Luominen artikkeliarkisto

David White

Kehitysopin mestari Richard Dawkins esittää kiehtovan rinnastuksen sille, kuinka kehitysopillinen prosessi toimii – hän vertaa sitä vuorelle kiipeämiseen, Epätodennäköisyyden vuorelle.¹ Monet rakenteet elävissä eliöissä ovat niin monimutkaisia, hän tunnustaa, että todennäköisyys niiden syntymiseen sattumalta on järjetön (kuin kiipeäisi vuorelle yhdellä harppauksella).² Mutta Dawkinsin mukaan, jos kiipeämme vuorelle askel askeleelta (geenimutaatioiden avulla, jotka luonnonvalinta on karsinut), voimme päästä huipulle ilman minkäänlaista tarvetta turvautua luojaan. Tämä kehitysopillinen mekanismi tunnetaan uusdarvinismina. Siitäkin huolimatta että näin on jo monet vuodet innokkaasti opetettu, lukuisat evoluutiobiologit myöntävät nyt, että uusdarvinismi ei riitä selitykseksi kiipeämiselle Epätodennäköisyyden vuorelle. Tämä ei suinkaan merkitse, että he myöntäisivät tappionsa. Kuten tulemme huomaamaan, kehitysopillinen biologia on itse kehittymässä.

Uusi viitekehys evoluutiobiologiassa: ”evo-devo”

Noin kolme vuosikymmentä sitten olin vain yksittäinen solu (hedelmöitynyt munasolu), mutta nyt kirjoittaessani tätä artikkelia olen solujen ”galaksi” (yli 100 biljoonaa solua). Kun kehityin kohdussa, eri soluni ottivat tehtäväkseen eri tehtäviä. Jotkut alkoivat muodostaa silmiä, toiset tulivat sydänlihaskudokseksi jne. Mutta miten eri solut ”tiesivät” kuinka suorittaa tämä erittäin paljon organisointia vaativa tehtävä? Tämä alkionkehityksen mysteeri on kummastuttanut tutkijoita jo vuosisatoja. Mutta vasta vuonna 1983 biologit löysivät ryhmän yksilönkehitystä ohjaavia geenejä (tunnetaan Hox-geeneinä tai homeoottisina geeneinä), löydön seurauksena alkionkehityksen musta laatikko alkoi vihdoin avautua.

Hox-geenit ovat kehon yleisarkkitehtuuria ohjaavia geenejä yksilönkehityksessä. Yksi mutaatio Hox-geenissä voi aiheuttaa dramaattisen muutoksen eliössä. Kuvittele esimerkiksi mutanttibanaanikärpänen jolla on tuntosarvien paikalla jalat! Vaikka tämä tila on selvä haitta kärpäselle, ovat monet kehitysopin kannattajat innoissaan tämän tyyppisistä muutoksista, sillä he ajattelevat, että muutokset saattaisivat tarjota vihjeitä siitä, kuinka täysin uudet ruumiinrakenteet voisivat kehittyä.

Kun yhä uusia yksilönkehitystä ohjaavia geenejä on löydetty, täysin uusi tutkimuskenttä, joka pyrkii yhdistämään yksilönkehityksen evoluutiobiologiaan, on versonut esiin. Näiden tulos on evolutiivinen kehitysbiologia (”evo-devo”) [engl. Evolutionary Developmental Biology]. Evo-devon perustavana periaatteena on: jos alkionkehitys ”ohjelmoidaan uudelleen”, ”epätodennäköisiä” rakenteita, kuten raajoja, siipiä ja uusia ruumiinrakenteita, voisi syntyä.

Eri eliöt, samankaltaiset geenit

Hox-geenit ovat osa laajempaa, yksilönkehitystä ohjaavien geenien ryhmää, joilla on monia eri tehtäviä. Osa niistä määrää alkion kehon ”maastoa”. Toiset ovat avainrooleissa rakenteiden, kuten raajojen, silmien ja sydämen, kehittymisessä. Mutta kaikkein ihmeellisin asia Hoxeissa ja muissa yksilönkehityksen geeneissä on se, että ne ovat yhteisiä koko eläinkunnalle. Niinkin moninaiset eliöt, kuten iilimadot ja asianajajat, on ”rakennettu” käyttäen samoja yksilönkehitystä ohjaavia geenejä! Tämä löytö tuli sellaisena järkytyksenä, että eräs maailman huomattavimpiin biologeihin kuuluva Sean Carroll³ tunnusti: ”Yhdelläkään biologilla ei ollut harmainta aavistusta siitä, että geeneissä voisi esiintyä tällaisia samankaltaisuuksia niin erilaisten eläinten välillä.”⁴

