottiin varmistavan sen, mitä kuvien perusteella uskottiin. Toisin kuitenkin kävi: Mönkijän SuperCam-analysaattori osoitti, että kyseessä onkin tuliperäinen kivi, ei veden kerrostama sedimentti. Jos siis kraatteriin oli joskus valunut jotain, se ei ollut vettä vaan laavaa. Mutta se, mitä varmasti tiedetään, on että 2/3-osaa oman planeettamme pinnasta on yhä valtamerien peitossa. Siitä huolimatta on täysin mahdoton ajatus, että täällä olisi joskus ollut globaali vedenpaisumus (jonka aikana syntyivät myös ne merellisiä fossiileja, kuten trilobiittejä sisältävät dolomiittikalliot, joiden päällä okakäpymännyt nyt kasvavat)!

Kummajaisia näistä männyistä tekee sekin, että kaikkein vanhimmat, yli 4 000 vuoden ikäiset yksilöt ovat kaikki yhä elossa: yksikään kuolleista puista ei ole iältään lähellekään 4 000 vuotta (vaikka niitä on kerätty jo vuosikymmeniä): Ei ole löytynyt ainuttakaan puuta, joka olisi elänyt vuosina 6000–2000 eKr. tai 5000–1000 eKr. jne: Tuhansia vuosia sitten kuolleita 4 000 vuoden ikäisiä subfossiilisia puita ei siis taida olla olemassa?

Puolikuolleita mutta silti ikinuoria vanhuksia + ajat sitten kokonaan kuolleita mutta ”tuoreita”

Yhtä kummallista on sekin, että tuhansien vuosien ikäiset elävät puut, mitä ikääntymisen merkkeihin tulee, eivät eroa juuri mitenkään nuoremmista; mitään selviä biologisen vanhenemisen merkkejä ei ole havaittavissa. Vanhojen puiden johtojännesysteemit, siitepölyn hedelmällisyys, käpyjen tuotanto ja siementen itäminen ovat samaa luokkaa kuin nuoremmilla puilla.

Vielä kummallisempaa on se, että myöskään oletetusti tuhansia vuosia maassa maanneet kelot eivät vaikuta vanhoilta, kuten muuan tuhatvuotiaana kuollut yksilö: Lustokalenterin ja radiohiilen mukaan se on maannut paikoillaan jo 7 000 vuotta, mutta on silti hyvin säilynyt: Ei paljoakaan merkkejä lahoamisesta tai pintapuun kulumisesta vaikka olosuhteet ovat kuluttavia: Jatkuva tuuli kuivilla, kivisillä ja soraisilla rinteillä pitää yllä ”hiekkapuhallusta”. Tästä johtuen joidenkin hyvin vanhojen elävien puiden paljaat osat ovat monin paikoin kuluneet jopa rungon ydinosiin asti (ks. alle)! Myös jatkuvat lämpötilan vaihtelut pakkasen ja suojasään välillä hajottavat puuainesta (ja pintakiveä). Tutkijat eivät kuitenkaan pysty mitenkään erottamaan nuoria, vain muutaman sadan vuoden ikäisiä keloja tuhansien vuosien ikäisistä, joissa niissäkin on edelleen selvä pihkan tuoksu! Säilyvyyttä onkin yritetty selittää suurella pihkapitoisuudella (+ tietenkin kuivalla ilmastolla). Mutta monissa muissakin männyissä on runsaasti pihkaa ja silti ne lahoavat jopa muutamissa vuosissa (eikä pihka estä kulumista). Kun näitä keloja ruvetaan sovittelemaan lustokalenteihin, niitä pitääkin yrittää esiajoittaa radiohiilellä (jonka kalibrointi perustuu lustokalentereihin!). (Kyseessä on siis kehäpäättely. Lue Lars-Åke Larssonin kommentti osasta 3.)

