Luominen artikkeliarkisto

Peter Line

Maailmankuulu ”Lucy” löydettiin Etiopiasta marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1974. Tämän noin metrin pituisen osittaisen luurangon (kuva 1) virallinen nimitys on AL 288-1, ja sen iäksi on arvioitu noin 3,2 miljoonaa vuotta. Se luokiteltiin lajiin Australopithecus afarensis [afarinetelänapina]. Vielä nyt 50 vuotta myöhemmin evoluutiotutkijat, kuten Zeresenay Alemseged ja Bernard Wood, uskovat sen olevan paras ehdokas ihmisen suvun (Homo) esivanhemmaksi.¹

Science-tiedelehden 4. huhtikuuta 2024 ilmestyneen numeron kannessa (kuva vieressä) on rekonstruointi siitä, miltä kuuluisa Lucy-fossiili olisi saattanut näyttää. Kuvatekstissä lukee: ”Lucy 50 vuotta: esi-isämme ei enää hallitse yksin.” On selvää, että Lucyn rekonstruktiota ohjasi vinouma saada se näyttämään apinaihmiseltä. Sille on annettu sellaisia piirteitä kuin harva karvapeite kehon etupuolella, pystyasento ja ihmismäiset silmät (eli niissä on huomiota herättävä valkoinen kovakalvo, toisin kuin useimmilla nykyisillä eläimillä, mukaan lukien useimmilla simpansseilla).

Kyseisen lehden sisäsivuilla on Ann Gibbonsin artikkeli ”Lucy’s world” [suom. Lucyn maailma].² Artikkeli keskittyy Lucyyn mutta tarkastelee muitakin oletettuja hominineja, erityisesti muita australopithecus-lajeja, joiden väitetään eläneen samaan aikaan kuin Lucyn laji (ks. Mitä nimi kertoo? s.32)

Kävelikö Lucy pystyasennossa?

A. afarensis oli apinamainen, ja sen ruumiinrakenne sopi elämään puissa.³ Silti jotkut evolutionistit ovat yhä innoissaan Lucysta, koska he uskovat sen olleen ”pakollinen kaksijalkainen” [engl. ’obligate’ biped], eli heidän mukaansa Lucy käveli säännöllisesti kahdella jalalla.

Vaikka tämä pitäisi paikkansa, entä sitten? Raamattu ei kerro mitään kädellisten liikkumistavoista. Jos Jumala loi ne kaksijalkaisiksi, on selvää, että niiden oli tarkoitus käyttää jalkojaan jonkinlaiseen kävelyyn. Jos Jumala loi ihmiset kävelemään jatkuvasti pystyasennossa, miksei Hän voisi käyttää samankaltaista suunnitteluratkaisua myös muiden kädellisten kohdalla? Kaikki nykyapinat voivat tietyissä olosuhteissa kävellä kahdella jalalla, mutta se ei ole niiden ensisijainen liikkumistapa. Tätä kutsutaan ”valinnaiseksi kaksijalkaisuudeksi” [engl. facultative bipedalism].

Ruumiinrakenne sopi elämään puissa

Kuva 1: Kopio Australopithecus afarensis -lajin Lucyn (AL 288-1) osittaisesta luurangosta Amerikan luonnonhistoriallisessa museossa, New Yorkissa, 2009.

On kuitenkin esitetty vahvoja epäilyjä siitä, oliko Lucylla, evolutionistien malliesimerkillä etelänapinoiden kaksijalkaisuudesta, sellainen ruumiinrakenne, että se olisi ollut ihmisen tavoin pakollinen kaksijalkainen. Voisi ajatella, että minimivaatimus tälle olisi vakaan asennon ylläpitäminen kahdella jalalla seistessä. Kuitenkin paleoantropologi Glen Conroyn mukaan:

Lucyn ”alaselän nikamien, erityisesti lannerangan ja ristiluun [kuva 2] nikamien poikkipinta-ala on poikkeuksellisen pieni, mikä viittaa siihen, että ne eivät olleet sopeutuneet kestämään täydelliseen pystyasentoon liittyviä suuria kuormituksia.” ⁴

