Luominen artikkeliarkisto

Carl Wieland

Uutisotsikot ovat kirkuneet, kuinka New Yorkin Hudson-joen kalat ovat ”kehittyneet supermutanteiksi”, jotka ovat pystyneet torjumaan PCB-yhdisteiden (polykloorattujen bifenyyli-yhdisteiden) myrkyllisiä vaikutuksia joen voimakkaasti saastuneessa vedessä. Ja kaikki tämä ”evoluutio” on tapahtunut alle 50 vuodessa.¹

Kuten arvostetussa Science-lehdessä² kerrotaan, tutkijat ovat todella osoittaneet, että Hudson-joen pohjassa ravintonsa hankkivan jääturskan yksilöistä noin 95 % on tullut vastustuskykyisiksi näille myrkyille. Kyseessä on ensimmäinen raportoitu tapaus myrkky resistenssin (samantapainen kuin antibiootti- tai hyönteismyrkkyresistenssi) kehittymisestä selkärankaiselle eliölle. Tämä on lähes varmasti perustunut mutaatioon, jota luonnonvalinta on myöhemmin suosinut.

Kalat ovat siis sopeutuneet tähän uuteen ympäristöön mekanismilla, jolla neodarvinistit väittävät mikro-organismien muuttuneen magnolioiksi, mehiläisiksi ja mikrobiologeiksi. Kuten olemme jo kuitenkin laajasti osoittaneet yksityiskohtaisesti³, tällainen vastustuskyky myrkkyjä vastaan esimerkiksi bakteereilla ei varmasti ole todiste sellaiseen tarvittavasta biologisesta muutoksesta. Itse asiassa, jos se osoittaa jotain, se on aivan päinvastaista – erityisesti niissä antibioottiresistenssin tapauksissa, joissa vastustuskyky perustuu mutaatioihin.

Tämä on varsin yksinkertainen asia ymmärtää ja osoittaa: bakteerit tulevat vastustuskykyisiksi johtuen erilaisista vaurioista (mitä mutaatiot – perityt geneettiset kopiointivirheet – useimmiten aiheuttavat) niiden sisäisessä toimintajärjestelmässä. Hyvä esimerkki on bakteeri, joka käyttää biologisia pumppuja ravintonsa hankkimiseen ja jolla on pumppuja vaurioittava mutaatio. Tämä ei vaikeuta ainoastaan ravinteiden vaan myös antibioottien, silloin kun niitä ympäristössä on, pumppaamista sisään. Lyhyesti sanottuna se ei ole enää yhtä hyvä imemään sisäänsä myrkkyä, joka tappaa sen.

Niinpä ne yksilöt, joilla kyseinen vaurio on, voivat paremmin, kun tämän kaltaisia myrkkyjä on niiden elinympäristössä (luonnonvalinta – elämän tosiasia). Ne ovat kuitenkin ”hylkytavaraa”, kyvyttömiä pumppaamaan sisäänsä ravinteita normaalilla tehokkuudella. Näin ollen heti, kun myrkky poistetaan niiden ympäristöstä, ne eivät pärjää yhtä hyvin kuin normaalit, vauriottomat bakteerit. Tällöin ”normaalin” kaltainen bakteeri tulee populaatiossa jälleen vallitsevaksi, koska se on tehokkaampi siinä, mitä sen pitää tehdä.

Tämä ei ole ”evoluutiota” laisinkaan (siinä mielessä kuin useimmat ihmiset sanan ymmärtävät). Se tarvitsee ylöspäin vievää informaation nettolisäystä, parannuksia, jotka johtavat suurempaan elinvoimaisuuteen ja tehokkuuteen; uuden ja parannetun biologisen koneiston rakentumista, ei jo olemassa olevan vaurioittamista. Lyhyesti sanottuna kaikkein sitoutuneimmankin evoluutioon uskovan tulisi myöntää, että mutaatio, joka ”rikkoo asioita”, ei ole senkaltainen, millaisen hän haluaisi nähdä osoittaakseen, että hänen uskonsa ”ylöspäin etenevään” evoluutioon toimii käytännössä.