Miksi kehitysoppiin uskovat ovat niin yllättyneitä? Yksinkertaisesti siitä syystä, että eliöillä joiden oletetaan erkaantuneen toisistaan miljoonia vuosia sitten, ei tulisi olla niissä havaittua hätkähdyttävää yhtäläisyyttä yksilönkehitystä ohjaavissa geeneissä. Esimerkiksi, kehitysoppiin uskovat väittävät, että ihmisellä oli aikoinaan yhteinen kantamuoto banaanikärpästen kanssa. Kuitenkin, koska oletetusti olemme erkaantuneet toisistamme niin kauan aikaa sitten, jaettujen, yhtäläisten geenien olisi tullut sekoittua jo tunnistamattomiin lähes lukemattomien sukupolvien mutaatioiden seurauksena. Tämän vuoksi Ernst Mayr, mies jota kerran kuvailtiin ”maailman huomattavimmaksi elossa olevaksi evoluutiobiologiksi”, sanoi: ”Homologisten [samankaltaisten] geenien etsiminen on turhaa, paitsi keskenään hyvin läheistä sukua olevien välillä.”⁵ Tämä on kuitenkin virheellinen väite. Meillä ei ole ainoastaan samankaltaisia yksilönkehitystä ohjaavia geenejä banaanikärpästen kanssa, vaan myös lähes kaikkien muidenkin olentojen kanssa tällä planeetalla!

Miten tämä on siis muuttanut tiedemiesten näkemystä kehitysopista? No, koska hyvin erilaiset eläimet on tehty käyttämällä samankaltaisia geenejä, evo-devon kannattajat väittävät lujasti, että evoluution liikkeellepaneva voima ei ole muutokset (proteiineja koodaavissa) geeneissä, vaan muutokset säätelijä-DNA:ssa (geneettiset kytkimet), jotka kontrolloivat geenejä.⁶ Toisin sanoen ”... eri muotojen kehittyminen ei ole niinkään kiinni geeneistä joita sinulla on vaan siitä, kuinka käytät niitä.”⁷Tämä on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mitä uusdarvinistit ovat jo pitkään meille opettaneet – ”Modernin teorian mukaan (so. uusdarvinismi), muutokset eliöissä ovat seurausta geenimutaatioista”⁸ [painotus kirjoittajan].

Rakennetaan ”vauvaa”

Monet jaetuista yksilönkehitystä ohjaavista geeneistä ovat osa geneettisiä kytkimiä, jotka säätelevät muita geenejä.⁹ Alkionkehityksen aikana nämä geneettiset kytkimet aloittavat geeniekspressioryöpyn [geenin ilmentyminen], mikä rakentaa erilaisia rakenteita. Esimerkiksi, yksilönkehitystä ohjaava geeni Pax-6, on osa geneettistä kytkintä, joka saa aikaan silmän kehittymisen. Kun hiiren Pax-6 siirrettiin banaanikärpäsen perimään, sille muodostui banaanikärpäsille ominaiset silmärakenteet. Hiiren geeni oli niin samanlainen kärpäsen vastaavan kanssa (vaikka näiden lajien oletetaan erkaantuneen yli 500 miljoonaa vuotta sitten), että se käynnisti ohjelmoidun, kärpäselle ominaisen silmien kehittymisen! Samaan tapaan Distal-less-geeni on osa pääkytkintä, joka ohjaa raajojen kehittymistä, ja Tinmangeeni (nimetty Ihmemaa Ozin Tinamiehen mukaan) on osa pääkytkintä, joka ohjaa sydämen kehittymistä. Alkion kehitykseen liittyy siis laaja joukko geneettisiä pääkytkimiä, jotka käynnistävät oikean ohjelmiston oikeassa paikassa.

Geneettisten kytkinten evoluutio?

Koska muutoksia geneettisissä kytkimissä kutsutaan nyt avaimeksi kehitysoppiin, ovat evo-devon kannattajat olleet innokkaita korostamaan tämän tyyppisten muutosten aiheuttamia sopeutumia. Todennäköisesti esimerkki, johon on eniten viitattu, liittyy kolmipiikki-kalaan. Normaalisti näillä kaloilla on vartalostaan ulospäin suuntautuvat pitkät piikit. Järvien pohjissa eläville nämä piikit ovat haitta, sillä sudenkorennon toukat tarrautuvat niihin. Jotkut muunnokset ovat kuitenkin sopeutuneet elinympäristöönsä. Geenikytkimen mutaation seurauksena, niillä ei ole lainkaan piikkejä vatsansa alueella, joten ne pystyvät paljon paremmin välttämään saalistajien otetta.¹⁰ Tämänkaltaiset muutokset ovat kuitenkin todellisuudessa devoluutiota (rappeutumista), eivät evoluutiota (kehitystä), johtuen geneettisen kytkimen turmeltumisesta, joka estää avainasemassa olevan, vatsan alueen piikkien muodostumista ohjaavan geenin (Pitx1) ilmentymistä. Tämä esille tuotu esimerkki ”evoluutiosta geneettisten kytkimien kautta”, ei ole innoittanut myöskään merkittäviä kehitysoppiin uskovia, kuten Jerry Coynea (Chicagon yliopisto): ”Nämä ovat esimerkkejä ominaisuuksien menetyksestä, ennemmin kuin kehitysopillisten uutuuksien syntymisestä”.^11,12

Lisäksi, Jerry Coyne ei ole edelleenkään vakuuttunut siitä, että muutokset geneettisissä kytkimissä ovat avain evoluutioon: ”Kuitenkin tämän kriittisen hypoteesin [oletuksen] todisteet lepäävät ennemmin päättelyssä, havaintojen ja kokeiden sijaan.”¹¹ Huolimatta epäilyksistään evo-devoa kohtaan, ei Dr Coynen usko evoluutioon osoita horjumisen merkkiäkään.

