Luominen artikkeliarkisto

Jonathan Sarfati

Mary Schweitzerin kaltaiset tiedemiehet ovat kolmen vuosikymmenen ajan järkyttäneet evoluutiomaailmaa löydöksillään dinosaurusten pehmytkudoksista, proteiineista ja jopa DNA:sta.¹ Mitään näistä ei pitäisi olla jäljellä, jos dinosaurukset olisivat kuolleet sukupuuttoon 66 miljoonaa vuotta sitten. Aluksi evoluutiopiirit kielsivät hänen löydöksensä, mutta Schweitzer kumosi kriitikkonsa.²

Schweitzer itse on kuitenkin (teistinen) evolutionisti. Hän uskoo sekä löydöksiinsä että miljooniin vuosiin. Siksi hän päätteli, että täytyy olla olemassa jokin keino, jolla pehmytkudos voisi säilyä miljoonia vuosia.

Hänen tunnetuin ehdotuksensa on raudan aiheuttama säilyminen.³ Rauta on veren tärkeä komponentti, jota on hemoglobiinissa, happea kuljettavassa punaisessa pigmentissä. Rauta voi tuottaa reaktiivisia happiradikaaleja Fentonin reaktioiden kautta. (Yleisesti ympäristösaasteiden hajottamiseen käytetyssä Fentonin reaktiossa vetyperoksidi ja rauta – tyypillisesti rautasulfaatti – hapettavat orgaanisia materiaaleja.) Hän ehdottaa, että nämä reaktiot auttavat proteiinimolekyylejä silloittumaan, mikä tekisi bakteereille vaikeammaksi käyttää niitä ravinnokseen ja hidastaisi niiden kemiallista hajoamista.

Tässä on kuitenkin monia ongelmia, kuten se, että Fentonin reaktiot yleensä tuhoavat orgaanista kudosta, DNA mukaan luettuna. Jos ne eivät tuhoudu, silloittuneet proteiinit ovat vähemmän elastisia – Schweitzer kuitenkin yllättyi löytäessään nimenomaan pehmeitä ja elastisia verisuonia.⁴

Lisäksi vuonna 2023 rautasäilytysteoriaa testattiin suoralla kokeella, joka kumosi väitteet.⁵ Tutkijat asettivat neljä kanan reisiluuta sellaisinaan hiekkaan. Jokainen luu altistettiin eri liuokselle, joka suodattui hiekan läpi. Yksi oli vain puhdasta vettä, ja muut olivat kalsiumkarbonaatti-, fosfaatti- ja rautaliuos. Tämä oli realistinen simulaatio luista pohjaveden kostuttamassa hiekassa. Kun 90 päivää oli kulunut, he mittasivat kollageenin määrän kolmella eri tekniikalla.

Kanojen reisiluut kokeen lopussa, artikkelin Ullman et al. (viite 5) kuvasta 3. Huomaa (”raudaksi” merkityssä luussa) hiekanjyvät, jotka hapettunut rauta on kiinnittänyt luun päihin. Mikroskooppianalyysi osoitti, että rauta aiheutti selvästi eniten proteiinin (kollageenin) hajoamista.

Kävi ilmi, että rauta oli huonoin säilöntäaine. Kollageenista oli hajonnut 65 % vain kolmessa kuukaudessa. Täten tämä näyttää entistä epätodennäköisemmältä tavalta säilyttää proteiineja miljoonien vuosien ajan.

Fosfaatti salli 40 %:n hajoamisen. Puhtaassa vedessä menetettiin vain 20 %, ja paras oli kalsiumkarbonaatti, jossa menetettiin vain 10 %.

Kalsium on luun tärkeä mineraalikomponentti, joten lisäkalsium tuotti todennäköisesti enemmän luumineraalia. Näin luun proteiinit olivat paremmassa suojassa. Mutta 10 %:n menetys vain kolmessa kuukaudessa merkitsisi silti, että miljoonien vuosien kuluttua proteiini olisi täysin kadonnut.

Kollageenin hajoamisnopeuksien tutkiminen on hyvää kokeellista tiedettä. Schweitzerin ansioksi on sanottava, että hän avasi laboratorionsa tutkijoille jäljellä olevan kollageenin analysoimiseksi. Tutkijat myöntävät, ettei tutkimus olisi ollut mahdollinen ilman hänen tukeaan. Mutta nykyisin paras tieteellinen selitys on edelleen, että luut eivät ole miljoonien vuosien ikäisiä. Sen sijaan todisteet sopivat yhteen sen kanssa, että fossiilit muodostuivat vedenpaisumuksen aikana noin 4 500 vuotta sitten.⁶

JONATHAN SARFATI, FT (fysikaalinen kemia)
Jonathan Sarfatilla on tohtorin tutkinto fysikaalisesta kemiasta, ja hän on entinen Uuden-Seelannin šakkimestari. Sarfati on kirjoittanut joitain maailman tunnetuimmista luomista käsittelevistä kirjoista mukaan lukien kattava tieteellinen ja teologinen kommentaari 1. Mooseksen kirjan luvuista 1–10.