Ja – yllätys, yllätys – tiedotusvälineiden hehkutuksesta huolimatta kaikki merkit viittaavat siihen, että Hudsonin jääturskan tapauksessa on kyse samantyyppisestä rappeuttavasta vauriosta kuin juuri mainitussa bakteeriesimerkissä. Kaikilla tällaisilla jääturskilla on geeni nimeltä AHR2. Tämä koodaa reseptoriproteiinia, joka normaalitilassa sallii PCB-yhdisteiden sitoutua itseensä, mikä aiheuttaa vakavia ongelmia (esimerkiksi noin 30 vuotta sitten 94 %:lla Hudsonin jääturskista havaittiin PCB:n aikaansaama maksakasvain). Hudson-joen muunnokselta ”näyttää puuttuvan kaksi 1104 aminohaposta, jotka tavallisesti löytyvät tästä proteiinista”, kertoo Dr Mark Hahn, yksi Woods Holen merentutkimuslaitoksen tutkijoista. Tämä on ilmeisesti seurausta siitä, että geenin DNA-sekvenssin [perimän emäksien (”kirjainten”) järjestys] kuusi emästä (kaksi kolmen emäksen kokonaisuutta eli kodonia, joista kumpikin koodaa proteiinin yhtä aminohappoa)² on pyyhkiytynyt pois.

Tämä häviöllinen mutaatio on vaurioittanut reseptoria niin, että PCB-yhdisteet ja dioksiinit eivät voi sitoutua siihen yhtä helposti kuin ennen. Mutaatio tapahtuu yhdessä sukupolvessa, ja tuossa runsaasti myrkkyjä sisältävässä ympäristössä vaurioitumaton kala kuolisi nopeasti. Siten ei ole mikään ihme (kuten ei muissakaan myrkkyresistenssitapauksissa selkärangattomilla), että muuttunut geeni leviää riittävän nopeasti tullakseen populaatiossa vallitsevaksi vain muutamassa vuosikymmenessä.

Kun tiedetään, että nämä mutanttikalat ovat ”hylkytavaraa”, ja otetaan huomioon jo edellä mainitut seikat, ei Hudsonin jääturskasta ole yllättävää lukea myöskään, että ”kalat ovat kärsineet muilla tavoin. Ne todennäköisesti kasvavat hitaammin kuin muut jääturskat, ja niillä saattaa olla heikentynyt vastustuskyky muille vaaroille”.⁴

Olisi siis odotettavissa, että nämä geneettisesti vaurioituneet kalat eivät pärjäisi yhtä hyvin vähemmän saastuneilla alueilla, eikä siten taaskaan ole yllättävää lukea, että vain ”5 %:lla läheisillä ja suhteellisen puhtailla Connecticutin ja Long Islandin vesillä elävistä kaloista on mutaation sisältävä geeni”.⁴

Niin tietysti. Jokseenkin ainoa hämmästyksen aihe on, miksi samassa artikkelissa, jossa tehtiin nämä avoimet tunnustukset näistä vaurioituneista ja heikentyneistä kaloista, on otsikko, joka viittaa niiden ”kehittyneen” ”supermutanteiksi”?

Mutta ehkäpä tästäkään ei tulisi liioin hämmästyä. Näyttää siltä, että nykyaikana emme voisi muuta odottaakaan, kuin sensaatiohakuisia otsikoita, jotka vahvistavat ajatusta siitä, että meillä on kaikki tämä ”todistusaineisto” ”käynnissä olevasta evoluutiosta”. Tämän jos minkään tulisi rohkaista meitä kaikkia osallistumaan huomattavasti enemmän ja levittämään sellaista tietoa, joka antaa vastaiskun tälle ”propagandasodalle”.

CARL WIELAND, Lääkäri
Dr Wieland on Creation Ministries International -järjestön toimitusjohtaja Brisbanessa, Australiassa. Hän on myös perustanut Creation-lehden, jonka suomalainen versio Luominen-lehti on.