Dendrokronologia, radiohiili ja kosminen säteily osa 1: Radiohiili ja kosminen säteily

Mikko Tuuliranta, toukokuu 2022

Luominen-45:n artikkelin Dendrokronologia vastaan Raamatun kronologia otsikko
Tämä artikkelisarja (1-6) on täydennystä Luominen numero 45:n artikkelille ”Dendrokronologia vastaan Raamatun kronologia”. (Dendrokronologia tarkoittaa siis puiden vuosirenkaisiin eli -lustoihin perustuvaa kalentereiden rakentelua.)
Artikkelin 2. osan löydät täältä.
Artikkelin 3. osan löydät täältä.
Artikkelin 4. osan löydät täältä.
Artikkelin 5. osan löydät täältä.

Motto: Jos haluat esittää argumentteja nuoren Maan kreationismia kohtaan, unohda ainakin dendrokronologia – ja muukin vuosilustoihin liittyvä (jäätiköt ja vesistöjen pohjasedimentit).



Johdannoksi: Geofyysikko Gerald Aardsma, entinen nuoren Maan kreationisti


Turhaan ei liene sanottu, että paholaisen asianajaja asuu yksityiskohdissa. Sen tiesi jo Väinö Linna kirjoittaessaan Tuntematonta sotilasta, jossa hän pani erään sotamiehen suuhun repliikin ”Yhtä puuttuu sanoi piru kun kusiaisia luki”. – Ja: ”Jos yksi ainoa vuosilusto jää huomaamatta, korkein T-arvo putoaa heti 4:ään ja koko yhteensopivuus sulaa pois.” Tällä viitataan erääseen eurooppalaiseen tammipuiden lustosarjaan. Mitä sillä tarkoitetaan? Siitä vasta osassa 3. Sitä ennen eräitä muita yksityiskohtia, joista olisi hyvä tietää silloin kun joku alkaa esittää, että eurooppalaisten tammipuiden vuosilustoihin perustuvat kalenterit ulottuvat jopa 12 000 vuoden taakse.

Radiohiiltä (14C tai C-14) ja siihen perustuvaa ajoitusta tutkiessaan Gerald Aardsma tuli siihen tulokseen, että maapallolle tätä kosmisen säteilyn tuottamaa isotooppia on ehtinyt kertyä jo niin paljon (noin 50-70 tn), että Maan täytyy olla vanhempi kuin raamatulliset 6 000-7 000 vuotta. Radioaktiivista berylliumia (10Be, Be-10) käsittelevässä katsausartikkelissaan ”Much Greater Cosmic Rays During the Ice Age and Before” (Creation Research Society Quarterly, 2021, Vol. 58, No. 1, pp. 30-48) ilmastotieteilijä Michael Oard kirjoittaa Aardsmasta (lihavointi minun):

 

Aardsma (1991) havaitsi, että ilmakehään, valtameriin ja biosfääriin oli jo kertynyt liian paljon radiohiiltä, jotta Maa voisi olla vain 6 000 vuoden ikäinen. Hän kuitenkin oletti, että radiohiilen muodostuminen on aina ollut vakio. Radiohiili-inventaarionsa perusteella hän siirsi vedenpaisumuksen ajankohdan 14 000 ± 7 000 vuoden päähän. Tästä syystä hän ei ole enää nuoren Maan kreationisti.

 

Aardsma työskenteli tuolloin nuoren Maan oppia kannattavassa Institute for Creation Research yhdistyksessä (ICR), jossa hän myös julkaisi monografiansa Radiocarbon and the Genesis Flood (1991).

Oard jatkaa:

 

Kuitenkin, tämän Be-10 -katsauksen perusteella vaikuttaa siltä, että kohonnut kosmisen säteilyn taso vedenpaisumuksen aikoihin ja sen putoaminen jääkauden aikana, on todennäköisesti pystynyt tuottamaan nykyisen määrän radiohiiltä noin 6 000 vuodessa.

 

Mikä tuo Be-10 -katsaus on, siitä pikapuoliin. Sitä ennen Aardsmasta vielä sen verran, että muuttunutta kantaansa hän perusteli myös luotettavana pitämällään dendrokronologialla. Näin siksi, että sitä käytetään radiohiiliajoituksen kalibrointiin. Sen mukaan jopa jotkut elävät puut olisivat yli 4 500 vuoden ikäisiä eli olisivat aloittaneet kasvunsa jo ennen vedenpaisumusta (masoreettisesta tekstistä lasketun kalenterin mukaan, jota monet pitävät oikeana). Esim. erään Kalifornian White Mountain -vuoriston okakäpymännyn, jolle on annettu nimi Metuselah, väitetään olevan 4 841:n vuoden ikäinen (Metuselah´sta enemmän osassa 3). Myös jotkut samalta alueelta löytyneiden kuolleiden okakäpymäntyjen jäännökset olisivat dendrokronologien mukaan vedenpaisumusta paljon vanhempia (jopa yli 8 000 vuotta) – vaikka ne sijaitsevat niiden kerrostumien päällä, joiden oletetaan syntyneen vedenpaisumuksessa.

Aardsman lähtökohta siis oli, että radiohiilen muodostumisnopeus ilmakehässä on pieniä poikkeamia (engl. wiggles) lukuunottamatta ollut vakio todennäköisesti ainakin niin kauas menneisyyteen kuin mihin C-14 -menetelmällä päästään (n. 50 000 vuotta). – Ja että C-14:n synty- ja hajoamisnopeudet ovat jo ehtineet saavuttaa tasapainon! Näin ei kuitenkaan ole: Maapallo on joko sen verran nuori tai kosmisen säteilyn taso on noussut, että pitoisuus on koko ajan hienoisessa nousussa – tasapainon saavuttaminen nykyisillä tasoilla veisi muutaman kymmenentuhatta vuotta. Ja nyt, Oardin Be-10 -katsauksen perusteella vaikuttaa siltä, että asia taitaa olla niin kuin on jo pitkään epäiltykin: Kosmisen säteilyn taso on saattanut vaihdella merkittävästikin ja radiohiiltä on joskus voinut syntyä nopeasti.

Kirjassaan Luominen ja evoluutio (Gauedamus, 2021) TT Rope Kojonen pitää Aardsmaa, radiohiilimenetelmää ja sen tukena olevaa dendrokronologiaa ongelmallisena nuoren Maan kreationismin kannalta:

 

Nuoren Maan kreationistit väittävät myös, ettei maapallo itse asiassa näytä vanhalta, vaan nuorelta. Kreationistinen geofyysikko Gerald B. Aardsma on kiinnostava poikkeus tästä yleisestä näkemyksestä. – – Pitkällisen selvitystyönsä tuloksena hän vakuuttui siitä, että kun radiohiilen tuloksia verrataan puiden vuosirenkaisiin perustuvaan kronologiaan, voidaan varmistua siitä, että Maan ikä on varmuudella ainakin 11 000 vuotta vanha. Tästä huolimatta Aardsma ei hylännyt nuoren Maan näkemystä vaan kehitti käsityksen kuvitteellisesta ajasta.

 

 

Aardsman mukaan maailma luotiin noin 7 000 vuotta sitten ja tätä edeltävät fossiilit ja geologia ovat osa maailman virtuaalista historiaa, Jumalan valmiiksi luomaa kuvitteellista taustatarinaa. Luodessaan oliot tyhjästä Jumala siis loi ne näyttämään vanhoilta (s.160).