Monet ovatkin sitä mieltä, etteivät White Mountainin kelopuut ole sen vanhempia kuin vielä elossa olevat vanhat puut. Outoa on sekin, että jos näillä rinteillä on kasvanut puita yli 8 700 vuotta, miksi näitä vanhoja keloja on niin vähän, ehkä korkeintaan muutama tuhat? Ja miksi ne vaikuttavat makaavan yhä suurin piirtein siinä, minne ne kaatuivat, vaikka eroosion olisi joidenkin arvioiden mukaan pitänyt syödä näiltä jyrkiltä rinteitä kiviainesta niiden alta noin 30 cm tuhannessa vuodessa? Ja kaiken lisäksi seutu on maanjäristysherkkää. (Huomaa siis, että nämä kelot lojuvat edelleenkin aivan puurajan äärillä noin 3 000 metrin korkeudessa eli ne tuskin ovat valuneet sinne jostain vielä ylempää.)

Missä ovat tuhansia renkaita sisältävät subfossiiliset puut?

On mielenkiintoista, että mistään ei ole löytynyt ainuttakaan elävää tai edes kuollutta puuta, jossa olisi 6 000 tai 10 000 rengasta – vaikka maailman puineen pitäisi olla ikivanha. Maailmassa on lukuisia laajoja ruskohiiliesiintymiä, joissa puiden rakenne on säilynyt ja lustot siis luettavissa. Mutta yli tuhatlustoiset yksilöt, jos niitä ylipäätään on edes löytynyt, lienevät harvinaisuuksia. Euroopan tammilöydöt ovat tässä suhteessa kovin vaatimattomia: Reinin, Tonavan ja Mainin pohjamudista kaivettujen keski-ikä on lustojen perusteella vain 176 vuotta, yli 350-vuotiaat yksilöt ovat harvinaisuuksia ja kaikkein vanhimmastakin löytyi vain 575 lustoa. (Mitä ikään tulee, toista sijaa taitaa pitää Kalifornian ja Oregonin rannikon jättiläispunapuu, joka voi saavuttaa yli 2 000 vuoden iän.)

Yllättävää on sekin, että alempana laaksossa, siis suotuisissa olosuhteissa kasvavat okakäpymännyt eivät koskaan saavuta korkeaa ikää; ikä jää noin kymmenesosaan ylhäällä puurajalla kasvavien vuosista. Silti nämä nuoret puut kasvavat yhtä kookkaiksi kuin ylärinteiden vanhukset.

Kun ylärinteen puu on saavuttanut noin 1 500 renkaan koon, se on jo niin paksu, että resurssit eivät riitä kokonaisten uusien renkaiden kasvattamiseen: puun halkaisijan kasvaessa puolesta metristä metriin, ympärysmitta kasvaa puolestatoista kolmeen metriin. Ja vaikka jokainen uusi rengas olisi edellisvuotista hieman ohuempi, raja tulee vastaan silloin, kun paksuus supistuu yhteen solukerrokseen. Niinpä puu rupeaa keskittämään kasvuaan pitääkseen edes pienen osan latvaoksista elossa: Rungossa kasvu keskittyy vain yhdelle kapealle kaistaleelle. Tästä käytetään englanninkielistä termiä stripbark model eli ”kaarnan suikalekasvu”. Vain tällä kaistaleella sijaitseva nila- ja jälsikerros jää eloon; muu osa kuivuu, kaarna putoaa pois ja runko jää paljaaksi. Puu rupeaa kasvamaan eksentrisesti ja vuosisatojen saatossa siitä kehittyy ”elävän ja kuolleen hybridi”, omituinen ilmestys: Paljas, tuulen ja hiekan kuluttama*, auringon haalistama luuranko, jonka kyljessä kasvaa kapea, ikään kuin toinen puu latvassa olevine muutamine vihreine oksineen. Ja tämä elossa oleva, tuhansien vuosien ikäinen osa on edelleen yhtä elinvoimainen kuin nuoret puut!

*Mutta maassa makaavissa keloissa ei siis näy juurikaan merkkejä tuulen aikaansaamasta eroosiosta. Jotkut saatavat sanoa sen johtuvan siitä, että tuulen vaikutus ei kohdistu niihin, koska ne ovat suojassa, ”maastoutuneet”. Selitys ei ole hyvä, sillä metsä on harvaa eivätkä näiden jyrkkien rinteiden kelot tietenkään makaa vaakatasossa.

Onko okakäpymäntyjen lustosarja yli 8 700 vuoden pituinen vai onko siinäkin haamuvuosia kuten vaikuttaisi olevan Euroopan tammikalentereissa?