”Urbilateria” – kauan kadoksissa ollut sukulaisesi?

Koska tavalliset yksilönkehitystä ohjaavat geenit ovat yhteisiä läpi eläinkunnan, kehitysoppiin uskovat ajattelevat, että niiden on täytynyt saada alkunsa, ennen kuin eri eläinryhmät aloittivat omat, erilliset kehitysopilliset polkunsa. Näin ollen viimeisellä ihmisten ja etanoiden yhteisellä esivanhemmalla on täytynyt olla ne. Tämä hypoteettinen [oletettu] olento, joka kehitysoppiin uskovien mukaan eli yli 500 miljoonaa vuotta sitten, on nimetty ”Urbilateriaksi” (eli kaikkien kaksinkertaisesti symmetristen [symmetria sekä ylhäältä alas että edestä taakse akselien mukaisesti] eläinten esi-isä).¹³

Urbilateria oli todellakin ”aikaansa edellä”. Oletetusti sillä oli monia avainasemassa olevia yksilönkehitystä ohjaavia geenejä monimutkaisiin, ”epätodennäköisiin” rakenteisiin, kuten raajoihin, silmiin ja sydämiin – mutta väitetysti se eli paljon ennen, kuin evoluutio oli ”keksinyt” raajoja, silmiä tai sydämiä! Eipä siis ihme, että Sean Carrollia mietityttää: ”On kiehtovaa pohtia, mitä ihmettä niin suuri määrä geenejä teki Urbilateriassa”.¹⁴ On merkille pantavaa, että nyt kehitysoppiin uskovat väittävät suuren osan monimutkaisten eläinten rakentamiseen tarvitusta geneettisestä ohjelmistosta olleen olemassa jo paljon ennen itse eläimiä! ”Geneettinen potentiaali oli olemassa ainakin 50 miljoonaa vuotta, ja ehkä reilusti kauemminkin, ennen suurten ja monimutkaisten muotojen ilmaantumista.”¹⁵ Tämän tapaiset lausunnot antavat tahattomasti vaikutelman siitä, että evoluutiolla on kyky nähdä asioita edeltäkäsin! Mutta Dawkins itse väittää kivenkovaan, että ”luonnolla, toisin kuin ihmisellä aivoineen, ei ole kykyä nähdä asioita edeltäkäsin”.¹⁶ Jos genomit [perimät] ovat oletetusti ”muotoutuneet” aikojen kuluessa ympäristönsä vaatimuksien kautta, miksi ”luonnon” pitäisi kirjoittaa monimutkainen geneettinen ohjelma 50 miljoonaa vuotta ennen, kuin sitä tarvittaisiin?

Siten havainto siitä, että eläinkunta on rakennettu käyttämällä samoja yksilönkehitystä ohjaavia geenejä, ei tue uskomusta, jonka mukaan kaikki elämä olisi polveutunut yhteisestä esivanhemmasta (vaikka näin yleensä raportoidaan).”¹⁷ On ironista, että tieteellinen materiaali sopii täsmällisesti esitykseen yhdestä Luojasta, joka käytti samoja ”rakennuspiirustuksia” ”rakentaessaan” eläinkuntaa, ennemmin kuin että olisi useita luojia. Toden totta, useimmissa kulttuureissa suunnittelija, joka käyttäisi pohjimmiltaan samaa suunnittelua monissa erityyppisissä toteutuksissaan, saisi osakseen arvostusta, koska osoittaisi tällä tavoin mestarillisesti hallitsevansa luomuksiaan.¹⁸

Muutaman vuoden takainen New Scientist-lehden artikkeli varoitti lukijoitaan: ”Jos haluat tietää, millä tavoin kaikki elävät olennot ovat sukua toisilleen, älä vaivaudu lukemaan mitään oppikirjaa, joka on muutamaa vuotta vanhempi. On hyvin todennäköistä, että elämän puu, jonka sieltä löydät, on väärä”.¹⁹ Kuten olemme havainneet, ei näytä olevan merkitystä, millaisia ongelmia uusi tieteellinen materiaali synnyttää kehitysoppiin uskoville (tai kuinka paljon se murtaa aiempia ennusteita), käsityksestä, jonka mukaan kaikki eliöt polveutuvat samasta esivanhemmasta, ei voida neuvotella. Jopa tämän käsityksen kyseenalaistaminen luetaan tieteelliseksi harhaoppisuudeksi.²⁰

DAVID WHITE, Luonnontieteiden kandidaatti (genetiikka),luonnontieteiden kandidaatti (protetiikka ja ortotiikka)
David on CMI:n kannattaja, joka on kiinnostunut evoluutiobiologiasta.