Myös ns. sakrotuberaaliset nivelsiteet, jotka yhdistävät lantion ristiluun ja istuinluun, ovat ihmisillä vahvoja. Nämä nivelsiteet auttavat ”vakauttamaan risti-suoliluunivelen [SI-nivel], kun vartalo on pystyasennossa. A. afarensiksen [Lucyn] ristiluun piirteet viittaavat siihen, että sillä ei ollut hyvin kehittyneitä risti-istuinluunivelsiteitä.”⁵ Conroyn mukaan ”Tämä viittaa vähemmän kehittyneeseen mekanismiin SI-nivelen vakauttamiseksi vartalon ollessa pystyasennossa”.⁴

Lucyn lantion suoliluu (valkoinen nuoli, kuva 2) viittaa siihen, että A. afarensiksen liikkumistapa oli ainutlaatuinen:

Kuva 2: Kopio aikuisen nykynaisen lantiosta Lucyn rekonstruoidun lantion valoksen yläpuolella (valkoinen nuoli = suoliluu). Huomaa Lucyn ristiluun nikamasolmun pienempi poikkipinta-ala verrattuna ihmisiin (punaiset nuolet), mikä viittaa siihen, että se ei ollut rakentunut kestämään pakolliseen pystykävelyyn ja/tai täydelliseen pystyasentoon liittyviä suuria kuormituksia.

”Suoliluun lavat ovat kuitenkin [ihmiseen verrattuina] suhteellisen sivulle kääntyneitä, mikä on saattanut heikentää pakaralihasten kykyä tasapainottaa vartaloa koko askelsyklin ajan [siis jalan ollessa ensin maassa ja sitten ilmassa]. Tämä ja muut piirteet ovat saaneet useat tutkijat ehdottamaan ainutlaatuisia kinemaattisia malleja (liikekuvioita) pystykävelyn aikana.” ⁶

Mutta Lucyn yläraajat olivat hyvin vahvat, mikä viittaa siihen, että se vietti paljon aikaa puissa heiluen. Vaikka Lucy pystyikin kävelemään pystyasennossa, sen kävely ei ollut yhtä tehokasta kuin ihmisen, joten se ei jaksanut kävellä pitkiä matkoja.⁷ Aikuisten ja nuorten A. afarensiksien lapaluiden tutkimukset viittaavat nekin runsaaseen kiipeilemiseen ja osoittavat, että näiden luiden rakenne oli apinamainen.⁸ Lisäksi Lucy todennäköisesti vieläpä kuoli pudottuaan hyvin korkeasta puusta, mikä näkyy sen luissa olevista tunnusomaisista murtumista [erit. lantiossa].⁹

Näin ollen väitteet Lucyn pakollisesta kaksijalkaisuudesta vaikuttavat liioitelluilta. Paras ehdokas, mitä evolutionisteilla on ollut tarjota Homo-suvun esivanhemmaksi, näyttääkin olevan vain yksi sukupuuttoon kuollut, pääasiassa puissa elänyt apinan kaltainen kädellinen, joka kykeni valinnaiseen kaksijalkaisuuteen. Vaikka australopithecukset olivat apinamaisia (kuva 3), en mielelläni kutsuisi niitä apinoiksi, koska ne näyttävät olleen erillinen kädellisten ryhmä. Niiden luuston anatomia todellakin eroaa useimpien piirteiden osalta sekä afrikkalaisista ihmisapinoista että ihmisistä enemmän kuin ihmisapinat ja ihmiset toisistaan.¹⁰

Gibbonit – pystyasentoisempia kuin muut

Kuva 3: Valos aikuisen (oletettavasti urospuolisen) Australopithecus afarensiksen kallosta AL 444-2, joka löydettiin Hadarista, Etiopiasta vuonna 1992 (väitetty ikä noin 3,0 miljoonaa vuotta). Kallon arvioitu tilavuus 550 cm³. Ulkonäkö on erittäin apinamainen.