 

Käsittelen nyt ensin (1) vähän yksityiskohtaisemmin sitä melko rohkeaa väitettä, että radiohiilen muodostumisen nopeus olisi ainakin muutaman viimeisen kymmenentuhannen vuoden ajan ollut pieniä heittoja lukuunottamatta vakio ja suurinpiirtein samalla tasolla kuin nyt. Tämähän on C-14 -menetelmän (ja samalla dendrokronologian) perusta. Jos tätä ”vakiohypoteesia” kohtaan voidaan esittää perusteltuja epäilyjä, ainakin osa näiden kahden mittaustekniikan tuloksista voidaan kyseenalaistaa. Huomautan samalla, että kyse ei ole itse luonnontieteestä eikä sen havaintojen ja tutkimustulosten kyseenalaistamisesta: C-14 perusteinen ikämääritys ja dendrokronologia ovat mittaustekniikkaa, tieteen saavutuksia soveltavia tutkimusaloja, joissa keskeistä saattaa olla tulosten tulkinta (jota saattaa ohjata tutkijan halu rekonstruoida mahdollisimman pitkiä subfossiilisten puiden kronologioita).

Sen jälkeen (2) esitän, että radiohiiliajoitus ei välttämättä ole enää kovin luotettava, kun ajassa mennään ns. esihistorialliseen aikaan – tai ehkä vain toiselle vuosituhannelle ennen ajanlaskumme alkua. Myöhemmin, osassa 2 käsittelen yksityiskohtaisemmin dendrokronologiaan liittyviä epävarmuustekijöitä. Osassa 3 jotain tietoa Lapin mäntyjen (Pinus sylvestris), Kalifornian kuuluisien okakäpymäntyjen (Pinus longaeva) ja eurooppalaisten tammipuiden (Quercus robur) pitkistä yleiskronologioista (masterchronology), joiden väitetään ulottuvan 12 000 vuoden päähän. Osan 3 lopussa lyhyt liite vedenalaisista lustoista (varves) eli järvien pohjakerroksista, joista joidenkin väitetään olevan kymmenien tuhansien vuosien ikäisiä (esim. Japanin Suigetsu -järvi). (Tässä ykkösosassa muutama huomio jäätiköiden ”vuosi”lustoista.)


Radiohiilen synty


C-14 syntyy yläilmakehässä (9-15 km), kun kosminen säteily saa aikaan monimutkaisen spallaatioksi kutsutun ketjureaktion. Sen tuloksena joidenkin typpiatomien (N-14) ytimissä protoni korvautuu neutronilla. Tällöin syntyy epävakaata, kosmogeenistä radiohiiltä, jonka puoliintumisaika on 5730±40 vuotta. Ilmakehässä tämä hiili hapettuu nopeasti hiilidioksidiksi (CO2). Sen osuus normaalista/luonnollisesta hiilestä (C-12 ja C-13)* voidaan mitata tarkasti massaspektrometrillä (AMS). Uskotaan, että mittaamalla C-14:n suhde* normaaliin hiileen, hiiltä sisältävän näytteen, kuten jonkun turpeen seasta löytyneen subfossiilisen puun kalenteri-ikä voidaan määrittää tarkasti (koska vakioinen puoliintumisaika tunnetaan).

*Ilmakehässä vain noin 1-1,5 atomia biljoonasta (1012) on radiohiiltä. C-13:n osuus on suurempi, noin 1,1 %. Lähes 99 % on siis isotooppia 12.

Menetelmän kehitti Willard Libby 1940-luvulla ja se sai pian innostuneen vastaanoton. Aluksi Libby piti menetelmää absoluuttisena ja hänelle myönnettiin siitä Nobel vuonna 1960. Hän uskoi (kuten Aardsma), että niin kauas menneisyyteen kuin mihin menetelmällä voidaan päästä (noin 50 000 vuotta), radiohiili on ollut ilmakehässä tasapainossa. Tämä tarkoittaa sitä, että sekä sen pitoisuus että synty- ja hajoamisnopeudet ovat pysyneet samoina (seikka, mikä tekisi siitä ”absoluuttisen”). Näin ei kuitenkaan ole. Tämä havaittiin melko pian kun sillä ruvettiin mittaamaan iältään tunnettujen arkeologisten näytteiden ikää. Joskus iät saattoivat heittää satoja vuosia.


Radiohiiltä synnyttävä kosminen säteily – mitä se on ja onko sen voimakkuus vaihdellut?


Sanalla ”säteily” ymmärretään tavallisesti elektromagneettista säteilyä kuten valoa ja röntgensäteilyä. Valtaosa kosmisesta säteilystä koostuu kuitenkin sähköisesti varautuneista hiukkasista, lähinnä atomien ytimistä: Noin 90% koostuu suurienergisistä tai erittäin suurienergisistä protoneista, jotka voivat saavuttaa lähes valonnopeuden. Noin 8-9% on alfahiukkasia eli helium-atomien ytimiä (2 protonia+2 neutronia), pieni osa raskaita ytimiä, loput elektroneja ja positroneja. Ajoittain mukana on gamma- tai rtg-sädepurkauksia.

Kosmisen säteilyn alkuperä on mysteeri. Vain pieni osa on ns. aurinkotuulta, joka koostuu melko matalaenergisistä varautuneista hiukkasista, lähinnä protoneista ja elektroneista (jotka synnyttävät revontulia). Osa saattaa olla peräisin omasta galaksistamme kuten supernovista, mutta suurin osa, erityisesti ns. ultranopeat protonit vaikuttavat tulevan Linnunradan ulkopuolelta. Mahdollisia lähteitä ovat kvasaarit ja galaksien ytimien massiiviset mustat aukot. Ja koska nämä hiukkaset ovat sähköisesti varautuneita, magneettikentät voivat muuttaa niiden kulkureittejä ja siten vaikuttaa radiohiilen syntyyn. Näitä kenttiä ovat paitsi Maan ja Auringon (aika-ajoin muuttuvat) kentät, myös itse Linnunradan magneettikentät. Kun aurinkokuntamme kiertää Linnunradan keskustaa, se saattaa kulkea erilaisten kenttien läpi.

Mitä siis kosmiseen säteilyyn tulee, Aardsmalla ei ollut käytössään mitään vakuuttavia tietolähteitä, joiden mukaan maapallon saaman säteilyn määrä (ja laatu) on ollut vakio (ainakin niin pitkälle menneisyyteen kuin mihin radiohiiliajoituksella päästään). Tämä koskee erityisesti korkeita leveysasteita (yli 60). Näin siksi, että maapallo on magneettinen dipoli, kaksinapainen: Magneettikentän suoja on paras päiväntasaajan seuduilla ja heikkenee napoja kohti, joiden kautta sähköisesti varautunutta hiukkasvirtaa suistetaan maapallon ohi. Auringon magneettikenttä vaikuttaa samalla tavalla: Aurinkokunnan ulkopuolelta tulevaa hiukkassäteilyä pääsee vähemmän Maan kiertoradalle silloin kun Aurinko on aktiivinen. Silloin voi syntyä runsaasti revontulia, mutta ne ovat matalaenergisen aurinkotuulen, eivät aurinkokunnan ulkopuolelta tulevan kosmisen säteilyn aiheuttamia.

Radiohiili on paitsi nopeasti hajoavaa, myös nopeasti ”sekoittuvaa”. Tämä tarkoittaa sitä, että ilmakehässä syntyvää uutta hiiltä joutuu kiertoon, nopeaan tai hitaaseen muutamassa vuodessa – paitsi fotosynteettisiin eliöihin, myös maaperään ja vesistöihin (ja niiden pohjasedimentteihin) ja ennen kaikkea valtameriin (+ jäätiköihin, joista tuonnempana). Myös salamointi synnyttää radiohiiltä, seikka, jolla voi olla paikallisesti kohtalaista merkitystä. Tulivuoret puolestaan ovat vuosituhansien saatossa purkaneet ilmakehään normaalia hiiltä (CO2) hyvin vaihtelevia määriä, seikka, joka sekoittaa hiiliympyröitä. Myös maaperästä vapautuneella ”vanhalla” hiilidioksidilla on saattanut joskus olla kohtalaista paikallista merkitystä (josta tuonnempana muutama sana).

