Artikkelin 1. osan löydät täältä
Artikkelin 2. osan löydät täältä
Mikko Tuuliranta, maaliskuu 2024
”No on se nyt vaan fakta, että eliöiden genomeissa on tolkuttomasti loisia, pseudogeenejä, muita toistojaksoja, joista tiedetään, että ne ovat virheellisiä/lähinnä haitallisia + ne ovat yhteisiä monille eliöryhmille, osa jopa suurimmalle osalle kaikkia monisoluisia” (korostus minun).
”Sitten kun tätä samaa roskaa löytyy monen lajiryhmän genomeista täysin samanlaisena ja samoista paikoista niin baraminioletuksessa se tarkoittaa sitä, että jumala laittoi baraminien perimään mukaan virheitä.”
Näin siis nimimerkki Ylermi talvella 2023 Facebook-ryhmässä, jossa keskusteltiin luomisesta, parasiitti-DNA:sta ja baramineista eli ns. luoduista lajityypeistä (ks. osat 1 ja 2). Ylermi kiistää paitsi baraminit, myös geneettisen rappeutumisen. – Mutta uskoo samalla, että sukukuntamme genomi on täynnä virheitä (siis rappeutunut)!
Baraminit
Baramin tulee heprean sanoista bara ja min, jossa bara tarkoittaa ”luoda” (tai tehdä). Min viittaa samankaltaisiin asioihin, samantyyppisiin eliöihin kuten lokkeihin tai hylkeisiin. Suomen kielessä sanalle ei ole suoraa vastiketta, joten se on käännetty lajiksi. Niinpä Raamatussamme kerrotaan Jumalan luoneen kasvit ja eläimet lajinsa mukaan, mutta englannissa ”according to its kind”, ei ”according to its species”. Kind viittaa siis tyyppiin, samankaltaisuuteen. Jumala siis loi sen ja sen kaltaisia kasveja ja eläimiä. Israelissa 40 vuotta asunut ystäväni sanoi, että sanan min voi ymmärtää monella tavalla asiayhteydestä riippuen, mutta yleensä sillä tarkoitetaan jotain yksittäistä lajia kuten heinäsorsaa laajempaa eläinjoukkoa eli min ei viittaa yksittäiseen sorsalajiin vaan sorsalintuihin yleensä.
Ne, jotka pitävät Nooan aikaista maailmanlaajuista vedenpaisumusta satuna, vetoavat mielellään hänen arkkiinsa vaatien selitystä, miten pari kutakin monen montaa eläinlajia olisi saatu sinne tungettua. Nooalla ja hänen pojillaan olisi ollut valtava urakka lapioidessaan kokonaisen vuoden ajan sontaa arkista mereen. Lisäksi arkin perään olisi pitänyt kytkeä muutama proomu heiniä ja muuta rehua varten.
Mukaan piti siis ottaa yksi pari kutakin ”maalla elävää ja sieraimilla hengittävää eläintä”. Puhtaita eläimiä piti kuitenkin ottaa seitsemän paria. Puhtaat eläimet olivat niitä, joita oli lupa syödä. Suurin osa, kuten korppi, korppikotkat, haukat, pöllöt, ”käpälillä liikkuvat nelijalkaiset”, sika, jänis, hiiret, liskot, lepakot jne. olivat saastaisia eli niitä ei saanut syödä ja niitä tuli arkkiin vain yksi pari.
Laji (eng. species) on ihmisen keksimä käsite, jolla eläimet ja kasvit pyritään sijoittamaan eri kategorioihin. Luokittelun aloitti ruotsalainen Carl von Linné (Linneaus) 1700-luvulla. Linné antoi kullekin eliölle suku- ja etunimen: Asio flammeus, suopöllö oli lapsuuteni kaveri, jonka adoptoin untuvikkona. Asio tarkoittaa pöllöjen sukua (lat. genus) ja flammeus suvun tiettyä lajia, joka pesii maassa ja jolla on mustat renkaat silmien ympärillä. Lajikäsite on kuitenkin kiistelty ja epämääräinen. Erilaisia määritelmiä on ainakin 15.
Nooan arkissa ei tainnut olla suopöllöä, vaan ”peruspöllö”, josta kaikki nykyiset pöllöt polveutuvat. Suurikokoisessa, kolmikerroksisessa arkissa (n. 150x25x15 m) oli siis vain yksi pariskunta kustakin 8 000 maaselkärankaisten suvusta (paitsi 7 paria muutamia puhtaita eläimiä). Suurin osa oli todennäköisesti poikasia. On koetettu väittää, että noin kookasta laivaa ei voi rakentaa pelkästä puusta, mutta se ei pidä paikkaansa. Muinaiset kiinalaiset ja kreikkalaiset rakensivat yhtä suuria aluksia.