Lucyn kaksijalkaisuutta verrataan usein simpansseihin, koska simpanssien oletetaan olevan ihmisten lähimpiä evoluutiosukulaisia. Kuitenkin pienet ihmisapinat, kuten gibbonit, ovat ilmeisesti kaksijalkaisempia kuin simpanssit tai muut isot ihmisapinat,¹¹ vaikka ne ovat oletetussa evoluutiosukupuussa kauempana ihmisistä. Rosenin tutkimusryhmä toteaa:

”Emme voi jättää huomiotta näitä havaintoja, jotka osoittavat, että gibbonit – ainoat tutkimuksemme kädelliset, joilla on pitkä lanneranka ja ortograadinen [pystysuora] vartalon asento, jotka ovat olennaisia piirteitä ihmisen pystykävelyssä – – kävelevät kahdella jalalla useammin ja pidempiä matkoja kuin muut kädelliset – –” ¹²

Kirjoittajat jatkavat:

”Nämä todistuslinjat viittaavat alustavasti siihen, että ihmiset ja gibbonit edustavat lannerangan liikkuvuuden ja asentojen käyttämisen osalta esivanhemmilta perittyä kehonmuotoa – – Jos tämä pitää paikkansa, lyhyt ja jäykkä lanneranka sekä siihen liittyvä maassa tapahtuva rystyskävely kehittyivät rinnakkain suvuissa Pan [simpanssit] ja Gorilla, minkä hypoteesin jotkut ovat esittäneet – –” ¹²

Lyhyesti sanottuna ihmisillä ja gibboneilla (jotka voivat jopa juosta kahdella jalalla¹³) on enemmän yhteistä keskenään pystyasennon ja kaksijalkaisuuden suhteen kuin kummallakaan on isojen ihmisapinoiden, kuten simpanssien, kanssa. Tämä tekee jo valmiiksi sekavasta evoluutioskenaariosta entistä kestämättömämmän.

Toinen merkittävä isku ajatukselle, että ”kaksijalkaisuus tarkoittaa homininia” (eli apinaihmistä), on se, että Euroopasta löydettyjen fossiiliapinoiden ja -kädellisten rakenne soveltui jonkinlaiseen kaksijalkaisuuteen, mutta niitä ei silti pidetä homineina.¹⁴ Esimerkiksi Tracy Kivell sanoi sukupuuttoon kuolleella isolla ihmisapinalla Danuvius guggenmosilla olleen piirteiden mosaiikki:

”– – eturaajat, kuten kaikkien nykyapinoiden ja ihmistenkin, soveltuivat puissa elämiseen; alaraajoissa oli laajat liikeradat, joita myös orangit käyttävät liikkuessaan puissa kahdella jalalla – –; ja sellaisten piirteiden edelleen erikoistuminen ihmisten alaraajoissa mahdollistaa jatkuvan pystykävelyn maassa.” ¹⁵

Evoluution aikajanalla D. guggenmosin oletetaan olevan 11,62 miljoonaa vuotta vanha.¹⁶ Tämä tarkoittaisi, että kaksijalkaisuus oli kehittynyt miljoonia vuosia ennen ensimmäistä oletettua homininia. Miksi siis afrikkalaisten australopithecusten kaksijalkaisuuteen viittaavat piirteet tarkoittaisivat sitä, että ne olivat hominineja?

Mutta entä Lucyn jalat…?

On väitetty, että A. afarensiksen jalkapöydät osoittaisivat, että sillä oli pitkittäinen jalkaholvi ja ihmismäinen isovarvas, jolla ei voinut tarttua (eli se oli samassa linjassa muiden varpaiden kanssa). Kuitenkin fossiilisten jalkaluiden todistusaineisto tämän tueksi on parhaimmillaankin kaksiselitteistä. Väitteet perustuvat pääasiassa ihmisenkaltaisiin fossiilisiin jalanjälkiin, jotka on löydetty kerroksesta tuliperäistä tuhkaa Laetolin kaivauksien G- ja S-paikoilta Pohjois-Tansaniasta.¹⁷

