Luominen artikkeliarkisto

Carl Wieland

Täyteen ahdetun luentosalin eteisaulan ilmapiiri oli täynnä tiedonhaluista odotusta. Tämä tapahtui 1970-luvun lopulla, luomisliikkeen kiihkeinä alkupäivinä Etelä-Australiassa. Luominen/evoluutio -väittely, johon pian osallistuisin noin 40 opettajan läsnä ollessa, ja jossa olisi mukana merkittävä akateemisesti koulutettu evoluutiouskova, oli tuolla alueella ensimmäinen laatuaan.

Kun eloisan keskustelun sanat kulkeutuivat korviini, käsitin tulevan vastapuoleni olevan vain muutaman metrin päässä minusta vasemmalle. Hän oli populaatiobiologian vanhempi luennoitsija (amerikkalaistermein apulaisprofessori), joka paasasi ympärillään olevalle pienelle tukijoiden joukolle. Hän oli selvästi tietämätön siitä, että hänen luomiseen uskova vastapuolensa oli kuulomatkan päässä.

”Tämä on todella turhauttavaa”, kuulin hänen sanovan. ”Tunnen olevani kuin astronautti, joka on juuri palannut kuusta, nähnyt maan pyöreän muodon ja nyt hänen odotetaan väittelevän jonkun kanssa, joka yrittää kertoa ihmisille maan olevan litteä. Työssäni näemme evoluutiota tapahtuvan silmiemme edessä.”

Tuohon aikaan ennen kuin luomiseen uskovien argumentit oli tuotu kunnolla esille, oli ymmärrettävää, että hän ajatteli niin. Biologian opettajia voitiin ehkä puolustella, vaikka he pitivät kiinni niin lapsellisesta uskomuksesta. He yksinkertaisesti olettivat monentyyppisissä elävissä populaatioissa helposti havaittavien geneettisten muutosten olevan ilmeinen osoitus siitä, että evoluutio mikrobeista ihmiseksi oli tosiasia. Annetaan vain riittävästi aikaa ja voilá, sellaisia ”mikro”muutoksia [mikro merkitsee pientä] kertyisi jatkuvasti luonnonvalinnan suodattamina ja ohjaamina. Näytti ilmeiseltä ja loogiselta odottaa näiden ”pikkuaskelten” enenevän ja johtavan ”makro”muutoksiin [makro merkitsee suurta] – todella suuriin hyppäyksiin, kuten sammakosta prinssiksi tai kalasta filosofiksi. (Kuten myöhemmin tässä artikkelissa osoitamme, totuus on kuitenkin täysin päinvastainen).

Näin ajateltuna tuon biologian luennoitsijan hämmentynyt turhautuminen voidaan helposti ymmärtää, koska hän ajatteli näkevänsä usein pienen palasen sellaisesta, josta ajan mittaan tulisi suuri muutos. Meidän on ymmärrettävä, että useimmat evoluutioon uskovat ajattelevat yhä näin. Tästä syystä useimpien Raamattuun uskovien yleisimmät vastaukset, kun heidät on haastettu ottamaan kantaa biologisiin muutoksiin, ovat rehellisesti sanottuna puutteellisia.

Haastaja saattaa sanoa esimerkiksi: ”Hyttyset ovat kehittäneet vastustuskyvyn DDT:lle vain 40 vuodessa. Jos tämä ei ole evoluutiota silmiemme edessä, mikä sitten on?” Useimmat kristittyjen vastaukset kohdistuvat muutoksen määrään. He sanovat esimerkiksi: ”No, tämä on vain luodun lajin [engl. kind] sisäistä muuntelua.” Tai he vastaavat: ”Eikö hyttynen ole kuitenkin edelleen hyttynen? Se ei ole muuttunut miksikään muuksi.”

Kumpikin näistä vastauksista on totta. Mutta ne ovat riittämättömiä ja tekevät harvoin vaikutuksen haastajaan, joka ajattelee: ”No, tuo on kristityiltä vain asioiden kiertelyä. Evoluutioon menee miljoonia vuosia ja tässä meillä on näin paljon muutosta vain 40 vuodessa. Annetaan sille aikaa miljoona vuotta ja kuvittele millainen muutos meillä sitten onkaan!”