Palataan nimimerkki Ylermin kantaan, jossa ”todellisuus kaataa jäävettä isolla saavilla baraminien niskaan”. Ylermin todellisuus on ”…fakta, että eliöiden genomeissa on tolkuttomasti loisia, pseudogeenejä, muita toistojaksoja, joista tiedetään, että ne ovat virheellisiä/lähinnä haitallisia + ne ovat yhteisiä monille eliöryhmille, osa jopa suurimmalle osalle kaikkia monisoluisia”. (Yhteinen kantamuoto!)
Ylermi: ”Sitten kun tätä samaa roskaa löytyy monen lajiryhmän genomeista täysin samanlaisena ja samoista paikoista niin baraminioletuksessa se tarkoittaa sitä, että jumala laittoi baraminien perimään mukaan virheitä.”
Siinä, että erilaisten lajien DNA:ssa on samoja ”roska-sekvenssejä” jopa samoissa paikoissa, ei ole mitään ihmeellistä. Sille löytyy ”luonnollisia selityksiä” ilman kaikille yhteistä kantamuotoakin. Homologiat (yhteisestä alkuperästä johtuvat samankaltaisuudet?) ovat mielenkiintoisia, mutta vähemmän merkityksellisiä – eroavaisuudet (ja niiden alkuperä!) ovat tärkeitä: Jos homologiat todistavat yhteisen kantamuodon, ”dyshomologiat” (homoplasiat*) kumoavat sen. (Yhteisestä kantamuodosta artikkelin loppupuolella).
(*Homoplasialla viitataan sellaisten eliöiden samankaltaisiin, saman toimisiin rakenteisiin, jotka eivät ole toisiinsa nähden suorissa polveutumissuhteissa. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa ultraäänitutkan, jonka omistavat delfiini, lepakko, rasvalintu ja päästäinen [jolla on myös samaa myrkkyä kuin kobralla]).
Geneettinen rappeutuminen
Ja vielä (Ylermi): ”Kato se video minkä linkkasin. Siinä osoitetaan, että mitä massiivisempi genomi jollakin otuksella on, niin sitä enemmän sillä on rasitteena lois-dna:ta. Eli todellisuus kaataa jäävettä nyt isolla saavilla geneettisen rappeutumisen ja baraminien niskaan.”
Videolla Ylermi siis tarkoittaa Z. Hancockin Youtube esitelmää ”Parasites in your genome”, jota käsitelin osissa 1 ja 2.
Geneettinen rappeutuminen (jonka Ylermi kiistää, mutta johon hän vetoaa!) on todellisuutta. Siitä on kirjoitettu jo vuosikymmenet geneetikkojen itsensä toimesta. Herman Müller huolestui siitä jo vuonna 1950: Our load of mutations (Amer. J. Human Genetics 2:111-176). Itsellänikin on James Crow´n artikkeli vuodelta 1997 (PNAS 94:8380-6): The high spontaneous mutation rate: is it a health risk? (Yes, it is!) Geneettisen rappeutumisen todellisuus kaataakin jäävettä isolla saavilla jonkin muun niskaan. On erikoista, että Ylermi vetoaa siihen, miten genomimme on täynnä rappiota eli virheitä, pseudogeenejä sekä kaikenlaista loista ja muuta roinaa, että ei siellä paljoa muuta olekaan. Näin monella tavalla virheellinen genomi on ilman muuta myös rappeutunut. Miksi puhua geeniterapiasta, jos geenit eivät ole rappeutuneita? (Ihmiskunnan genomiin, tai tarkemmin sanottuna pangenomiin, on kerääntynyt jo yli puoli miljoonaa perinnöllisiä sairauksia aiheuttavia geenivirheitä. Katso www.hgmd.cf.ac.uk.)
Kissaeläinten baramin, kotikissojen alleelit ja kissojen kotimaa
Ylermi viittasi myös erääseen saksalaiseen kotikissojen geenejä selvittäneeseen tutkimukseen. Sen mukaan kissojen joistain geeneistä on olemassa jopa 32 erilaista muunnosta eli alleelia, seikka, jonka siis pitäisi kaataa jäävettä isolla saavilla baraminien niskaan. (Uskon, että tällainen tutkimus on tehty, mutta itse valitettavasti hukkasin Ylermin välittämän kirjallisuusviitteen, emmekä myöhemmin saaneet häneen enää yhteyttä.)