On tietysti selvää, että radiohiilen ”varastot” kuten puut ja jäätiköt sekä karbonaatit (esim. korallit ja luolien tippukivet) kertovat jotain kosmisen säteilyn tasoista ”lähiaikoina” (ad 50 000 vuotta). Niihin liittyy kuitenkin useita, kuten ilmasto-olosuhteisiin liittyviä epävarmuustekijöitä. Onko olemassa mitään kosmogeenisestä hiili-isotoopista riippumatonta muuta kosmogeenista mittaria, jolla olisi mahdollista arvioida sitä synnyttäneen säteilyn tasoa kauempana muinaisuudessa? Kyllä on: C-14 ei ole ainoa kosmogeeninen isotooppi; niitä (radioaktiivisia) on useita.


Beryllium-10, vedenpaisumus, jääkausi ja kosmisen säteilyn taso


Yksi keskeinen geologien käyttämä ”kello” on harvinaisen maametallin, berylliumin radioaktiivinen isotooppi Be-10. Sen puoliintumisaika on 1,4 miljoonaa vuotta eli radiohiiltä huomattavasti pidempi. (Be-10 hajoaa booriksi.) Geologit käyttävät sitä muun muassa arvioidessaan eroosiota ja sedimentaatiota sekä eräiden geologisten muodostumien pintojen ikää.

Berylliumia, päinvastoin kuin radiohiiltä, syntyy paitsi ilmakehässä (hapesta ja typestä), myös pinnallisten kallioiden kvartsikiteissä, kun kosmisen säteilyn synnyttämät nopeat sekundaariset neutronit törmäävät kvartsin happi- ja pii-atomeihin. Kalliopintojen ja jäätiköiden beryllium -pitoisuudet vaikuttavat antavan viitteitä siitä, että sen muodostumisen nopeus (ja kosmisen säteilyn taso) ei ole ollut vakio.

Ilmastotieteilijä ja ”jääkausiekspertti” Michael Oard on siis arvioinut useita geologien julkaisemia Be-10 -raportteja ja tullut siihen tulokseen, että ”viimeisen” jääkauden alussa kosmisen säteilyn taso on saattanut olla nykyistä huomattavasti korkeampi. Siteeraan editoituja otteita hänen artikkelistaan ”Much Greater Cosmic Rays During the Ice Age and Before”.

Jotta näistä Be-10 -tutkimuksista tehtyjä johtopäätöksiä voisi ymmärtää, on tiedettävä jotain jääkaudesta ja siitä, mitä luomiseen ja vedenpaisumukseen uskovat tutkijat ajattelevat sen synnystä ja kulusta. Näin siksi, että osa näistä tutkimuksista liittyy jääkauden synnyttämiin piirteisiin ja osa ei.

Hypoteesit, joita vedenpaisumukseen ja jääkauteen uskovat tutkijat esittävät jääkauden synnystä ja kulusta, eivät ole sen epätieteellisempiä (eivätkä epäloogisempia) kuin mitä mitä naturalistit uskovat ”lumipallomaasta” ja jopa 50 jääkaudesta: Vaikeasti selitettävien ja ainutlaatuisten ilmiöiden pohjalta luodut hypoteesit niiden selittämiseksi eivät primaaristi perustu tieteeseen.

Naturalistiset tutkijat puhuvat siis jopa 50 jääkaudesta ja ”lumipallomaasta”, jolloin planeettamme olisi mukamas ollut kokonaan jään peittämä (parikin kertaa?). Mihin nämä väitteet perustuvat? 1): Merenpohjan kairausnäytteiden happi-isotooppisuhteiden vaihteluihin. 2): Jäävuorista mukamas merenpohjan eri kerroksiin tippuneisiin kiviin (dropstones) (vaikka on havaittu, että myrskyjen irti repimät rakkolevälautat voivat kuljettaa mukanaan jopa satakiloisia murikoita). 3): Kyseenalaisiin Milankovichin sykleihin. Sykliteorian mukaan Maan kiertorata ja kallistuskulmat vaihtelevat hieman ehkä noin 40 000-100 000 vuoden välein. Tämä pieni ”huojunta” mukamas synnyttäisi jääkausia! 4): Vanhojen kallioiden ”raapimisjälkiin”. Niitä on kuitenkin voinut syntyä myös vedenpaisumuksessa vedenalaisten maanvyöryjen seurauksena, koska niitä on tapahtunut aivan viime aikoinakin. Nämä kaikki on kyseenalaistettu, mutta en käsittele niitä tässä sen enempää – kuin muistuttamalla mahdollisesta kehäpäättelystä: 1) Merenpohjan happi-isotoopeilla (16O ja 18O) tarkoitetaan kuolleiden huokoseläinten (foraminiferas) kalsiumkarbonaattikuoria (CaCO3), joiden happisuhteiden uskotaan ”sykkineen jääkausien tahdissa”. 2) Jääkausia selitetään Milankovichin sykleillä ja M:n syklejä selitetään happi-isotooppien vaihteluilla, siis jääkausilla!


Jääkauden synty – naturalistien krooninen päänsärky


Keskityn tässä nyt vain yhteen ainoaan ja varmaan jääkauteen eli siihen viimeiseen – jonka senkin syntymekanismi on ollut naturalististen tutkijoiden krooninen päänsärky aina siitä lähtien kun sen olemassaolo oli viimeinkin pakko hyväksyä 1800-luvun lopulla. (Naturalisteilla on jääkausien synnystä 50-60 erilaista teoriaa.)

Jääkausi ei ole samaa kuin jokin Siperian ikirouta ja ankarat pakkaset, vaan sillä tarkoitetaan massiivisten jääkenttien syntyä viileille mantereille ja vuoristoylängöille. Laajojen ja paksujen (2-3 km) jääkenttien synty vaatii ainutlaatuisia olosuhteita: (1) hieman pakkasta, (2) lämpöä, (3) lämpötilaeroja sekä (4) ilmakehän muutosta. Lämpöä (=lämmintä vettä) tarvittiin (paljon) siksi, että ilman sitä runsaita sateita synnyttävää haihtumista ei voi tapahtua. Kylmyyttä siksi, että pilvien pitää sataa pääasiassa lunta eikä vettä. Tämän lisäksi tarvitaan selviä lämpötilaeroja: Lämpimiä meriä selvästi kylmempiä mantereita. Nämä synnyttävät mereltä mantereelle suuntautuvia riittävän voimakkaita ilmavirtoja, tuulia ja myrskyjä. Neljäs ja ilmeisen tärkeä tekijä lienee ollut runsaasta vulkaanisesta toiminnasta yläilmakehään joutuneet ja Auringon lämpöä takaisin heijastaneet pienhiukkaset. Tällöin mantereiden kesät jäivät viileiksi eikä lumi ehtinyt sulaa. Merivesi oli kuitenkin lämmintä (ks. alle), josta syystä rannikoilla vallitsi pitkään leuto ilmasto. Tästä syystä suuri osa Siperian ja Alaskan rannikkoa ja saaristoa ei jäätynyt lainkaan tai vasta aivan jääkauden lopulla useamman sadan vuoden kuluttua. Kreationistien jääkauden ilmastomalli riittääkin selittämään näiltä alueilta löytyneiden ja pystyyn jäätyneiden mammuttien ruhot.