Vertauskuva jota olen käyttänyt useita vuosia selittäessäni asiaa julkisilla luennoilla, on rautatiejuna. Kuvittele näkeväsi junan lähtevän asemalta, esimerkiksi Floridan Miamista, ja matkaavan kohti pohjoista Chicagoon.¹ Näet sen kulkevan vain muutamia satoja metrejä. Mutta on järkevää olettaa, että jos sille annetaan tarpeeksi aikaa, se päätyy Chicagoon. Olet nähnyt pitäviä todisteita, jotka antavat ymmärtää, että se kykenee periaatteessa kulkemaan koko matkan, eikä sinun tarvitse nähdä junan kulkevan koko matkaa. Juuri näin evoluutioon uskovat näkevät ympärillämme tapahtuvat pienet muutokset (joita usein kutsutaan ”mikroevoluutioksi”, katso laatikko sivulla 28). Jos hyttynen on muuttunut vähän 40 vuodessa, sinun ei tarvitse nähdä sen muuttuvan norsuksi – se on osoittanut, että se periaatteessa kykenee tekemään samaan tapaan mullistavan matkan.

Kerron kuulijakunnille, että se, mistä meidän tulee olla tietoisia ja mihin keskittyä vastauksissamme, ei ole muutoksen määrä, vaan muutoksen tyyppi tai suunta. Kyse ei ole vain siitä, että juna ei ole kulkenut tarpeeksi pitkälle, vaan että se on menossa väärään suuntaan. Kuten tulemme näkemään, nykyään havaittavien muutosten tyyppi on – vaikka ne voidaan mukauttaa kehitysopillisiin puitteisiin – tarkalleen ottaen ja todistettavasti päinvastainen kuin se, mitä evoluutioon uskovat todella tarvitsevat, jotta heidän uskomusjärjestelmällään olisi edes jonkinlaista uskottavuutta.

Vaikka voitkin siis nähdä junan lähtevän asemalta Miamissa, mutta jos se todellisuudessa ei suuntaakaan pohjoiseen Chicagoon, vaan päinvastaiseen suuntaan alaspäin – missä rata (jos sellainen olisi) päättyisi syvän siniseen valtamereen – silloin juna ei koskaan päädy Chicagoon. Aika ei ratkaise ongelmaa, sillä on periaatteessa mahdotonta, että juna saapuisi Chicagoon kulkiessaan alaspäin menevään suuntaan. Aivan samalla tavoin, kun voimme osoittaa ihmisille ”evoluutiojunan” (oikeastaan biologisen muutoksen junan) matkaavan alaspäin, ei ylöspäin, silloin mitä enemmän aikaa on sitä vähemmän todennäköiseksi koko evoluution tapahtumasarja käy.

Ennen kuin selitän, mitä tarkoitan biologisten muutosten ”suunnalla”, kerron, mikä antoi alkusysäyksen tälle artikkelille. Se oli kirja-arvostelu,² jonka oli tehnyt Chicagon yliopiston hyvin tunnettu evoluutiobiologi Dr Jerry Coyne, joka ei voinut jättää käyttämättä tilaisuutta sivaltaa luomiseen uskovia.³ Hämmästyttävästi Coyne itse käyttää junamatka-vertauskuvaa, vahvistaen esille nostamani näkökohdan siitä, miten evoluutioon uskovat näkevät asian. Vaikka hänen tarkoituksenaan on pilkata luomiseen uskovia, tahtomattaan hän tarjoaa mahtavan tilaisuuden osoittaa, kuinka hukassa tämä yleinen järkeily on.

Kirja jota hän arvosteli⁴, käyttää tuttuja esimerkkejä ihmisen aikaansaamista nopeista biologisista muutoksista (bakteerien antibioottiresistenssi, hyönteisten vastustuskyky hyönteismyrkyille, ylikalastuksen aiheuttamat muutokset kalojen kasvunopeudessa), saadakseen ihmiset myötämielisiksi suuremmalle käsitteelle, mikrobeista ihmiseksi -evoluutiolle.