Ne jotka uskovat haamuvuosiin, vetoavat siihen, että jossain vaiheissa nämä ylärinteiden okamännyt (joksi niitä tästä lähtien kutsun), ovat saattaneet kasvattaa enemmän kuin yhden luston (renkaan) vuodessa. Vaikka tätä on koetettu torjua nykypäivän havaintojen ja radiohiilen perusteella, ajatus ei ole tuulesta temmattu; sille on olemassa perusteita. Totta kuitenkin on, että ainakaan viimeisten 60 vuoden aikana kukaan ei ole ilmoittanut havainneensa, että vanha okamänty olisi tehnyt enemmän kuin yhden luston vuodessa. Se, että jotain ei ole havaittu, ei kuitenkaan todista, etteikö sitä olisi tapahtunut. Lammerts tutki nuoria okamäntyjä 1980-luvulla pitämällä niitä muutaman viikon kuivuudessa, jonka jälkeen niille annettiin vettä. Havaittiin, että kasvu pysähtyi, mutta kastelun jälkeen kasvoi uusi, normaalin näköinen lusto.3

Monta ohutta vai yksi paksu lusto vuodessa?

Se, että puut yleensä voivat kasvattaa monta, jopa kuusi lustoa vuodessa, tai jättää koko luston tekemättä, on melko yleinen ja dokumentoitu ilmiö. Mäntypuihin erikoistunut tutkija N. T. Mirov kirjoitti, että kuivuuden ja epätavallisen rankkasateen jälkeen näyttää syntyvän uusi rengas (kirjassa The Genus Pinus, Ronald Press Co., 1967). Glock ym. julkaisivat puiden kasvua koskevan laajan tutkimuksen vuonna 1960. Sen mukaan puut kasvattivat ylimääräisiä lustoja White Mountains-vuorten kaltaisissa poikkeusoloissa (Smithsonian Miscellaneous Collections, 140; 1:1-292).3

Kuitenkin, okamäntyjä ja niiden lustosarjoja pitkään ja hartaasti tutkinut John Woodmorappe on sitä mieltä, että tupla- tai triplarenkaat, jos niitä on, ovat kuitenkin sen verran harvinaisia, että ne eivät yksin selitä yli 8 700 vuoden katkeamatonta sarjaa. Jotta sarja selittyisi pelkästään niillä, monien puiden olisi melkein koko ajan pitänyt tehdä useampia renkaita. Se taas saattaisi johtaa liian suureen ristiriitaan radiohiili-iän kanssa. Hänellä on omasta mielestään parempi selitys, mutta kerron siitä vasta sarjan viimeisessä osassa.1,2

Mark Matthews perustelee usean ohuen luston syntyä yhden paksumman sijasta vuoden 2006 artikkelissaan Evidence for multiple ring growth per year in Bristlecone Pines:3 Puu haihduttaa vettä paitsi lehtien/neulasten kautta, merkittävästi myös kaarnan kautta (radiaalisesti). Kun rungon ympärysmitta kasvaa, myös pinta-ala, jonka kautta vettä haihtuu, kasvaa: Yksi sentti lisää halkaisijaan kasvattaa ympärysmittaa reilulla kolmella sentillä (3,14). Kun rungon halkaisija kasvaa 50:stä 75:een senttiin kasvaa pinta-ala per pituusmetri 1,6:sta 2,4:ään neliöön. Kun ottaa huomioon, että okamänty kasvaa paljailla kallioilla, jonne niukat sateet tulevat pääosin lumena, ja että alueen tuulien sanotaan olevan maailman kuivimpia, puun on tehtävä jotain välttääkseen kuihtumasta kokonaan – erityisesti jos vuosi sattuu olemaan vielä normaaliakin kuivempi. Yksi konsti on siirtyä yhdestä paksusta renkaasta kahteen tai kolmeen ohuempaan. Näin siksi, että hidastamalla kasvua väliaikaisesti renkaaseen saadaan syntymään kosteutta paremmin säilyttävä tiheä kerros eli syyspuu. Syyspuussa solut ovat pienempiä, niiden soluseinämät ovat paksumpia ja niissä on enemmän pihkaa. Tällöin pintapuun vettä kuljettavasta johtosolukosta haihtuu vähemmän kosteutta kaarnan läpi. (Pintapuuksi sanotaan rungon elävän solukon muodostamaa ulointa osaa erotukseksi kuolleesta ydinpuusta.) On siis täysin mahdollista, että tavallista kuivempana vuotena vanha okamänty kasvattaa kaksi ohutta lustoa. Väite, että sellaista ei ole havaittu, ei sulje sitä pois, koska asiaa ei todennäköisesti ole edes tutkittu – tiedossa on vain yksi seuranta, muutaman puun joukko, jossa ei muutaman vuoden aikana havaittu tuplarenkaita.

