Luominen artikkeliarkisto

Gordon Howard

Hehkulamput ovat yleisiä kaikkialla ja ne ovat ilmeisen yksinkertaisia rakenteeltaan – metallinen hehkulanka lasisessa kuvussa ja sen lävitse johdetaan sähkövirta.

Miksi sen kehittämiseen siis kului suurelta määrältä tiedemiehiä ja teknisiä asiantuntijoita yli sata vuotta, ennen kuin siitä tuli yleisesti käyttökelpoinen? Usein tutkijat etsivät Jumalan luomistöistä ideoita, mutta luonnosta ei ole löydettävissä sähkökäyttöisiä ratkaisuja voimakkaan valon tuottamiseen, joten sähkölampun suhteen kehitystyö oli aloitettava tyhjästä.¹

Hehkulamppu on monien ponnistelujen ja ajatustyön, yrittämisen ja erehdyksen tuotos. Sen kehityshistoria lähtee 1700-luvulta jolloin monet henkilöt kokeilivat useisiin käyttötarkoituksiin vasta keksittyä uutta ilmiötä, sähköä. Suurin ongelma sähkövalon kehittämisessä oli löytää oikea materiaali valoa tuottavaan osaan.

Tuhansia ja jälleen tuhansia eri materiaaleja kokeiltiin. Englantilainen kemisti Humphry Davy kokeili hiilipuikoilla vuonna 1809. Se oli ensimmäinen valokaarilamppu, mutta se ei kestänyt käyttöä tarpeeksi pitkään. Vuonna 1820 Warren de la Rue käytti menestyksellisesti silmukoille kierrettyä platinalankaa, mutta se oli liian kallis ratkaisu. Parhaat tulokset näyttivät tulevan kun käytettiin hiiltä eri muodoissa, kuten Edward Shepardin hiilihehkulankaa ja Joseph Swanin hiillytettyä paperia 1850-luvulla, mutta ne kaikki paloivat loppuun liian nopeasti.

Vuonna 1854, Henricg Globel, saksalainen kelloseppä, ehdotti ratkaisuksi lasikupuun suljettua bambuhehkulankaa. Herman Sprengel kehitti tätä edelleen keksimällä 1875 pumpun jolla voitiin luoda kunnon tyhjiö kuvun sisään, jota monet olivat jo yrittäneet aiemminkin. Tämä menettely paransi hehkulangan polttoikää. Sir Joseph Swan onnistui vuonna 1878 saamaan hiillytetyn puuvillahehkulangan kestämään yli 13 tuntia, joka oli uusi ennätys!

Todennäköisesti kuuluisin hehkulamppujen parissa työskennellyt keksijä on Thomas Edison. Hän ja hänen tiiminsä jatkoivat itsepintaisesti eri materiaalien kokeilemista, saaden palamisennätyksen 40 tuntiin vuonna 1879, ja yli 1200 tuntiin seuraavana vuonna. Suurin hänen ideoimansa parannusehdotus oli lisätä tavallisen tuhoavaa happea sisältävän ilman sijasta inerttiä [reagoimatonta] kaasua lampun kuvun sisälle, ja samalla kertaa hän tuli torjuneeksi matalan paineen aiheuttaman nopean hehkulangan höyrystymisen. Kuitenkin hän jatkoi kokeilujaan hiillytettyjen hehkulankojen parissa kaikilla kuviteltavissa olevilla kasveilla kuten hikkorilla, pellavalla, setrillä ja bambulla. Hän haali kasveja jopa tropiikista asti kokeilujaan varten.

Vuonna 1902, Willis Whitnew päällysti hiilihehkulangan metallilla estääkseen sen kulumista, ja ehkäistäkseen palaneesta hiilestä johtuvaa lasikuvun tummumista. Metallit näyttivät lupaavilta, joten vuonna 1906 General Electric Company patentoi volframi-hehkulangan, koska volframi omaa kaikista metalleista korkeimman sulamislämpötilan. William Coolidgen löydettyä edullisen tavan valmistaa niitä, niistä tuli standardi [normi].

Kun yritetään tuottaa jotain täysin uutta, kuten hehkulamppua, on epätodennäköistä että onnistumme ensi yrittämällä. Älylliset kykymme auttavat meitä löytämään joitain todennäköisiä ratkaisuja, mutta sen jälkeen meidän täytyy kokeilla toimivatko ne todella. Ensimmäiset arvauksemme osuvat täysin kohdalleen vain harvoin, jos koskaan, joten jatkamme kokeilujamme.