Jääkaudesta ja sen synnystä enemmän esim. geologi Pekka Rahkilan kirjassa Säihkyvät kivet – Kiviin kaiverrettu luomiskertomus (TV7, 2012) ja Michael Oardin toimittamassa ja Luominen ry:n suomentamassa Syvän ajan petos -kirjassa (2020) (jossa myös mammuteista). Sen verran kuitenkin kerron, että lämmön (ja osan vedestä) uskotaan tulleen maankuoren ”suuren syvyyden lähteistä” (1. Moos. 7:11). Syvällä maankuoressa on vieläkin runsaasti kuumaa ja paineenalaista vettä. (Psalmeissa on lisäksi maininta, että Herran käden kosketuksesta vuoret savusivat.)

Luomiseen uskovat tutkijat ovat arvioineet, että 50 vuotta vedenpaisumuksen jälkeen laajoja jääkenttiä oli syntynyt jo Siperian ja Pohjois-Amerikan keskiosiin. Grönlanti, joka oli lämpimän meren ympäröimä, jäätyi vasta 100-150 vuotta myöhemmin (samoin kuin Fennoskandia). Seuraavien vuosisatojen aikana paksuuntuneen jääpeitteen paino alkoi murentaa peruskallioiden pintoja lohkareiksi ja soraksi, joita jään alempien kerrosten valuminen rouhi ja vyörytti kohti reuna-alueita; jää tavallaan ”höyläsi” pintakalliota pois (josta Suomessa on jäänteenä luoteesta kaakkoon kulkevia uria peruskallion pinnalla).


Jääkausi on myös teististen evolutionistien vaiettu päänsärky


Näin siksi, että he kieltävät Nooan tulvan ja yrittävät selittää sen mytologiaksi tai paikalliseksi tapahtumaksi. Siteeraan Rope Kojosta (lihavointi ja [hakasulkeissa] oleva minun):

 

Jos vedenpaisumus olisi ollut maailmanlaajuinen, olisi tällainen katastrofi epäilemättä jättänyt suuria geologisia jälkiä kaikkialle maailmaan. Vanhan Maan tulkinnan puolustajien mukaan tällaisia jälkiä ei ole vaan todisteet kertovat [lue: ”todisteita tulkitaan”] vähittäisistä ja miljoonia vuosia jatkuneista prosesseista tai korkeintaan paikallisista katastrofeista (Luominen ja evoluutio, s.131)

 

 

Äkkiseltään [vedenpaisumuksen] maailmanlaajuisuutta korostavat raamatuntulkinnalliset ja teologianhistorialliset perustelut vaikuttavat vahvoilta, mutta voisiko kyse olla kuitenkin osittain myös siitä, että luemme kyseistä raamatunkohtaa pitkän perinteen päähämme asettamilla silmälaseilla? Vedenpaisumus kuvataan aina maailmanlaajuisena esimerkiksi lastenraamattujen kuvastossa ja tämän tulkinnan pitkä kulttuurinen historia tekee siitä meille myös hyvin intuitiivisen. Tämä ei kuitenkaan vielä takaa, että tulkinta vastaisi tekstin alkuperäistä merkitystä. – – Kreationistien vedenpaisumusnäkemys edellyttää myös katastrofin olleen paljon suurempi kuin Raamatun tekstin perusteella vaikuttaisi [??] (sivut 133 ja 137).

 

 

Nykyään kertomus maailmanlaajuisesta vedenpaisumuksesta on valtavirran näkemyksen mukaan menettänyt tieteellisen uskottavuutensa, eikä sen pohjalta voi käydä kulttuurien välistä keskustelua. – – kertomusta tulisi lukea ennen kaikkea teologisena myyttinä tai paikallisen (mutta kuitenkin jollakin tapaa hyvin poikkeuksellisen) tulvan historiallisena kuvauksena (s.140).

 

”Jos..., olisi tällainen katastrofi epäilemättä jättänyt suuria geologisia jälkiä...” Niitähän on, ja paljon. – Mutta: Voisiko kyse olla kuitenkin osittain myös siitä, että jotkut lukevat kyseistä raamatunkohtaa pitkän [naturalistisen] perinteen päähämme asettamilla silmälaseilla? Siitähän tässä on kysymys. Siksi Kojonen vaikenee jääkaudesta, koska hän ei taida osata selittää sen syntymekanismia (?). Mutta minun ei tarvitse kuin mennä taloni takapihalle tai kylämme tienristeykseen ja näen heti tämän katastrofin jälkeensä jättämiä suuria geologisia jälkiä: valtavia graniittisia siirtolohkareita (joiden päälle joka mies ei pääse ilman tikkaita).


Beryllium-10 ja sen pitoisuuksien maantieteellinen jakauma


Berylliumin-10 isotoopista, jota kosminen säteily synnyttää pintakiviin, käytetään nimitystä in situ beryllium (”paikallaan syntynyt”). Mitä enemmän säteilyä, sitä enemmän in situ berylliumia. Sen synnyn fysiikka on kuitenkin monimutkainen ja huonosti tunnettu, joten syntynopeutta ei voida johtaa suoraan säteilyn määrästä. Naturalistien arvio on, että nykyisellä säteilyn tasolla aivan pinnalliseen kvartsiin syntyisi neljä beryllium -atomia per gramma per vuosi (merenpinnan tasolla, leveysasteella 60). Ja mitä korkeammalla merenpinnasta ja mitä pohjoisempana/etelämpänä ollaan, sitä enemmän berylliumia syntyy (koska maapallon magneettikenttä ”tunneloi” kosmista säteilyä napaseuduille). Arvo 4 atomia per vuosi, on kuitenkin hatusta vedetty: 1) Ensin näytteen Be-10:n pitoisuus pitää mitata. 2) Jotta sen muodostumisnopeus voitaisiin laskea, näytteen ikä pitää tietää. 3) Niinpä muodostumisen nopeus lasketaan näytteistä, joiden ikä ”tiedetään”! Mistä ikä tiedetään? Geologisesta viitekehyksestä, johtofossiileista (evoluutio!) ja aikaisemmista radiometrisistä ajoituksista (joiden epävarmuustekijät eivät ole tämän kirjoituksen aihe). Niinpä arvo 4 atomia/gramma kvartsia/vuosi on eräänlainen kehäpäätelmä, jossa miljoonat vuodet eli ”syvä aika” on mukana kuvioissa. Näin esim. Skotlannin Ylämaan moreenissa, josta tuonnempana.

Teoriassa niiden alueiden pintakalliot, joita mannerjää oli peittänyt, eivät sisältäneet juuri lainkaan berylliumia heti jääkuormasta vapauduttuaan. Näin siksi, että berylliumia sisältänyt pinnallinen kiviaines oli jauhautunut soraksi ja kulkeutunut pois jään pohjakerroksen ja sulamisvesien mukana. Niinpä esimerkiksi kotimaisten kallioiden beryllium pitäisi olla jääkauden jälkeistä. Jos jääkauden päättymisajankohta tiedetään, pitoisuudesta voidaan laskea kuinka monta Be-atomia grammaan kvartsia on jääkauden jälkeen vuosittain syntynyt (olettaen vain vähän tai ei lainkaan eroosiota). Toisaalta graniittikallioissa, jotka eivät olleet jään peittämiä, ja joissa uskotaan tapahtuneen vain vähäistä eroosiota, pitäisi berylliumia olla enemmän. Näitä ovat esimerkiksi eteläisen Australian aavikoiden saarivuoret (inselbergs).