Kreationistien väite baraminien vedenpaisumuksen jälkeisestä nopeasta lajiutumisesta on Ylermin mukaan pötyä jo pelkästään siitäkin syystä, että kotikissoille ei olisi mitenkään voinut kehittyä samasta geenistä 32 erilaista alleelia vain 4 500 vuodessa (jolloin peruskissapari päästettiin arkista ulos). Näkemyksen perustana lienee ns. molekyylikello. Kello on evoluutioteoreettinen kehäpäätelmä, joka olettaa sen, mitä sen pitäisi todistaa: Sen kalibrointi perustuu oletettuun yhteiseen kantamuotoon ja kehitysopillisen aikataulun miljooniin vuosiin eli oletetuista evoluutiovuosista pääteltyyn geenien mutatoitumisnopeuteen, ei siis reaaliajassa mitattuun (ks. liite ”Molekyylikello”).
Toinen, yhtä hypoteettinen lähtökohta on, että kaikki geneettinen variaatio – siis alleelien moninaisuus johtuu mutaatioista. Mutta kreationistit voivat vastaavasti esittää luomiseen perustuvan hypoteesin, että baramineille oli jo alussa, tulevia sopeutumistarpeita silmällä pitäen, luotu runsas geneettinen heterotsygotia, monipuolisuus: Arkkiin päässeen kissaeläinparin (sukusolujen) vastingeeneissä oli runsasta variaatiota eli nukleotidien (A, C, G ja T) vaihtelua samoissa vastingeenissä (joita oli siis 2+2 kpl). Tämä ei ole yhtään sen epätieteellisempi kuin monet evoluutiohypoteesit: Siivettömät linnut kehittyivät, koska ne saivat valintaedun: Siipien kasvattamiseen tarvittava energia säästyi!
Erään maailmanlaajuisen tutkimuksen mukaan (josta dokumentti TV:n ykköskanavalla vuosia sitten) kotikissojen kotimaa on Turkki, jonka itärajalla on se kuuluisa Araratin vuoristo. (Tutkimuksessa oli mukana myös suomalaisia kissoja. Geenit tutkittiin sylkinäytteistä.)
Ainakin kaikki suuret kissaeläimet (leijona, tiikeri, jaguaari, puuma jne.) risteytyvät keskenään, mikä puhuu sen puolesta, että ne ovat samaa luotua lajityyppiä (baramin). Samoin risteytyvät monet muut eläinryhmät kuten hevos- ja koiraeläimet. Muuli on hevosen ja aasin risteytys ja on yleensä steriili, mutta ei aina. Mutta tunnetaan ainakin 70 tapausta, kun muuli on synnyttänyt.
Näillä baramineilla, kuten kissoilla on sama ruumiinkaava. – Eivätkä geenit (ja mutaatiot) määrää ruumiinkaavaa; geenit ja DNA eivät ole elämän piirustuksia, vaikka niin on väitetty sitten Crickin ja Wattsonin päivien (1950 -luku). Jo 10 vuotta sitten kreationistinen biologi Alex Williams kirjoitti aiheesta merkittävän artikkelin Journal of Creation-tiedelehdessä (”Heredity is foundationally cellular, not genetic”, Vol. 28(3) 2014). Nyt myös maailman ehkä arvostetuin tiedelehti Nature kirjoitti samoin: ”Genes are not the blueprint of life. The view of biology often presented to the public is oversimplified and out of date” (Vol. 626, 8 February 2024, Denis Noble).* “Elämän piirustukset”, kuten ruumiinkaava, on koodattu munasoluun, ei geeneihin: Uudet mutaatiot eivät synnytä uusia ruumiinkaavoja (uusia eliötyyppejä) vaan korkeintaan pilaavat jo olemassa olevatkin.
(*Kyseessä on arvio marraskuussa 2023 julkaistusta kirjasta How Life Works. Kirjoittaja, Philip Ball, fyysikko ja kemisti, on naturalisti, mutta on Williamsin kanssa samaa mieltä siitä, että DNA:sta ruumiinkaavaa ei löydy. Hän esittelee omaa teoriaansa siitä, miten uusia kaavoja voisi luonnonvalinnan siivittämänä syntyä DNA:n ulkopuolelta. Ball´n kirjaan palaan myöhemmin. Geeneistä ja ruumiinkaavoista ks. allekirjoittaneen artikkeli toukokuun -24 Luominen-lehdestä.)