Kuten olen toisaalla esittänyt, loogisin selitys Laetolin jalanjäljille on se, että G- ja S-paikkojen jäljet ovat todellisten ihmisten (eli Aadamin ja Eevan jälkeläisten) jättämiä.¹⁷ Tämä on yhdenmukaista aiemman analyysin kanssa, jonka tekijöistä yksi, Russell Tuttle, toteaa, että G-paikan jälkijonot ”ovat mahdottomia erottaa jäljistä, joita jättävät jatkuvasti paljain jaloin kulkevat nykyihmiset kävellessään rauhalliseen tahtiin”.¹⁸ Mutta koska Laetolin jalanjälkiä sisältävä kerros on ajoitettu 3,66 miljoonan vuoden ikäiseksi, yksikään evoluutiopaleontologi ei myönnä, että G- ja S-paikan jäljet olisivat ihmisten jättämiä. Tämä olisi lähes miljoona vuotta ennen kuin minkään ihmiseksi luokitellun lajin, mukaan lukien Homo erec­tus, oletetaan olleen olemassa. Tällaisen asian myöntäminen romahduttaisi heidän tarinansa ihmisen evoluutiosta.

Laetolin paikasta A löytyneissä uudelleen analysoiduissa jalanjäljissä ei kuitenkaan ole ihmismäisiä piirteitä. Näiden apinamaisten jälkien tekijä näyttää kävelleen kahdella jalalla hyvin epätavallisesti. Ne on todennäköisesti jättänyt valinnaisesti kaksijalkainen australopithecus, mahdollisesti A. afarensis (Lucyn laji).¹⁷

On myös esitetty kysymys, edustaako kookas urospuolinen osittainen A. afarensis -luuranko (KSD-VP-1/1) eri lajia.¹⁹ Mielestäni tämä fossiili kuuluu Homo erectukselle (eli ihmiselle). Koska sen arvioitu ikä kuitenkin on 3,6 miljoonaa vuotta, evoluutioon uskovat eivät voi hyväksyä tätä mahdollisuutta,²⁰ sillä sekin olisi ristiriidassa heidän skenaarionsa kanssa.

Pelkästään ulkonäön perusteella australopithecuksien kallot ovat apinamaisia. Lisäksi niiden muut fossiiliset jäänteet osoittavat selvästi, että ne olivat kotonaan puissa. Ja vaikka myönnettäisiinkin, että jotkut australopithecukset kykenivät kävelemään jollain tavalla pystyasennossa tai ottamaan pystyasennon joko maassa tai puussa, se ei tarkoita, että ne olisivat olleet kehittymässä ihmisiksi sen enempää kuin sukupuuttoon kuolleet kaksijalkaiset puissa eläneet eurooppalaiset apinat, kuten D. guggenmosi, tai nykyiset gibbonit.

Johtopäätös

Vielä puoli vuosisataa Lucyn kuuluisan ensiesiintymisen jälkeenkään evoluutioon uskovat eivät ole fossiilien perusteella päässeet yhtään lähemmäksi kelvollista tarinaa ”ihmisen evoluutiosta”. Fossiiliaineisto tukee edelleen näkemystä, jonka mukaan Lucy ja muut etelänapinat olivat ainutlaatuinen kädellisryhmä, eivät ihmisten esivanhempia.

”Jätesäkkilaji”

Homo habiliksen [käteväihminen] väitetään olevan ihmisen kehityslinjan seuraava edustaja, ja sen oletetaan polveutuvan A. afarensiksesta. Oma arvioni on, että H. habilis vaikuttaa olevan haamulaji eli yhdistelmä, joka koostuu pääosin australopithecus-fossiileista mutta myös muutamista Homo erectuksen (vankkarakenteinen ihminen) jäänteistä, jotka on koottu yhteen ja markkinoitu erillisenä ”apinaihmislajina”. (Jotkut evolutionistitkin ryhmittelisivät suurimman osan näistä fossiileista Australopithecus-sukuun.)