Kun puu on saavuttanut noin 1 500 luston paksuuden, sen on pakko siirtyä yllä mainittuun suikalekasvuun (stripbark model). Tällöin puun tarvitsee kasvattaa vain kapea lusto. Ja koska siihen on käytettävissä suhteellisesti enemmän resursseja, lustoista tulee paksumpia kuin edellisvuosien kokonaisista renkaista. Tämä näkyy selvästi Matthewsin artikkelin kuvassa 8, jossa 12 viimeistä lustoa ennen suikalekasvua ovat paljon ohuempia kuin 12 ensimmäistä sen jälkeen. Lustosarjassa on siis tapahtunut merkittävä ja äkillinen muutos, joka ei ole ilmastoperäistä! Tämä on mielestäni huomionarvoinen havainto ja kumoaa sen, että lustot olisivat ennen kaikkea ilmastosignaaleja. Kaksi lähekkäin kasvanutta puuta on saattanut siirtyä tähän kasvutapaan esim. sadan tai kahden sadan vuoden erolla, mutta tietokoneiden algoritimit tulkitsevat muutoksen tapahtuneen samanaikaisesti ilmaston muutoksesta johtuen! Siirryttyään suikalekasvuun puu siis kasvattaa taas vain yhden (paksun) luston per vuosi, koska siihen on nyt resursseja. Kuitenkin, jos jokin vuosi on taas lähes sateeton, sataa esim vain 100 mm, puu voi tehdä kaksi ohutta lustoa. Näistä seikoista johtuen saattaa syntyä anakronisia eli vääräaikaisia siltasarjoja kelluvista sarjoista (joiden aikajanaa ei tiedetä) ns. absoluuttiseen eli nykypäivään asti ulottuvaan sarjaan. ”Absoluuttinen” siis siksi, että sarja alkaa elävästä puusta ja jatkuu ”kuolleiden ketjujen” kautta menneisyyden vuoteen X.

Tätä on yritetty torjua selittämällä, että tällainen ylimääräinen rengas eli valerengas voidaan helposti havaita ainakin mikroskoopilla: Oikean renkaan tumma ulkolaita (syyspuu) on terävästi erottuva seuraavan kasvukauden vaaleasta osasta (kesäpuu). Näin siksi, että syksyllä kasvu hidastuu asteittain, mutta päättyy äkillisesti hyvin pienisoluiseen kerrokseen. Kaikki seuraavan kasvukauden solut ovat kuitenkin heti kookkaita ja ohutseinäisiä synnyttäen vaaleaa kesäpuuta. Kesken kasvukautta syntynyt valerengas on sensijaan ulkolaidaltaan samalla tavalla huonosti rajautuva kuin sisälaita.

Näin ei kuitenkaan ole silloin kun on kyse kuivassa ilmastossa kasvavasta puusta. Glock ym. havaitsivat tämän jo yllä mainitussa vuoden 1960 tutkimuksessaan: ylimääräinen rengas on aivan yhtä selvästi erottuva kuin oikea vuosirengas. Lisäksi he huomasivat, että noin 99 % erittäin ohuista renkaista on valerenkaita tai osittaisia (eivät näy joka sektorilla). Ja tuhansien vuosien ikäisiksi määritetyissä okamännyissä on erittäin paljon ohuita tai osittaisia renkaita. Jotkut ovat vain 2-3, jopa vain yhden solukerroksen paksuisia! Lisäksi Matthewsin artikkelissa on mikroskooppikuva 11, josta näkyy selvästi, että osa näiden ohuiden renkaiden tummista osista on yhteydessä toisiinsa: Yksi selvä ja erillinen syyspuun tumma raita sulautuu kauempana ulkopuolisen renkaan tummaan osaan. Vastaavasti sisäpuolisen renkaan tumma osa sulautuu sen sisäpuolella olevaan tummaan osaan. Tämä todistaa, että nämä kolme tummaa rengasta kasvoivat samana vuonna. Jos tällaisesta kohdasta otettaisiin pelkkä kairanäyte (niin kuin ainakin elävien puiden kohdalla on menetelty) sarjaan tulisi ainakin yhden, ehkä kahdenkin luston virhe. (Osassa 2 kerroin, että omassa pienessä tutkimuksessani havaitsin eräässä kuusessa renkaan numero 24 ulkopuolella selvän 1 mm:n lisärenkaan, mutta pari metriä ylempää sahatussa kiekossa sitä ei ollut.)