Ihmiskunnan lukuisat mutta harvinaiset geenivariantit, alleelit
Kissaeläinten genomeista minulla ei ole juurikaan tietoa, mutta omasta lajistamme tiedän sen verran, että ihmiskunnan perimässä on yhteensä 10 miljoonaa yhden nukleotidin muutosta (single nucleotide polymorphism, tai variation SNP, SNV), jotka eivät aiheuta sairauksia, mutta luovat muuntelua. Jokaisella meistä on noin kolme miljoonaa tuollaista alleelia. Näiden alleelien esiintyvyydessä ja jakaumassa on erikoista se, että vaikka yksittäisiä alleeleja on monenlaisia (10 miljoonaa), monet niistä ovat harvinaisia; alle prosentilla meistä on näitä alleeleja. Ja populaatiogeneetikot tietävät, että harvinaiset alleelit ovat ”pitkässä juoksussa” suuressa vaarassa hävitä populaatioista. – Erityisesti, jos populaation koko ei juurikaan kasva tai peräti kutistuu. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmiskunnan lukuisat harvinaiset alleelit ovat uusia (evoluution aikaskaalassa)! Luomisen näkökulmasta tämä viittaa siihen, että ensimmäiseen ihmispariin luotiin runsas geneettinen monimuotoisuus, diversiteetti: Jos oletetaan, että 1) heillä oli kutakin geeniä vain 2+2, mutta jokaisessa oli runsaasti yksilöllistä polymorfismia, ei siis single, vaan many nucleotide polymorphism (MNP)*, ja 2) että väestö kasvoi nopeasti, koko populaatio oli vedenpaisumukseen tultaessa geneettisesti hyvin monipuolinen. Genetiikka viittaa pullonkaulaan (kuten vedenpaisumukseen) ”ei kovin kauan aikaa sitten” ja että pian sen jälkeen jotkut populaatiot alkoivat kasvaa hyvin nopeasti. Mutta oli myös pieniä ja eristäytyneitä, sisäsiittoisia populaatioita. Aiheeseen perehtynyt biologi ja genetiikan tutkija Robert Carter toteaa ”Mikä olisi ollut estämässä Jumalaa luomaan ensimmäisen ihmisparin sukusoluihin runsasta geneettistä diversitieettiä” (kirjassa Biblical Creation on Solid Ground, STH Academic 2023, www.teol.se).
(*MNP tarkoittaa, että yksilön vastingeenit eivät poikenneet toisistaan vain yhdessä, vaan monessa kohdassa. Jos jotain proteiinia koodaavassa geenissä oli esim. tuhat nukleotidia, vastingeenit saattoivat poiketa toisistaan – ei yhden – vaan monen nukleotidin eli ”kirjaimen” kohdalla. Kun tällaiset geenit vaihtavat keskenään osia sukusolujen kypsymisen aikana (crossing over), populaatioon syntyy nopeasti uusia alleeleja ja uutta muuntelua.)
Ylermin kotikissojen 32 alleelin syntyä ”liian lyhyessä ajassa”, ehkä vain tuhannen sukupolven aikana (5 000 vuotta?), voidaan perustella jopa ilman yllä mainittuja ”teologispohjaisia lähtökohtia”: Populaatioihin syntyy uusia alleeleja sukusolujen (erityisesti siittiöiden!*) kypsymisen aikana ainakin viidellä mekanismilla: crossing over, konversio**, kopiointivirheet, transposonien toiminta ja epigeneettisten mekanismien aiheuttamat sytosiinin vaihtumiset tymiiniksi ja guaniiniksi. (Tästä Tomi Aallon kirjassa Epigeneettinen informaatio ja kadonnut evoluutio, Luominen 2023.)
(*Urospuoliset nisäkkäät tuottavat päivittäin miljoonia siittiöitä, josta syystä niihin kerääntyy nopeaan tahtiin kopiovirheitä. Mies tuottaa 1 500 siittiötä sekunnissa, 200 miljoonaa päivässä ja kollikissakin varmaan ainakin muutaman miljoonan/pv. **Geenikonversio tarkoittaa sitä, että osa geenin nukleotidijärjestyksestä konvertoituu solun jakaantumisen aikana vastingeenin järjestykseen.)
Ylermi tyrmäsi ajatuksen epigenetiikan roolista alleelien synnyssä ja väitti sitä Tuulirannan ”tehdasasetukseksi” (by default). Tämä puhuu sen puolesta, että hän ei taida tietää tästä tieteenalasta paljoakaan. – Vaan eipä siitä tiedä moni muukaan, sen verran uutta se on. Silloin kun itse opiskelin lääketiedettä, epigenetiikkaa ei ollut olemassa. Kiinnostuin asiasta enemmän vasta Tomi Aallon kannustuksesta. Epigeneettiset mekanismit, joihin kuuluu myös transposoneja (”virusgeenejä”), selittävät eliöiden, kuten Darwinin sirkkujen nopeat muuntelut, siis mikroevoluution lajityypin (suku/heimo) sisällä. Olisiko Galápagosin sirkuilla kuivan kauden iskiessä ollut aikaa odotella oikeita mutaatioita, jotta jälkeläisten nokista kasvaisi vahvoja?