Naturalistit ja teistiset evolutionistit olettavat miljoonien vuosien hitaiden ja tasaisten muutosten geologisen aikataulun: ”… vaan todisteet kertovat vähittäisistä ja miljoonia vuosia jatkuneista prosesseista tai korkeintaan paikallisista katastrofeista” (Kojonen, s.131). Luomiseen uskovat voivat vastaavasti olettaa raamatullisen (äkillisten muutosten) aikataulun (olematta yhtään sen vähemmän tieteellisiä). Perinteisesti käytössä olleen masoreettisen tekstin mukaan noin vuoden kestänyt vedenpaisumus tapahtui 4 500 vuotta sitten (Septuagintan mukaan 5 200 vuotta). Luominen tapahtui noin 1650 vuotta ennen sitä ja jääkausi alkoi melko pian vedenpaisumuksen jälkeen.

Kreationistisen mallin mukaan vedenpaisumus aiheutti mantereiden nopeaa ja laajaa eroosiota, ja soraa + kiviä yms. mukanaan kuljettaneiden vesien väistyessä todennäköisesti kaikkien kallioiden pinnat olivat jauhautuneet pois ja kulkeutuneet joko mantereiden syvänteisiin (”altaisiin”) tai mantereita ympäröiville mannerjalustoille (hiekkapohjaiset matalan meren alueet, jotka ulottuvat noin 200 km rannikolta ulapalle). Niinpä myös lähes kaiken Australian saarivuorten in situ berylliumin pitäisi kreationistien mukaan olla vedenpaisumuksen jälkeistä. Ja koska ne eivät olleet jääpeitteen suojassa, niiden Be-10 pitoisuuksien pitäisi olla suuremmat kuin niiden, jotka olivat jään peittämiä. Näin siksi, että kosmisen säteilyn synnyttämät sekundaariset neutronit pystyvät läpäisemään vain ohuen jääpeitteen ja kalliossakin ne tunkeutuvat vain parin metrin syvyyteen siten, että läpäisevyys vähenee logaritmisesti. Naturalististen tutkijoiden itsensä suorittamat Be-10 -analyysit ovat osoittaneet tämän kreationistisen ennusteen oikeaksi:

Australian saarivuorten Be-10 pitoisuuksiksi on mitattu 0,7-4,4 x 106 atomia/gr. Tämä on huomattavasti enemmän kuin jään suojassa olleen Skotlannin Ylämaan moreenin pitoisuus n. 7 x 104 atomia/gr. (Palaan saarivuoriin pikapuoliin.) Ylämaan moreenin seasta löytyneen orgaanisen materiaalin perusteella alueen on arveltu vapautuneen jääpeitteestä 12 000 vuotta sitten (radiohiilimenetelmän eli kosmisesta säteilystä riippuvan ajoituksen mukaan). Tämän perusteella Ylämaan berylliumin muodostumisen nopeudeksi laskettiin 5,5 atomia/gr kvartsia per vuosi. Vedenpaisumusmalliin uskovien tutkijoiden mukaan alue kuitenkin vapautui jäästä vasta 4 000 vuotta sitten. Sen mukaan berylliumin synty olisi ollut kolme kertaa nopeampaa, 16,5 atomia per vuosi. Eikä Ylämaan jääkauden höyläämässä moreenissa ei pitäisi olla juuri lainkaan ns. ”perittyä berylliumia” eli sellaista, joka on syntynyt ennen jääkautta. Sama koskee Yhdysvaltain Sierra Nevadan vuoriston jääkauden höyläämää graniittia, jonka arvellaan vapautuneen jäästä 11 000 vuotta sitten. Sen Be-10 pitoisuudeksi saatiin 5,5 x 105 atomia/gr. Tämä on paljon enemmän kuin Ylämaan moreenissa. Näin siksi, että alue sijaitsee 3000 metriä korkeammalla, jossa säteily on voimakkaampaa. ”Raamatullisen aikajanan” mukaiseksi ennusteeksi Oard laski 7 x 105 atomia/gr, joka on lähellä mitattua arvoa. Mitattu pitoisuus viittaa siihen, että jääkauden jälkeen kosmisen säteilyn taso on ollut alhainen – ottaen siis huomioon alueen korkeuden, 3 340 m.

Entä itäisen Grönlannin peruskallio, jota nyt peittää jopa yli 3 km paksu jää? Useissa kairauksissa ko. alueen (Camp century) jään alta on löytynyt tuoreilta vaikuttavia havupuun varpuja ja DNA:ta, jotka viittaavat viileän ilmaston kasveihin. Silti alueen olisi ilmastomallien mukaan pitänyt olla jään peittämä koko kvartäärikauden (viimeiset 2,6 miljoonaa vuotta)! Raamatullisen mallin mukaan alue peittyi jäähän vasta noin 150 vuotta vedenpaisumuksen jälkeen. GISP2-projektissa (2016) 3053 metriä paksun jään alta kairattiin yhdestä reijästä myös puolitoista metriä peruskalliota. Kallion pinnan Be-10 pitoisuudeksi saatiin 24 800 ja 1,55 metrin syvyydessä 9 800 atomia per gramma. Berylliumin muodostumisen nopeudeksi ennen jääpeitettä tutkijat olettivat 4,1 atomia/gr/vuosi (siis melkein sama, jota on esitetty nykyarvoksi tällä leveysasteella). Tämän mukaan pintakerroksen ikä (ennen jäätymistä) olisi ollut 6 049 vuotta. Se on tietenkin aivan liian vähän, joten tutkijat tekivät vielä toisenkin olettamuksen, arvion että nykyisen pinnan päältä kalliota oli ennen jääkautta kulunut 1,3 metrin paksuudelta. Näin nykyiselle pinnalle saatiin ”parempi” ikä, 280 000 vuotta. Toisin sanoen, nykyinen pintakerros ei ollut alkuperäinen, vaan oli sijainnut syvemmällä ”säteilysuojassa”. Ilmeisesti arvio 1,3 metrin eroosiosta oli jo yläkantissa eikä mittaustulos siten antanut ”parasta” eli vielä korkeampaa ikää. Se onkin herättänyt hämminkiä. Näin siksi, että ilmastomallien mukaanhan alueen olisi pitänyt olla jään peitossa koko pleistoseeni- ja holoseenikauden (= kvartäärikausi).

Jos tätä tulosta verrataan Skotlannin Ylämaan ja Sierra Nevadan vastaaviin, oli Be-10:n syntynopeus Grönlannissa jääkauden alussa raamatullisen aikajanan mukaan laskettuna moninkertainen, 7 tai jopa 60 -kertainen (siis jääkauden jälkeiseen verrattuna). Kreationistista selitystä:

1) Lämpimän meren ympäröimä alue jäätyi noin 150 vuotta vedenpaisumuksen jälkeen, siis jääkauden alussa. 2) Koska alue oli massiivisesta jääkuormasta vapaa, se sijaitsi nykyistä korkeammalla, noin tuhannessa metrissä. Tästä johtuen säteilyn tason arvellaan olleen korkeampi. Ns. peukalosäännön mukaan säteilyn taso ylöspäin mennessä kasvaa 1%/10m. Sen mukaan berylliumin tuoton 1 000 metrin korkeudella olisi pitänyt olla 8,2 eikä 4,1 atomia/gr/vuosi.