On myös selvää, että työstämämme materiaali ei yksin riitä, se on vain yksi osa suurempaa ja monimutkaisempaa kokonaisuutta. Samaan tapaan on hehkulanka yksin käyttökelvoton, huolimatta materiaalista josta se on tehty, jollei meillä ole myös tyhjiöpumppua, lasia kupuun, menetelmää sulkea kupu pitävästi, oikean kokoista kupua (jottei se sula liian lähellä kuumaa hehkulankaa), sähkölähdettä ja niin edelleen. Näiden kaikkien pitää todella toimia ennen kuin meillä on toimiva hehkulamppu. Pienikin vika yhdessä osassa estää kokonaisuuden toiminnan sekunnin murto-osassa.

Miksi sen kehittämiseen siis kului suurelta määrältä tiedemiehiä ja teknisiä asiantuntijoita yli sata vuotta...

Jos vaati näin suuria ponnisteluja tuottaa jotain niin yksinkertaista kuin sähkökäyttöinen hehkulamppu, kuvittele kuinka vaikeaa olisi suunnitella jotain niin monimutkaista kuin ihmisruumis. Kuvittele etsiväsi tai keksiväsi oikeita materiaaleja vain yhtä osaa varten, kuten silmän linssiin. Sen täytyy olla läpinäkyvä, omata kyky muuttaa muotoaan (säilyen silti lujana), osata korjata itse itseään ja kestää eliniän. Hehkulampun lailla silmän linssikin tarvitsee monia muita osia toimiakseen kuten lihakset, jotka muuttavat sen muotoa, silmämunan joka suojaa sitä, järjestelmän joka kuljettaa ravinteita, verkkokalvon joka aistii sen taittaman valon, hermoyhteydet aivoihin, aivojen kyvyn tulkita kuva järkevästi, paikan jossa silmä voi liikkua, ja paljon muuta. Linssin on oltava myös oikeassa paikassa. Materiaali silmän linssiä varten olisi hyödytön esim. kyynärnivelessä.

Kuitenkin monet uskovat nykyään, että nämä monimutkaiset keksinnöt elävissä olennoissa ovat vain tapahtuneet jonkinlaisella onnen kaupalla, ilman minkäänlaisen älykkään keksijän ongelmanratkaisukykyä. He ajattelevat, että jokin sellainen kuin ihmissilmä voi syntyä onnekkaiden sattumien sarjan tuloksena pitkien aikakausien kuluessa – eli evoluution avulla! He jopa luulevat, että kaikki käytetyt materiaalit ovat saman onnekkaan sattuman tekosia. Silläkään ei ole mitään väliä kuinka vaikeaa on tehdä elollisia materiaaleja, tai kuinka monta väärää arvausta olisi tapahtunut, tai kuinka monessa eri kohdassa ruumista kutakin materiaalia olisi voitu kokeilla.

Kuten hehkulampussa, on kaikkien tarvittavien osatekijöiden oltava mukana täysin toimivina oikeissa paikoissaan. Jos näin ei ole, ei ole toimivaa silmää, ja ruumis jonka silmät eivät toimi, ei selviydy elossa niin, että lisäkokeiluja toimivan silmän muodostamiseksi voitaisiin jatkaa. Evoluutio ei vain toimi.

On paljon järkevämpää uskoa, että elävät olennot on suunnitellut Joku, jolla on tarpeeksi älykkyyttä miettiä kaikki kunnolla valmiiksi ja tehdä sitten kerralla valmista, ilman tarvetta kokeiluille. On ilmiselvästi totta, ettei maan päällä ole eläviä olentoja, jotka ovat kokeellisia välimuotoja, tai edes ns. alkeellisia olentoja. Mitään kokeiluja ei ole menossa, kaikki materiaalit ja järjestelmät toimivat jo tehokkaasti. Ne sisältävät jopa ohjeet seuraavan sukupolven tuottamiseen luodun lajinsa mukaan. Ohjeet viittaavat älykkääseen Ohjeiden Antajaan, sellaiseen Luoja-Jumalaan, josta luemme Raamatusta.

GORDON HOWARD, Humanististen tieteiden kandidaatti, A.Mus.A. (palkittu musiikkidiplomilla)
on kokenut lukion opettaja, joka on koko elämänsä ajan ollut kiinnostunut useimmista tieteen haaroista ja erityisesti silloin, kun ne koskevat Raamatun totuutta.