Lajien väliset geneettiset kuilut
Biologisia lajeja erottaa toisistaan geneettiset kuilut, joita ei voida ylittää darwinistisen evoluution mekanismeilla: pienten askelten mutaatioilla ja luonnonvalinnalla. Ylermi koettaa kiistää:
”Sitten hän itse [Tuuliranta] laukoo seuraavan mielipiteensä faktana: ´Jokaisella lajityypillä on niin valtava määrä (10–30% DNA:sta) täysin omia, uniikkeja geneettisiä ohjelmia, joita ei ole millään muulla lajilla: Lajeja erottavat toisistaan syvät geneettiset kuilut, jokainen laji on ”omansa”. Evoluutio mutaatioineen ja luonnonvalintoineen + miljoonine vuosineen ei voi koskaan ylittää tällaisia kuiluja´. Se että Tuuliranta uskoo näin, ei tarkoita, että asia olisi niin. Eikä hän yritä todistaa mitenkään väitettään. Ok, lajien genomit ovat erilaisia, mutta ei sen pohjalta voi vetää tuota johtopäätöstä, minkä Tuuliranta tekee.”
Kyllä voi. Jo 2010 -luvulla tapahtui se, minkä Richard Dawkins vuoden 2009 kirjassaan Maailman hienoin esitys, ennusti tapahtuvan vasta 2040-luvun koittaessa. Dawkins (s.291 ja 302) [hakasulkeet minun]:
”Jos halutaan selvittää, miten läheistä sukua mikä tahansa lajipari on – esimerkiksi miten läheistä sukua siili on apinalle –, ihannetapauksessa käytössä olisi kummankin lajin jokaisen geenin täydellinen molekyyliteksti, ja niiden jokaista koukeroa ja merkkiä verrattaisiin yhtä pikkutarkasti kuin raamattututkija vertaa kahta Jesajan kääröä tai katkelmaa. Se on kuitenkin aikaa vievää ja kallista.”
”Se on riemastuttava tulevaisuudennäkymä: eläin- ja kasvikuntien kaikista kolkista tuotetaan halvalla ja nopeasti valtava DNA-sekvenssien tietokanta” [josta voidaan rekonstruoida kaikkien eliöiden sukupuu aina viimeiseen yhteiseen kantamuotoon saakka].
Zagrebin yliopiston biokemisti Branko Kozulic on perehtynyt siihen, mitä tuhansien eri lajien genomien sekvenssitiedot (täydelliset molekyylitekstit!) kertovat. Hän kirjoittaa tästä vuoden 2021 kirjassaan The Essence of Biological Species* [hakasulkeet minun]:
”Viimeisen kymmenen vuoden ennennäkemättömän kehityksen ansiosta meillä on nyt pääsy yli sadantuhannen erilaisen biologisen lajin genomien sekvenssitiedostoihin. Nykyään sekvensoidaan vuosittain yli 30 000 lajin genomit eli noin sata joka päivä. Sekvensoitujen genomien määrä jatkaa koko ajan kasvuaan, kun instrumenttien teho ja lukumäärä jatkuvasti kasvaa.
Monissa yhteyksissä useat tunnetut tutkijat ovat ilmaisseet tiedeyhteisössä hyvin laajalle levinneen käsityksensä, että erilaisten biologisten lajien genomien sekvensointi todistaa lopullisesti yhteisen polveutumisen ja kaikkien lajien universaalisen sukulaisuuden. Tällaiset ennustukset olivat tunnettujen evoluutiobiologien lempipuheenaihe.
Olisi vähättelyä sanoa, että nämä odotukset eivät ole realisoituneet, koska se jättäisi jäljelle toivon, että tulevaisuuden tutkimustieto osoittaisi näiden odotusten olleen sittenkin oikeita. Niin ei tule käymään, koska näiden odotusten perustana olevien lähtökohtaoletusten tiedetään nyt olevan vääriä, ja jokainen uusi sekvensoitu genomi osoittaa ne kerta toisensa jälkeen vääriksi. Tällä hetkellä on jo kymmeniä tuhansia ilmiselviä esimerkkejä tällaisista tapauksista ja se oikeuttaa meidät julistamaan lopullisen tuomion ilman mitään järjellistä epäilyä” (s.3–4).