Oman tarkasteluni perusteella H. habilis -lajiin liitetyistä kalloista useat näyttävät samankaltaisilta kuin A. africanus (esim. StW 53, KNM-ER 1813, OH 13), kun taas toiset kallot (esim. KNM-ER 1470, KNM-ER 1805, OH 7, OH 24) voidaan todennäköisesti myös sisällyttää Australopithecus-sukuun, johon laajasti määriteltynä kuuluvat vankkarakenteiset etelänapinat. Ne saattavat kuulua jo olemassa olevaan lajiin tai ehkä lajiin, jota ei ole vielä nimetty.¹

Olisiko jokin näistä yksilöistä ollut parempi kävelemään kahdella jalalla kuin Lucy? H. habilis -fossiilit, joissa kallon ja hampaiden lisäksi on säilynyt muutakin luustoa, ovat harvinaisia. Ja missä niitä on (esim. OH 62 ja KNM-ER 3735), jäänteitä kuvataan ”turhauttavan epätäydellisiksi” ja niiden raajojen mittasuhteet ovat kuin Lucyn tai vielä apinamaisempia.²

1. Line, P., Homo habilis, luku 13; teoksessa: Bergman, J., Line, P., Tomkins, J. & Biddle, D. (toim.), Apes as Ancestors: Examining the Claims about Human Evolution, BP Books, Tulsa, OK, s. 169–214, 2020.
2. Cartmill & Smith, päätekstin viite 19, s. 209.

Mitä nimi kertoo?

Kuva 4. Valos aikuisen (todennäköisesti urospuolisen) Australopithecus anamensiksen kallosta MRD-VP-1/1, joka löydettiin Woranso-Millestä, Etiopiasta vuonna 2016 (väitetty ikä noin 3,8 miljoonaa vuotta). Kallon arvioitu tilavuus on 365–370 cm³. Nyt jotkut ovat sitä mieltä, että tämä jäänne edustaa vain A. afarensis -lajin sisäistä muuntelua.

Kuva 5. Valos aikuisen (sukupuoli tuntematon) Kenyanthropus platyopsin kallosta KNM-WT 40000, joka löydettiin Länsi-Turkanasta, Keniasta vuonna 1999 (väitetty ikä noin 3,5 miljoonaa vuotta). Joidenkin mielestä tämä on vain A. afarensis -yksilön vääntynyt [ja hajonnut] kallo.

Kun Lucy löydettiin, sille annettiin sukunimi ja lajinimi Australopithecus afarensis (”etelänapina Etiopian Afarin alueelta”).

Australopithecus-lajeja on useita, vaikkakin ehkä vähemmän kuin voisi kuvitella. Äskettäisessä artikkelissa paleoantropologi Zeresenay Alemseged vähensi Australopithecus-lajien määrän ”todennäköisesti” viiteen (Australopithecus afarensis, A. africanus, A. garhi, A. platyops ja A. sediba).¹ Alemseged luokittelee Australopithecus-lajit anamensis (kuva 4), bahrelghazali ja deyiremeda Lucyn lajiin, A. afarensikseen. Hän pitää kaikkia vankkarakenteisia australopithecuksia erillisenä monofyleettisenä (yhteisen esivanhemman jakavana) sukuna, nimeltään Paranthropus.¹ Alemseged on myös sitä mieltä, että Australopithecus prometheus selittyy parhaiten lajin A. africanus sisäisellä muuntelulla. Lisäksi hän nimesi uudelleen Kenyanthropus platyopsin (kuva 5) Australopithecus platyopsiksi.¹ On kuitenkin ehdotettu, että murskautunut K. platyops -kallo saattaa olla ”palasiksi hajonnut A. afarensis”,² mikä vähentäisi Australopithecus-lajien määrää edelleen.

Jotkut asiantuntijat ovat myös hylänneet A. sediban ”vain hieman kehittyneempänä (ja odottamattoman myöhäisenä) A. africanuksen jälkeläisenä tai edustajana”.³

1. Alemseged, Z., Reappraising the palaeobiology of Australopithecus, Nature  617:46, 2023.
2. Gibbons, A., Lucy’s World, Science  384:23, 2024.
3. Cartmill & Smith, päätekstin viite 19, s. 160.

 

PETER LINE, FT (neurotiede)
Peter Line on neurotieteen tohtori, ja hän on työskennellyt aivojen elektrofysiologian tutkijana ja yliopiston lehtorina luennoiden anatomiasta ja fysiologiasta. Hän on erityisen kiinnostunut niin sanottujen hominidien fossiileista (ihmisfossiilit).