Kirjallisuudessa on kuitenkin esitetty, että: Se tosiasia, että monien okamäntyjen rengassarjat ovat niin hyvin yhteen sovitettavissa (crossmatch), kumoaa väitteen, että osa renkaista ei olisikaan vuosirenkaita. Matthews toteaa, ettei hän ole koskaan ymmärtänyt tällaista logiikkaa. Voidaan tietysti ajatella, että: Jos puut silloin tällöin sattumanvaraisesti ja toisistaan riippumatta tekevät kaksi tai kolme rengasta yhden sijasta, niiden sarjat eivät voi sopia yhteen. Ja toisaalta jos kasvukauden alkuun ja loppuun ajoittuu lämmin ja runssateinen aika ja väliin kuiva ja viileämpi, kaikki seudun puut kasvattaisivat tuollaisena vuonna kaksi paksumpaa ja yhden ohuemman renkaan. Tällöin niiden kaikkien sarjoissa olisi havaittavissa sama ilmastosignaali ja sarjat olisivat yhteensopivat (vaikka renkaat eivät olekaan aitoja vuosirenkaita). Tämä ei kuitenkaan ole mikään peruste sille, että rengassarjat, joissa on ilmastosta riippumattomia lisärenkaita, eivät voi olla ristiinsovitettavissa! Myös Glock ym. ovat samaa mieltä jo yllä mainitussa tutkimuksessaan: ”Se tosiasia, että kokonaiset rengassarjat [eri puista], joissa on ohuiden renkaiden keskittymiä, ei todista niiden vuosiluonnetta (annual character).” Selkokielellä tämä tarkoittaa sitä, että näiden ohuiden renkaiden keskittymät eivät välttämättä viittaa ilmastonmuutoksiin eli samanaikaisuuteen: samankaltaiset sarjat saattavat olla anakronisia eli eri aikoihin syntyneitä. Jos (ja kun) näin on, kelluvia lustosarjoja on saatettu yhdistää väärillä siltasarjoilla. Tästä enemmän seuraavassa osassa, jossa käsittelen John Woodmorappen kasautuneiden kasvuhäriöiden hypoteesia.

Monet peräkkäiset ja äärimmäisen ohuet, lukumääriltään vaihtelevat lustot viittaavat tällaisiin kasvuhäiriöihin. Joissakin okamännyissä on sarjoja mitä vaihtelevimpina rengaspaksuuksina, mutta ne eivät sovi alueen minkään muun, elävän tai kuolleen puun sarjoihin. Näin siitä huolimatta, että ne on radiohiilellä ajoitettu suurin piirtein samanikäisiksi!2 Joskus tämä saattaa johtua lukuisista puuttuvista renkaista, mutta usein näitä sarjoja löytyy ilman mitään tunnettua syytä (eli ei viitteitä siitä, että sarjassa olisi ”piilossa” nollarenkaita).

Ei yhtään lustoa vuodessa?

Lukuisat puuttuvat renkaat ovat yksi syy kyseenalaistaa okamäntyihin perustuvan lustokalenterin absoluuttisuus. Männyt ovat tunnettuja siitä, että huonoina vuosina ainakin osa jättää renkaan kokonaan tekemättä. Puuttuva rengas voidaan joskus tunnistaa siitä, että se löytyykin jonkin toisen puun sarjasta (Larsson). Mutta sehän vain todistaa, että kaikki puut eivät reagoikaan ilmastoon samalla tavalla, vaikka metodin mukaan niiden pitäisi. Mitä White Mountainsin okamäntyihin tulee, monissa vaikuttaa olevan runsaasti puuttuvia renkaita: Erään asiantuntijan arvion mukaan viidennnes on sellaisia, että niiden ikää ei voida määrittää dendrokronologisesti, koska puuttuvia renkaita on niin paljon. Lisäksi White Mountainsin seudulla on laajoja alueita, joiden elävien ja kuolleiden puiden sarjoja ei voida millään tavalla yhteensovittaa, koska puuttuvia renkaita vaikuttaa olevan jopa 30 %.2 Näin ollen melkoinen osa näytteistä on jouduttu hylkäämään. Tähän joukkoon kuuluvat myös ne jo yllä mainitut, jotka on radiohiilellä ajoitettu suurin piirtein samanikäisiksi, mutta rengassarjat eivät sovi yhteen.