Skotlannin Ylämaan jääkauden jälkeiseksi berylliumin tuotoksi oli siis naturalistien aikajanalla (12 000 vuotta) laskettu 5,5 atomia/gr/vuosi. Kreationistien kolme kertaa lyhyemmällä aikajanalla tuotto olisi ollut kolme kertaa nopeampaa eli 16,5 atomia/gr/vuosi. Jos tätä kreationistista kolmen kertaista arvoa (5,5x3 eli 16,5) sovelletaan jääkautta edeltävään 150 vuoden aikaan ja otetaan huomioon 1000 metrin korkeus, olisi Grönlannin peruskallion pinnan Be-10 pitoisuudeksi ennen jäätymistä pitänyt tulla 150 x 8,2 x 3 eli vain 3 700 atomia/gr (eikä 24 800). Jos kuitenkin oletetaan 1,3 metrin eroosio, siis se, että nykyinen pinta olikin 1,3 metriä syvemmällä ja huomioidaan säteilyn läpäisevyyden logaritminen väheneminen, silloin Be-10:n tuotto (ja säteily?) pinnalla oli Oardin laskelmien mukaan noin 60-kertainen jääkauden jälkeiseen verrattuna (1,3 metrin syvyydessä säteilyn voimakkuuden pitäisi olla yhdeksäsosa pinnan saamasta säteilystä.) Mutta jos GISP2 -alue (Camp century) onkin ollut jään peitossa 2,6 miljoonaa vuotta, on sitä ennen syntyneen berylliumin määrä 1,4 miljoonan vuoden puoliintumisajasta johtuen ehtinyt pudota jo lähes neljännekseen. Näin kosmisen säteilyn olisi ehkä pitänyt olla vieläkin voimakkaampaa (240 kertaista?). Tämä ei tietenkään sovi yhteen sen olettamuksen kanssa, että kosminen säteily on aina ollut nykyisellä matalalla tasolla.

Entä Australian aavikoiden aina jääpeitteestä vapaina olleet saarivuoret (inselbergs), joiden eroosion oletetaan olleen vähäistä (vedenpaisumuksen jälkeen)? Vedenpaisumukseen uskovien geologien mukaan saarivuoret ovat ”tulvapiirteitä/jäänteitä” (Flood features)* kuten meille länkkäreistä tutummat Arizonan aavikon kalliosillat ja -saarekkeet, mesat ja buttet. Yarwondutta -nimisen saarivuoren pinnan Be-10 pitoisuudeksi saatiin 3,57 x 106 atomia/gr. Kuitenkin, Be-10:n muodostumisen nopeudeksi tällä leveysasteella ja korkeudella arvioitiin vain 3 atomia/gr/vuosi. Tämä tietysti perustuu siihen, että kallion ”tiedetään” olevan miljoonien vuosien ikäinen. Kuitenkin, jos vedenpaisumus oli, sen kuluttama ”uusi” kalliopinta altistui kosmiselle säteilylle vasta vesien väistyttyä (4 500 vuotta sitten), silloin berylliumin syntynopeuden on täytynyt jossain vaiheessa jääkauden aikana olla yli 70 kertaa suurempi kuin mitä se on ollut Sierra Nevadan ja Skotlannin Ylämaan ”puhtaissa graniiteissa”, jotka altistuivat berylliumia synnyttävälle säteilylle vasta jääkauden jälkeen.

*Nämä ”tulvapiirteet” selitetään sillä, että kun vedenpaisumuksen lopulla mantereita peittäneet vedet ”pakenivat” meriin vuorten kohotessa ja laaksojen vajotessa (Ps. 104), ne veivät mennessään löysemmän maa-aineksen ja vain mineraalirikkaat, kovemmiksi kivettyneet alueet jäivät jäljelle. Näin olisi syntynyt tasankojen yläpuolille kohoavia saarivuoria, torneja, kaarisiltoja yms.


Supernova?


Onkin mielenkiintoista, että jotkut naturalistiset tutkijat ovat selittäneet plioseenikauden merieläinten sukupuuttoja lähellä tapahtuneen supernovaräjähdyksen tuottamalla ylimääräisellä kosmisella säteilyllä ja Oard aprikoi samaa. (Naturalistien plioseeni edelsi jääkausien dominoimaa pleistoseenikautta.) Myös ihmisen maksimi-iän jyrkkää laskua pian vedenpaisumuksen jälkeen voisi spekuloida arkin saamalla ”sädeimpulssilla” ja sen aiheuttamilla sukulinjan mutaatioilla. Arkki oli kuitenkin jykevärakenteinen, kolmikerroksinen, yltä ja päältä maapihkalla päällystetty, joten vedenpaisumuksen ajan se lienee tarjonnut jonkinlaista suojaa. Myös dinosaurusten ja monien muiden lajien sukupuuttoa voisi spekuloida samoilla ”kosmisilla syillä”. Olikohan vedenpaisumusta edeltäneiden koirien ja kissojenkin maksimi elinikä enemmän kuin nykyiset 15-20 vuotta? Raamatunhistoriallisesta kontekstista mietittynä ihmisen eliniän merkittävä lyheneminnen on saattanut olla ”harkittu”: Ennen vedenpaisumusta ihmiset olivat paljon pidempi-ikäisiä (vähän geneettisiä vaurioita). Pahuus kuitenkin yltyi ja ihmisten ajatukset ja teot olivat kaiken aikaa vain ja ainoastaan pahoja (1. Moos.6:5). Muistelkaa vaikkapa vain viimeisen sadan vuoden aikaisia yksinvaltiaita, diktaattoreita ja tyranneja. Mitä jos he olisivat saaneet elää vaikkapa vain 200 vuotta? Olisi ollut paljon enemmän aikaa suunnitella kaikenmaailman pirullisuuksia, yhä tehokkaampia keinoja ”massojen hallintaan” ja oman vallan varmistamiseen. – Paha kun tuppaa kypsyessään pahentua.


Jääkentät ja niiden lustot


Radioaktiivista berylliumia syntyy siis myös ilmakehässä, jossa se sitoutuu aerolipartikkeleihin ja sataa alas. Näin berylliumia on kerääntynyt myös jäätiköihin. Sen pitoisuutta on mitattu sekä Etelämantereella (Dome C) että Grönlannissa (esim. GRIP -kairausnäytteet,Yiou ym. 1997). GRIP-näytteistä lasketut pitoisuudet pintakerroksissa ovat luokkaa 1-2 x 104 atomia/gr, mutta jääkauden aikana syntyneiden syvien kerroksien pitoisuudet ovat suurempia, 3-5 x 104 atomia/gr. Tästä pääteltyyn säteilyn tasoon on kuitenkin syytä suhtautua varauksella. Näin siksi, että tutkijat olettivat, että jokainen näytteessä näkyvä lusto/kerros edustaa yhden vuoden aikana kerääntynyttä sademäärää, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa: Vuoden aikana saattaa muodostua useita lustoja riippuen sataneen lumen laadusta ja määrästä sekä sateiden välisistä sääolosuhteista. Ja jos (ja kun) jääkausi syntyi vedenpaisumuksen jälkivaikutuksena, lumisateiden määrät olivat lämpimistä meristä johtuen ainakin parin ensimmäisen vuosisadan aikana aivan toista kuin nykyään. Tuolloin myös etelämpänä satoi runsaasti (vettä), mikä selittää jääkauden jälkeiset vehreät alueet, jotka nyt ovat kuivia aavikoita. Näin ollen yhdestä lustosta mitattu pitoisuus saattaa vastata vain parin viikon aikana kerääntynyttä Be-10 määrää. Jotta berylliumin vuotuinen syntynopeus saataisiin selville, yhden vuoden aikana syntyneiden lustojen määrä pitäisi tietää ja sitten laskea pitoisuudet yhteen. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, montako lustoa kunkin vuoden aikana syntyi.

 

Myös puiden vuosirenkaat tai -lustot ja jäätiköiden kerrostumat antavat nuoren Maan näkemyksen vastakkaista tietoa [??] (Kojonen, s. 113).