”Tänään jokainen oppinut henkilö, ilman mitään erityistä luonnontieteiden alan koulutusta, voi ymmärtää tämän biologian uuden vankan perustan. Tämä perusta on täysin kiistämätön. Kun jonkin lajin genomin sekvenssi [täydellinen molekyyliteksti] on määritetty, tämä tieto tulee säilymään sivilisaatiomme hallussa niin kauan kuin se kestää. Jokainen mielipide, argumentti, hypoteesi, teoria tai filosofia [kuten oppi yhteisestä kantamuodosta], jonka voidaan osoittaa olevan tällaisen tiedon kanssa ristiriidassa, on vääjäämättömästi väärä.”
(*Kirjan voi tilata osoitteesta https://teobs.com/product/the-essence-of-biological-species/)
Uniikit proteiinit (singletons) ja uniikit geneettiset ohjelmat, joiden kautta proteiinit on syntetisoitu, tarkoittaa sitä, että proteiinia x on vain ja ainoastaan lajilla X – ei millään muulla – ja proteiinia y vain ja ainoastaan lajilla Y. Kozulic ottaa esimerkiksi vuonna 2011 itse tekemänsä vertailututkimuksen, joka perustui julkisesti saatavilla oleviin sekvenssitiedostoihin: 527:n eri lajin genomeista löytyi yli 600 000 singletonia eli yli tuhat per laji! Eliöt rakentuvat molekyyleistä ja melkein jokaisen rakenteen perustana ovat proteiinit (tai glukoproteiinit).
Matti Leisola (kirjassaan Darwin erehtyi – erehtyikö Einsteinkin?*):
”Suuri määrä ainutlaatuisia geenejä jokaisessa biologisessa lajissa on uusi vallankumouksellinen biologinen todellisuus. Kozulic arvioi, että singletoneja on yhteensä jopa kymmenen tuhatta miljoonaa (1010) kaikissa biologisissa lajeissa” (s.32.)
(*Kirjaa, joka on lyhennelmä Kozulicin kirjasta, voi tilata osoitteesta www.datakirjatkustannus.fi)
Evoluutiobiologit yrittivät aluksi vähätellä singletoneja pitäen niitä pelkkinä erikoisuuksina, mutta sellaisia ne eivät ole; ne ovat universaalisia.
Tämä tarkoittaa sitä, ettei ole ollut mitään kaikille yhteistä kantamuotoa (LUCA): ”Yhteistä kantamuotoa ei ollut koskaan olemassa. Yhteisen kantamuodon doktriini on pettänyt meidät!” (Carl Woese, edesmennyt mikrobiologi, joka yritti geenisukupuilla todistaa yhteisen kantamuodon olleen kerran olemassa.)
Vale- eli pseudogeenit kreationistien nolostuttajina
Kirjassaan Maailman hienoin esitys (2009) Richard Dawkins herkuttelee pseudogeeneillä:
”Näillä geeneillä oli aikoinaan hyödyllinen tehtävä, mutta nyt ne ovat sivuraiteella eikä niitä koskaan jäljennetä tai käännetä. Ne voisivat aivan hyvin kadota, ainakin eläimen hyvinvoinnin kannalta. Kuitenkin luonnontieteilijän kannalta ne ovat selvästi olemassa ja ne ovat täsmälleen sitä, mitä evoluutiokellossa tarvitaan.* - - Erityistä hyötyä valegeeneistä on kreationistien nolostuttajina. Jopa heidän luova nerokkuutensa on koetuksella, kun he yrittävät keksiä vakuuttavaa syytä siihen, miksi älykäs suunnittelija loi valegeenin – geenin, joka ei tee kerrassaan mitään. - - Valegeenien rinnalla on hämmästyttävä tosiasia, että perimästä valtaosa (ihmisellä 95 prosenttia) on täysin tarpeetonta ja se voisi aivan hyvin kadota” (s.306–7) (korostukset minun).
(*”Mitä evoluutiokellossa tarvitaan.” Tällä Dawkins tarkoittaa molekyylikelloa. Pseudogeenit ovat darvinistien mielestä hyviä kelloja, koska geenit eivät toimi. Ne voivat mutatoitua vapaasti, luonnonvalinta ei karsi niitä, koska nämä mutaatiot eivät vaikuta yksilön kelpoisuuteen. Mutta koska monet pseudogeenit eivät olekaan toimimattomia, niiden mutaatioihin perustuvat kellot on ajastettu väärin. Ks. liite ”Molekyylikello”.)