Woodmorappe toteaa, että suurin osa okamäntyjen ristiinsovituksista on mahdollista vain jos käytetään ”tilan täyttäjiä” (space fillers). Tämä tarkoittaa sitä, että epäilty puuttuva rengas saa arvon nolla. Esim. näytteeseen MWK801, jonka elinajaksi on saatu 2672-797 eKr., on pitänyt lisätä 110 nollarengasta! Sadassa kairausnäytteessä ajalta 6000-1000 eKr. 36 on sellaisia, että 2 % renkaista näyttäisi puuttuvan. Huomaa, että esim. Matthewsin artikkelin kuvassa 8 näkyy sellainen tilanne, että jos kairausnäyte otetaan kohdasta X, saadaan x rengasta, mutta jos se otetaan kohdasta Y tai Z, saadaan x+1 tai x-1 rengasta! Entä jos näytteet otettaisiin eri korkeuksilta, mutta samasta sektorista (ks. osa 2: ”Omia lustotutkimuksia”)?

Woodmorappen mukaan tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että nollarenkaat nollaisivat koko kalenterin. Näin siksi, että suurin osa nollista osuu monissa lustosarjoissa samoihin vuosiin. Joskus renkaan mahdollinen puuttuminen jossain sarjassa, voidaan päätellä siitä, että jossain toisessa on tässä kohtaa epätavallisen ohut rengas. Ohuus ei kuitenkaan ole aina osoitus huonosta kasvukaudesta, kuten jo edellä kävi ilmi. Lukuisat nollarenkaat nakertavat kuitenkin uskoa kalenterin absoluuttisuuteen.

Huonosti yhteensopivat sarjat saatiin paremmin korreloiviksi lisäämällä nollia!

Mielenkiintoinen on Woodmorappen tekemä koe, jossa muutamat anakroniset (heterochronous) ja toisiinsa huonosti korreloivat rengassarjat ensin kopioitiin. Sitten eri kopioihin lisättiin sattumanvaraisesti yksi nolla jokaista 25-50 renkaan jaksoa kohti siten, että nollat edustivat noin kahta prosenttia koko sarjasta. Kun sarjoja nyt ristiinsovitettiin uudelleen, ne korreloivat toisiinsa paljon paremmin: korrelaatiota kuvaava t-arvo nousi 3-4 pykälää! Sattumanvaraiset, ilmastosta riippumattomat kasvun poikkeavuudet saattavat johtaa samaan tilanteeseen: anakroniset sarjat saattavat sopia yhteen hyväksyttävillä, joskaan eivät aina kovin korkeilla korrelaatioarvoilla. Tästä siis enemmän seuraavassa osassa.

Yksi syy okamäntyjen kasvuhäiriöihin on varmasti niiden poikkeuksellinen kasvualusta: Puut siis kasvavat jyrkillä ja kivikkoisilla rinteillä ilman juurien ja maaperän antamaa luonnollista tukea. Kaiken lisäksi alueella on todennäköisesti tapahtunut useita, ainakin matalan luokan maanjäristyksiä. Kun eroosio vielä kuluttaa pintaa, juurista tulee entistä epävakaampia ja puut saattavat aika ajoin valua alas muutamia senttejä. Tämä repii juurikarvoja, jolloin kasvu hidastuu. Tätä saattaa tapahtua eri paikkojen puissa eri aikoihin. Tällöin lustoissa näkyvät samankaltaiset, muutamien vuosien pituiset kasvuhäiriöt saatetaan tulkita ilmastollisiksi eli samanaikaisiksi.

Ruotsissa lähes 10 000 vuotta vanhoja eläviä kuusia?