 

Entä Etelämanner, Dome C? Tämän alueen yli 3 km:n paksuisen jäätikön syvimmän kerroksen väitetään olevan jopa yli 30 miljoonan vuoden ikäinen eikä sen siis pitäisi sisältää lainkaan radioaktiivista berylliumia, jonka puoliintumisaika on 1,4 miljoonaa vuotta. Kysyin Michael Oardilta (2022), että onko tällä alueella suoritettu kairauksia, ja jos on, onko berylliumin pitoisuuksia mitattu. Hän vastasi, että omissa tiedostoissaan hänellä on seitsemän tutkimusta Etelämantereen jäätiköiden Be-10 pitoisuuksista. Esimerkiksi Dome C:n lähellä pohjaa olevan kerroksen pitoisuudeksi on mitattu 5 000 atomia per gramma jäätä. Kuitenkin, jos kerros olisi 30 miljoonan vuoden ikäinen, berylliumia ei pitäisi olla lainkaan. Mutta jos kerrostuma on syntynyt jääkauden alussa (lyhyessä ajassa), viittaa se melko voimakkaaseen säteilyyn.


Grönlannin jäätikön radiohiili


Sadevesi on lievästi hapanta, koska ilmakehän hiilidioksidi reagoi veden kanssa synnyttäen hiilihappoa. Siksi jäätiköissä on aina myös hieman hiiltä.

Lal ym. tutkivat Grönlannin jäätikön radiohiilipitoisuuksia viimeisen 32 tuhannen vuoden ajalla (siis 32 000 lustoa?, Earth and Planetary Science Letters 15.6.2005, Vol. 234). Tulosten perusteella arvioitiin kosmisen säteilyn tasoa tällä leveysasteella (72,6). Kairausnäytteiden C-14 pitoisuuksien mukaan pitkän aikavälin säteilyn taso tällä alueella on ollut keskimäärin sitä, mitä nykyäänkin lukuun ottamatta kolmea kautta: Noin 8 500-9 500 ja 27 000-32 000 vuotta sitten säteilyn taso oli kaksinkertainen ja 12 000-16 000 vuotta sitten noin puolitoista kertaa nykyistä matalampi.

Tämän arveltiin johtuneen Auringon aktiivisuuden muutoksista, ei ehkä itse kosmisen säteilyn tasosta (?): Kun Aurinko on vähemmän aktiivinen (vähän auringonpilkkuja) sen heikentynyt magneettikenttä suistaa vähemmän sähköisesti varautunutta kosmista säteilyä Maan kiertoradalta. Tällöin erityisesti korkeimpien leveysasteiden (yli 60) saama säteily on voimakkaampaa. Ja päinvastoin: Aktiivinen Aurinko (paljon auringonpilkkuja) eli voimakkaampi sähköisesti varautunut aurinkotuuli (paljon revontulia) + voimakkaampi magneettikenttä suistavat kosmista säteilyä tavallista enemmän aurinkokunnan ohi. (Huomaa, että kosmiseen säteilyyn verrattuna aurinkotuuli koostuu paljon matalaenergisimmistä hiukkasista, protoneista ja elektroneista.)

Siitä, miten Auringon magneettikenttä, heliosfääri, suojaa aurinkokuntaa kosmiselta säteilyltä, kertoo Voyager-2 luotaimen lähettämät tiedot. Luotain ylitti heliopaussin eli Auringon vaikutuspiirin ulkorajan jokin aika sitten. Siellä, noin 28 miljardin kilometrin päässä Auringosta kosmisen säteilyn taso alkoi nousta moninkertaiseksi. Tämä on siis kaukana Neptunuksen kiertoradan takana. (Neptunuksen etäisyys Auringosta on noin 4,5 miljardia km eli 30 AU [astronomical unit eli Maan etäisyys Auringosta]). (Maan etäisyys Auringosta on 150 miljoonaa kilometriä, 1 AU.)

Aardsman peruste hylätä nuoren Maan kreationismin näkemys ja ”siirtyä kuvitteelliseen aikaan ennen luomista” vetoamalla radiohiileen ja siihen, että jostain syvältä avaruudesta tulevan mystisen kosmisen säteilyn taso on ollut täällä sama ainakin jo 50 000 vuotta, ei vaikuta ainakaan enää kovin uskottavalta.


Tuhkalustot


Sen puolesta, että yksi lusto jäässä ei vastaa yhtä vuotta, puhuvat myös itäisen Etelämantereen syvistä jääkerrostumista tavatut tulivuorten tuhkalustot ja räjähdystulivuorten purkausmateriaalit, tefrat: Jos jokainen lusto tarkoittaisi yhtä vuotta, olivat tulivuorten purkaukset tuhkaa sisältävien lustojen määrän mukaan menneisyydessä äärimmäisen harvinaisia, paljon harvinaisempia kuin historiallisena aikana, vaikka meille on kerrottu päinvastaista. Esimerkiksi EPICA Domen kairausnäytteestä löytyi vain yksi tuhkaraita ajalta 800 000-250 000 vuotta sitten ja Dome Fujista 3 tai 4 ajalta 750 000-200 000 vuotta sitten. Toisaalta Dome Fujista löydetyn tefraa sisältävän osan pitäisi lustojen mukaan olla kertynyt viiden perättäisen vuoden aikana (Fujii Y. ym. Annals of Glaciology, 1999, 29:126-130)! Tämä ei käy lainkaan järkeen, sillä räjähdyspurkaus kestää yleensä vain muutamia minuutteja vaikka tavaraa, tefraa sitten tippuukin taivaalta vähän hitaammin. Ei ole olemassa minkäänlaisia havaintoja siitä, että räjähtäneen tulivuoren materiaalia tippuisi taivaalta tasaiseen tahtiin viiden vuoden ajan! Parempi selitys on, että tefraa tippui taivaalta jääkauden alussa lyhyen aikaa, jolloin vuotuiset sademäärät saattoivat olla lumena paikka paikoin useita kymmeniä metrejä. Tämä on täysin uskottavaa sillä esim. Uuden Seelannin Alpeilla saattaa nykyäänkin sadella lunta jopa 30 metriä vuodessa (BBC/Avara luonto).


Etelämantereen Gamburtsev-vuoristo


Etelämantereen itäisen jäätikön väitetään olevan 34 miljoonan vuoden ikäinen. Arvio perustunee uniformitaristiseen ”vakiouskoon”: Koska alueen nykyiset vuotuiset sademäärät ovat vain muutamia millejä tai pari senttiä, olivat ne sitä samaa aina ennenkin. Niinpä 3,5 km:n paksuisen jääkentän syntyyn (ja ylläpitoon) tarvittiin valtavasti aikaa. Tämän jääkentän alla sijaitsee Gamburtsev -niminen vuoristo. Satelliiteista tehtyjen luotausten mukaan miljardin vuoden ikäiseksi arvioitu vuoristo ei osoita juuri mitään merkkejä eroosiosta vaikka miljoonien vuosien ikäisen paksun jäämassan olisi pitänyt jauhaa se olemattomiin jo ajat sitten: Korkea paine jään alapinnalla saa näet aikaan sen, että rajapinnan jää sulaa (lämpötilasta riippumatta). Tällöin liukas jää alkaa valua alas rouhien vuorten rinteet soraksi. Gamburtsevia ei siis pitäisi enää olla olemassa. Geologi Robin Bell, joka on tutkinut aluetta vuosia, sanoi, että jos voisimme siirtyä Euroopan Alpeille tästä sadan miljoonan vuoden päähän tulevaisuuteen, näkisimme vuorten tilalla vain muutamia soraläjiä (Mustain A., Antartica´s Biggest Mysteries, livescience.com. Dec. 14, 2011). Jotkut ovat ehdottaneet, että vuoret ”syntyivät uudelleen” 200 miljoonaa vuotta sitten! Tämä on kuitenkin torpattu, sillä radiometristen ajoitusten mukaan vuoret ovat ainakin 500 miljoonan vuoden ikäisiä.