Coyne surkuttelee sitä tosiasiaa, etteivät kirjan esimerkit todennäköisesti muuta luomisoppia puolustavien mieltä, jotka ovat jo hyväksyneet sellaiset muutokset ”sopeutumisena lajin [engl. species] sisällä” (”luodun lajin [engl. kind] sisäinen muuntelu” olisi ollut tarkempi ilmaisu). Hän sanoo luomiseen uskovien väittävän, että ”sellaiset pienet muutokset eivät voi selittää uusien kasvi- ja eläinryhmien evoluutiota” ja jatkaa sanoen, ”Tämä väite uhmaa tervettä järkeä. Kun me jouluvierailun jälkeen [ilmeisesti hänen perheensä Chicagossa – Carl Wielandin kommentti] katselemme, miten isoäiti lähtee junalla Miamiin, oletamme hänen matkansa loppuosan olevan päättelyä tuon 400 metrin matkan perusteella.” Siispä, Coyne sanoo, ”luomiseen uskova, joka on haluton päättelemään mikroevoluutiosta makroevoluutioon”, toimii ”järjenvastaisesti”.

Järki vs. puhetaito

Miksi nykyään havaittavista biologisista muutoksista (ihmisen aikaansaamista tai muista) voidaan luotettavasti sanoa, että juna etenee väärään suuntaan? Mistä johtuu se, että kun evoluutioon uskovat käyttävät tätä ”isoäidin juna” -päättelyargumenttia, se voidaan kääntää ympäri osoittamaan päinvastaista? Koska biologisen muutoksen todellinen kysymys on, mitä tapahtuu DNA:n tasolla, missä on kyse informaatiosta.⁵ DNA:n eli perimämolekyylin sisältämä informaatio on kuin resepti, joukko ohjeita tiettyjen asioiden valmistamiseksi.

Evoluutioon uskovat opettavat, että pelikaanit, granaattiomenat, ihmiset ja ponit ovat saaneet alkunsa yksisoluisista eliöistä⁶ (yksisoluisia eliöitä ovat esimerkiksi alkueläimet). Jokaisessa tapauksessa DNA-”reseptin” on täytynyt läpikäydä valtava informaation lisääntyminen väitettyjen miljoonien vuosien aikana. Yksisoluisella eliöllä ei ole ohjeita silmien, korvien, veren, ihon, kavioiden, aivojen jne. valmistamiseen, joita ponit tarvitsevat. Jotta ponit olisivat voineet saada alkunsa alkueläimistä, täytyisi olla jokin mekanismi, joka synnyttää uutta informaatiota.

Evoluutioon uskovat tervehtivät luonnonvalintaa kuin se olisi luova jumalatar, mutta tosiasia (jonka he painostettuina poikkeuksetta myöntävät) on, että valinta sellaisenaan aina hankkiutuu eroon informaatiosta, ei koskaan päinvastoin.⁷ Jotta olisi jokin tapa informaation lisäämiseksi, evoluution tosiuskovien ainoa vaihtoehto ovat geneettiset kopiointivirheet tai vahingot, eli sattumanvaraiset mutaatiot (joita valinta voi sitten ”suodattaa”).⁸ Ongelma on kuitenkin siinä, että jos mutaatiot kykenisivät lisäämään tarvittavaa informaatiota, meidän tulisi nähdä ympärillämme satoja esimerkkejä – ottaen huomioon, että jatkuvasti tapahtuu useita tuhansia mutaatioita. Mutta aina kun tutkimme mutaatioita, osoittautuu poikkeuksetta, että kyse on informaation menettämisestä tai huonontumisesta. Tämä on totta jopa niissä harvoissa tapauksissa, joissa mutaation aiheuttama vika saa aikaan eloonjäämisedun – esimerkiksi, kun tuulisilla saarilla elävät kovakuoriaiset menettävät siipensä.⁹

Eliöiden erilaistuessa geenistö hupenee lisääntyvässä määrin. Mitä enemmän eliöt sopeutuvat valinnan kautta ympäristöihinsä, eli mitä erikoistuneemmiksi ne tulevat, sitä pienempi osa niillä on jäljellä niiden luodulle lajille [engl. kind] alun perin luodusta informaatiovarastosta. Siten luonnonvalinnan käytettävissä on vähemmän informaatiota tulevaisuudessa, jotta se voisi uudelleen sopeutua, jos olosuhteet muuttuisivat. Vähemmän mukautuvat, vähemmän sopeutumaan kykenevät populaatiot ovat selvästi kulkemassa kohti sukupuuttoa, eivät kehittymässä.