Näin kirjoitti Turun Sanomat 20. huhtikuuta 2008. Uumajan yliopiston professori Leif Kullman oli kertonut, että Länsi-Ruotsin vuorilta oli löydetty noin 20 kuusta, joista vanhimpien ”geneettinen ikä laskettiin radiohiiliajoituksella” (9550 vuotta)! Mitä se sellainen geneettinen radiohiiliajoitus oikein on? Ei mitään: Vanhimmissa kuusissa oli vain noin 600 rengasta: Kuusi (Picea abies) elää korkeintaan 600-700 vuotta. Ruotsin kuuset ovat sarja klooneja, kantoversoja, jotka ovat alkaneet kasvaa vanhan puun kannosta. Tutkimuksen tarkoitus oli koettaa selvittää, koska sarjan ensimmäinen puu (progenitor) oli alkanut kasvaa, ei muuta. Kaikkein vanhimmaksi epäillystä, maatuneesta jäännöksestä oli siis määritetty radiohiili-ikä. Kuitenkin vuonna 2008 lähes kaikkialle maailmaan levisi huhu, että Ruotsissa elää lähes 10 000 vuoden ikäinen kuusi!

Ja vuonna 1995, tammikuun 28. päivän The Sydney Morning Herald kirjoitti, että Tasmanian vuoristosta oli löydetty yhä elävä ja yli 10 500 vuoden ikäinen mänty (Huon pine). Joidenkin mediatietojen mukaan puu saattoi olla jopa 40 000 vuoden ikäinen! Totuus oli kuitenkin se, että alapuolisen järven pohjalustoja oli kairattu. Yhdestä kerroksesta löytyi siitepölyä, jonka DNA vaikutti melko identtiseltä nykyisten mäntyjen siitepölyn kanssa. Pohjaluston iäksi oli radiohiilellä saatu yli 10 000 vuotta.

Summa summarum

Väite okakäpymäntyjen korkeasta, yli 8 000 vuoden iästä perustuu kahteen argumenttiin. 1) Lustosarjojen hyvä keskinäinen korrelaatio. 2) Puu kasvattaa vain yhden luston vuodessa. Alaan perehtynyt nuoren Maan kreationisti John Woodmorappe on tarkkaan tutkinut saatavilla olevia lustosarjoja ja varmistanut niiden hyvän keskinäisen korrelaation. Tätä käsittelen seuraavassa ja samalla viimeisessä osassa yhdessä Lapin mäntyjen kanssa. Argumentti yhdestä lustosta per vuosi on kuitenkin perustellusti kyseenalaistettu: Okakäpymänty elinympäristöineen on poikkeuksellinen, ainutlaatuinen puu, johon ei voi ongelmitta soveltaa perinteisen dendrokronologian periaatteita. On merkillepantavaa, outoa, että kaikki yli 4000-vuotiaat puut elävät yhtä ja että yksikään kuollut puu ei ole koskaan saavuttanut läheskään näin korkeaa ikää! Sekin on peräti outoa, että radiohiilellä hyvin vanhoiksi määritetyt kelot eivät fyysisesti poikkea juuri mitenkään tuhansia vuosia nuoremmista keloista. Miten kelo voi maata maassa 7 000 vuotta juuri lainkaan kulumatta ja lahoamatta?

Lähteet:
  1. Woodmorappe John. Collapsing the Long Bristlecone Pine Tree Chronologies. Proceedings of the International Conference on Creationism 2003, article 35, (www.creationicc.org).
  2. Woodmorappe John. Field studies in the ancient bristlecone pine forest. Journal of Creation 2003;17(3):119-127.
  3. Matthews Mark. Evidence for multiple ring growth per year in Bristlecone Pines. Journal of Creation 2006;20(3):95-103.
  4. Hebert Jack, Snelling Andrew, Clarey Timothy. Do Varves, Tree-Rings and Radiocarbon Measurements Prove an Old Earth? Refuting a Popular Argument by Old-Earth Geologists Gregg Davidson and Ken Wolgemuth. Answers Research Journal 2016;9:339-361.(www.answersingenesis.org/arj).
  5. Sanders Roger. Creationist Commentary on and Analysis of Tree-ring Data: A Review. Proceedings of the International Conference on Creationism 2018, Article 45, (www.creationicc.org).