Vedenpaisumus, radiohiili ja puiden vuosilustot


Kreationistien C-14 -hypoteesi lähtee siitä, että heti luomisen jälkeen ilmakehän radiohiilen pitoisuus oli olematon. Jos maapallon saaman kosmisen säteilyn taso oli silloin (ja koko ajan) suurin piirtein sama kuin nykyään, vain vähän radiohiiltä ehti syntyä vedenpaisumukseen mennessä (1650 vuotta?). Lisäksi fossiilisen hiilen perusteella on selvää, että silloisen biosfäärin hiilimäärät olivat nykyistä biomassaa huomattavasti suuremmat. Näin ollen C-14/C-12 suhde vähän ennen vedenpaisumusta oli nykyistä selvästi pienempi. Siksi vedenpaisumuksessa syntyneet fossiilit sisälsivät kuolleessaan hyvin vähän radiohiiltä, niin vähän, että vanhalla geiger-mittarilla sitä ei voitu erottaa taustasäteilystä. Vasta 1980-luvulla käyttöön otetulla massaspektrometrilla (AMS) vanhojen näytteiden, jopa kivihiilen ja maaöljyn C-14 pystyttiin erottamaan luonnollisesta hiilestä. Yleisesti fossiilisen hiilen uskotaan kuitenkin olevan niin vanhaa, että siinä ei pitäisi olla jäljellä ainuttakaan C-14 -atomia. Niinpä kaikkea todettua radiohiiltä väitetään kontaminaatioksi. Niin ei ehkä ole – ainakaan aina. (Käsittelen kontaminaatio-ongelmaa osassa 2).

Yksi radiohiilen syntyyn vaikuttava tekijä on maapallon magneettikenttä. Sitä on voitu mitata noin 150 vuotta, jolloin se on koko ajan heikentynyt (eksponentiaalisesti). Jos kenttä oli muinaisuudessa vahvempi, radiohiiltä saattoi syntyä vähemmän. Siitä, miten tärkeä osuus Maan magneettikentällä on radiohiilen syntyyn, vaikuttaa olevan erilaisia käsityksiä. Esim. Aardsma väitti, että sillä ei ole juuri mitään vaikutusta, mutta Wikipedian mukaan vaikutus on merkittävä (of great significance). Tosin leveysasteilla 0-60 vaikutus saattaa olla vähäinen, koska kenttä suistaa säteilyä korkeille leveysasteille. Ja kuten totesin, radiohiili ei vieläkään ole tasapainossa: uutta syntyy enemmän kuin vanhaa hajoaa. On arvioitu että nykyisillä nopeuksilla tasapainon saavuttaminen kestää noin 30 000 vuotta. Radiohiileen perustuvan uniformitarismin mukaan maapallon ikä on siis alle 30 000 vuotta!

Vedenpaisumuksessa suuret määrät luonnollista hiiltä (C-12) hautautui ja joutui pois kierrosta. Typestä syntyneen radiohiilen määrä ilmakehässä taisi kuitenkin pysyä suurin piirtein samana. Näin C-14/C-12 suhde alkoi vedenpaisumuksen jälkeen nousta sitä edeltäneeltä matalalta tasolta (koska radiohiili syntyy typestä, ei normaalista hiilestä). Niinpä puut ym., jotka kasvoivat ”esihistoriallisella ajalla” eli pian vedenpaisumuksen jälkeen sisälsivät niin vähän radiohiiltä, että ne olivat jo kuolleessaan ”vanhoja”. Tällaisia ovat saattaneet olla esimerkiksi pitkäikäiset männyt ja tammet, joiden subfossiilisista rungoista on nyt rakenneltu pitkiä kronologioita. Kuitenkin, jos kosmisen säteilyn taso oli jääkauden alussa jonkin aikaa nykyistä selvästi korkeampi, radiohiiltä ehti syntyä niin paljon, että nämä puut ehtivät ”imeä” sitä itseensä paljon enemmän kuin ennen vedenpaisumusta kasvaneet. Ennen vedenpaisumusta kasvaneista syntyi siis kivihiiltä, jonka C-14 -pitoisuudet ovat paljon matalampia kuin esihistoriallisena aikana syntyneiden subfossiilisten puiden. Näiden kahden puupopulaation ”raamatullinen ikäero” on kenties vain tuhat vuotta, mutta ”naturalistinen ikäero” on ainakin 30, jopa 300 miljoonaa vuotta (muilla mittareilla mitattuna).

Naturalistien ns. esihistoriallinen aika ja jopa historiallisen ajan alku (n. 2 000-1 000 vuotta eKr.) on radiohiilimenetelmän kannalta ongelmallinen. Näin siksi, että sen antamia ns. radiohiilivuosia ei voida varmistaa iältään varmasti tunnettuihin näytteisiin ja sitten kalibroida kalenterivuosiksi. Siksi menetelmää on jouduttu kalibroimaan mm. vesistöjen, kuten Suigetsu -järven pohjasedimentteihin. Tästä osan 3 lopussa olevassa liitteessä.

Jos tämän huomioi, pitkäikäiset tammet ja männyt, jotka syntyvät ensimmäisen vuosituhannen aikana vedenpaisumuksen jälkeen, sisälsivät niin vähän radiohiiltä, että kun se suhteutetaan nykyiseen tasoon, iäksi voidaan saada jopa 12 000 vuotta vaikka oikea ikä olisi vain 4 000 vuotta. Mutta tuhat vuotta aikaisemmin eläneiden (ja sittemmin kivihiileksi muuttuneiden) saamat C-14 -annokset olivat niin pieniä, että niiden iäksi on nyt radiohiilellä (ja AMS:llä) saatu 40 000-50 000 vuotta. – Mutta eihän tämä voi johtua muusta kuin kontaminaatiosta (jota Kojonenkin koettaa selittää kirjassaan Luominen ja evoluutio)! Tuhansien vuosien takainen ”hiilikuvio” saattaa kuitenkin olla niin monimutkainen, että kukaan ei todellisuudessa taida tietää noiden vanhojen subfossiilisten puiden todellista ikää. Esimerkiksi luominen/vedenpaisumusmallissa pitää ottaa huomioon myös runsaan tulivuoritoiminnan ilmakehään purkama radiohiilestä vapaa hiilidioksidi. – Samoin kuin uuden maaperän epätasaisesti jakaantuneesta lahoavasta biomassasta ehkä tuhannenkin vuoden ajan vapautunut hiilidioksidi.

Aardsma oli kuitenkin oikeassa siinä suhteessa, että jos radiohiilen tuotto on aina ollut nykyisellä matalalla tasolla, sitä ei olisi 6 000 vuodessa ehtinyt kerääntyä nykyistä määrää (50-70 tonnia). Olenkin ihmetellyt, miksi hän ei esittänyt mitään varauksia, oliko hän jo kritiikittä omaksunut naturalistien uniformitarismin? Millä perusteilla hän päätteli, että kosmisen säteilyn taso on ainakin viimeisen 50 000 vuoden aikana pysynyt samana? Kysyin tätä John Woodmorappelta (keväällä 2022). Hän vastasi: ”Tunsin Aardsman ja kyselin häneltä näistä asioista. Hän antoi ymmärtää, että hän ei koskaan tutkinut dataa. Hän vain yksinkertaisesti hyväksyi pitkät kronologiat niiden luojien auktoriteettien väitteiden perusteella.” (I knew Aardsma and questioned him. He indicated that he never looked at the data. He just accepted long chronologies on the authority of the claims of its creators.) (Auktoriteeteilla Woodmorappe tarkoitti lähinnä Arizonan yliopiston ”rengaskeskuksen” tutkijoita.)