Mitä tulee pseudogeeneihin yleensä, nehän eivät sinänsä ole todiste mikään evoluutiosta, vaan devoluutiosta, geneettisestä rappeutumisesta. Pseudogeenejä tietysti on, paljonkin, kuten ihmisen syn- eli istukkageenit, joista enää vain yksi on toiminnassa kromosomissa 7. Mutta eri lajeissa, joilla väitetään olleen yhteisen kantamuodon, myös joidenkin pseudogeenien mutaatioiden väitetään olevan yhteisiä, siis samat mutaatiot samoissa paikoissa. Nämä rikkoutuneet geenit olisivat siis todiste yhteisestä kantageenistä (jossa jo oli samat mutaatiot). Mitä ihmiseen tulee, kahdesta on tehty evoluution ”malligeenejä”: C-vitamiinin ja hemoglobiinin geenit GLO (tai GULO) ja HBBP1.
GLO-pseudogeeni:
Jerry Coyne, Chicagon yliopiston ekologian ja evoluutiotutkimuksen professori, kirjoitti Darwinin tuplajuhlavuoden (2009) kunniaksi kirjan Miksi evoluutio on totta (suom. 2011). Hän kertoo, että evoluutio on totta myös siksi, että teoria ennusti toimintansa menettäneiden geenien olemassaolon. – Mutta niin ennusti luomisoppikin: ”Se kaikki oli erittäin hyvää” (mutta vain alussa). Vale- eli pseudogeeneistä Coyne väitti mm. että:
”Tunnetuin ihmisen pseudogeeneistä on GLO [C-vitamiinin geeni]. - - Noin 40 miljoonaa vuotta sitten tarpeeton geeni lakkasi mutaation vuoksi toimimasta. Kaikki kädelliset perivät saman mutatoituneen geenin. Kun GLO lakkasi toimimasta, mykistyneessä geenissä tapahtui muita mutaatioita. Mutaatiot kumuloituivat ajan mittaan – ne ovat harmittomia, jos mutaatiot tapahtuvat kuolleissa geeneissä – ja siirtyvät uusille polveutuville lajeille. Koska lähisukua olevilla lajeilla on äskettäin elänyt kantamuoto, ajan oloon mukautuvat geenit seuraavat yhteisen esi-isän geenistöä. Näin syntyy DNA-jaksoja, jotka lähisukulaisten kohdalla muistuttavat toisiaan enemmän kuin tapauksissa, joissa lajit ovat etäisempää sukua toisilleen.
Näin tapahtuu, olipa geeni kuollut tai ei. Marsun GLO-jakso on niin erilainen, koska sen toiminta on lakannut omista syistään kehityslinjassa, joka oli jo erkaantunut kädellisistä. - - Nämä tosiasiat ovat vailla mieltä, jos uskotaan, että kädelliset ja marsu on varta vasten luotu” (s.100–102, korostus minun).
Coyne kutsuu C-vitamiinin geeniä tarpeettomaksi, koska vitamiinia voi saada myös ravinnosta. Toimiva geeni on hyvä omistaa, mutta se ei ole välttämätön, jos C-vitamiinia on muutekin tarjolla. Jos ei, kollageenisynteesi häiriintyy ja yksilö sairastuu keripukkiin: hampaat löystyvät ja arvet sulavat pois ja vanhat haavat voivat aueta uudelleen.
Coyne valehtelee (tietämättäänkö?) väittäessään, että ”kaikki kädelliset perivät saman mutatoituneen geenin” (ja saman mutaation). Näin ei ole: Lemurien ja lorien GLO-geeni toimii edelleen. Ja 260 tunnetusta häntäapinasta, vain yhdeksän tiedettiin tuolloin (2009) olevan riippuvaisia ulkoisesta C-vitamiinilähteestä! Todellisuudessa vain rhesusapinoiden, orankien, simpanssien ja gorillojen GLO-geenit oli tuohon mennessä tutkittu (Wells J. The Myth of Junk DNA, Discovery Institute Press 2011).
Geneetikko Jeffrey Tomkins kirjassaan Chimps and Humans – A Geneticist Discovers DNA Evidence That Challenges Evolution. ICR 2021, s. 86–87:
”Mitä GULO-geeniin tulee, geneetikot ovat todenneet, että eri eläimissä se on rikkoutunut eri kohdista, mukaan lukien ihmiset, apinat, jotkut linnut ja lepakot, marsut, jotkut hiiret ja siat. Mitä lintuihin ja lepakkoihin tulee, geenien rikkoutumisen malli ei ole minkään evoluutiomallin mukainen. Tämä tarkoittaa sitä, että jotkut linnut ja lepakot, joilla on toimiva GULO-geeni, että ne jotenkin maagisesti polveutuivat sellaisista lintujen tyypeistä, joiden GULO-geeni oli rikkoutunut. - - ja [mitä ihmisiin ja apinoihin tulee] kävi ilmi, että oli harrastettu ns. rusinoiden poimintaa eli oli tutkittu vain se pieni osa, joka on samankaltainen ihmisillä ja apinoilla. Mutta kun ihmisten, simpanssien, gorillojen ja orankien koko geenialueet tutkittiin, ilmeni, että niissä näkyy sama sukuperän mukainen mutaatioiden malli kuin mitä näkyy lepakkojen ja lintujen vastaavissa geenialueissa. Mitään evoluutiomallia ei siis ole havaittavissa.” (Tarkoittaa, että kunkin sukulinjan geenialueista löytyy omanlaisensa mutaatiot.)