Ymmärrämme, että aivan kuten Miamista etelään päin kulkunsa suuntaavan junan tavoin, jos päättelemme mitä tapahtuu ajan mittaan, niin tällaiset muutokset, joita nykyään näemme, johtavat sukupuuttoon, eivät eteenpäin vievään evoluutioon.

Muista että evoluutiouskomukset opettavat, että olipa kerran eläviä olentoja, mutta ei keuhkoja – keuhkot eivät olleet vielä kehittyneet, joten ei ollut DNA-informaatiota, joka olisi koodannut keuhkojen valmistamista. Jotenkin tämä ohjelma oli kirjoitettava. Oli synnyttävä uutta informaatiota, jota ei aikaisemmin ollut olemassa, ei missään.

Myöhemmin oli olemassa keuhkoja, mutta missään maailmassa ei ollut höyheniä eikä siten geneettistä informaatiota höyhenille. Todellisen maailman tarkkailu on musertavalla tavalla osoittanut mutaation olevan täysin kykenemätön syöttämään järjestelmään tarvitun uuden informaation.¹⁰ Itse asiassa mutaatiot kiihdyttävät kokonaisuutena alaspäin menevää suuntausta lisäämällä geneettistä taakkaa vahingollisten mutaatioiden muodossa, joita meihin kaikkiin on sukupolvien aikana kertynyt satamäärin.¹¹

Toisin sanoen populaatiot voivat muuttua ja sopeutua, koska niillä on paljon informaatiota (muuntelukykyä) DNA-”reseptissään”. Mutta elleivät mutaatiot kykene syöttämään perimään uutta informaatiota, joka kerta kun muuntelua tai sopeutumista tapahtuu, kokonaisinformaatio vähenee (kun valinta karsii sopeutumattomat osat populaatiosta, osa informaatiosta menetetään tuossa populaatiossa). Siten kun informaatiota on tietty määrä, niin mitä enemmän näemme sopeutumista, sitä pienempi mahdollisuus sopeutumiseen on tulevaisuudessa. Juna suuntaa kulkunsa varmuudella alaspäin ja se on matkalla sukupuuton laituriin.

Ylivertainen ironia on siinä, että kaikista esimerkeistä – joita Dr Coyne ylistää evoluutiona, oli kyseessä sitten antibioottiresistenssi¹² tai kalojen kasvunopeuden muutokset – yksikään ei tue hänen ”juna”-vertauskuvaansa, vaan pikemminkin päinvastoin. Informaatio ei lisäänny yhdessäkään esimerkissä; kaikki osoittavat päinvastaista nettomenetystä. Pohtiessani kaikkea tätä tunnen samanlaista turhautumista (vain päinvastaiseen suuntaan), kuin evoluutioon uskova vastapuoleni kauan aikaa sitten – hän olisi voinut muotoilla sen sanoilla: ”Mikseivät he näe sitä? Se on ilmeistä, eikö olekin?”

Kuka tietää, ehkä tämä artikkeli päätyy jotenkin Dr Coynen käsiin. Ehkä se antaa hänelle ja joillekin muille evoluution puolestapuhujille lisää ajateltavaa seuraavaa kertaa varten, kun he ovat saattamassa isoäitiään junaan.

CARL WIELAND, Lääkäri
Dr Wieland on  Creation Ministries International -järjestön toimitusjohtaja Brisbanessa, Australiassa. Hän on myös perustanut  Creation-lehden, jonka suomalainen versio  Luominen-lehti on.