Tomkins on siis itse tehnyt melko laajaa pseudogeenien tutkimusta julkisesti saatavilla olevista geenipankeista. Hän kirjoittaa, että vaikka genomiimme onkin kertynyt geenejä vaimentaneita mutaatioita, tutkimus on kuitenkin paljastanut, että monet pseudogeeneiksi väitetyt geenit ovatkin toiminnallisia eivätkä ne todista mitään yhteisestä polveutumisesta. Ensimmäisen kerran hän vakuuttui tästä vuonna 2011 luettuaan evolutionistien itsensä tekemän tutkimuksen, jonka mukaan GULO-geeneistä ei voida rakentaa minkäänlaista sukupuuta – siis silloin kun koko geenialue otetaan huomioon (La Chapelle M.Y. and G. Drouin. 2011. Inactivation dates of human and guinea pig vitamin C genes. Genetica 139(2): 199–207.)
Voidaan myös kysyä, että jos ihminen ja simpanssi perivät samat pseudogeenien mutaatiot yhteiseltä esi-isältään, eikö niiden olisi pitänyt periä myös samalla tavalla mutatoitunut Y-kromosomi (joissa siis olisi samat mutaatiot + muutama myöhemmin syntynyt oma mutaatio)? Mutta ihmisen ja simpanssin Y-kromosomit poikkeavat toisistaan yhtä paljon kuin ihmisen ja kukon Y-kromosomit! Jos C-vitamiinigeenin samankaltaisuudet ovat näyttö yhteisen kantamuodon puolesta, Y-kromosomien erilaisuudet ovat näyttö sitä vastaan (kuin myös sadat singletonit).
HBBP1-pseudogeeni:
Toinen ja ehkä kaikkein eniten käytetty todiste on ollut hemoglobiiniperheen HBBP1 geeni, jonka senkin mutaatio mukamas todistaa yhteisestä kantamuodosta simpanssin kanssa. HBBP1 kuuluu kuuden geenin ryppääseen, joista muut viisi koodaavat globiineja. Rypäs on 800 000 nukleotidin pituinen ja sijaitsee kromosomissa 11. HBBP1:ssä on pari stop-kodonia, samoissa paikoissa sekä ihmisellä että simpanssilla. Jos proteiinia koodaavaan geeniin tulee pistemutaatio siten, että esim. tyrosiinin kodoni UAC muuttuu UAA:ksi RNA-polymeraasi pysähtyy eli geeniä ei voida lukea proteiiniksi. Näin se luettiin pseudogeeniksi – siis näiden stop-kodonien takia. HBBP1:tä ei kuitenkaan ole koskaan tarkoitettukaan proteiinia koodaavaksi geeniksi.
Tätä ei kuitenkaan ymmärretty ja tutkijat ihmettelivät, että miksi HBBP1, vaikka on toimimaton, on kuitenkin ”konservoitunut” (conserved, säilynyt) eli miksi se on säästynyt mutaatiolta pysyen samana ainakin viisi miljoonaa vuotta (jolloin sukulinjamme erosivat)? Jos näet geeni on toimimaton, siis merkityksetön, sen pitäisi voida ”mutatoitua vapaasti” eli olla valinnan ulkopuolella ja mutatoitua yhä enemmän. Mutta jos geeni on säilynyt muuttumattomana eliöillä, joiden yhteisen kantamuodon oletetaan olleen olemassa kauan aikaa sitten, viittaa se siihen, että geeni on tärkeä ja toiminnallinen. Jos se mutatoituu jossain yksilössä siten, että syntyy esim. stop-kodoni, geeni lakkaa toimimasta ja yksilö geeneineen karsiutuu populaatiosta. HBBP1:n suhteen näin ei ole kuitenkaan käynyt. Kävikin ilmi, että stop-kodoneista huolimatta HBBP1 koodaa tärkeää RNA:ta, josta käytetään nimitystä long non-coding RNA (lncRNA). HBBP1 ei siis koodaakaan hemoglobiineja, vaan säätelee niitä koodaavien geenien toimintaa. Ja kaiken lisäksi HBBP1:llä on monen monia muitakin tärkeitä säätelytehtäviä 28:ssa erilaisessa kudoksessa.* Mutta Richard Dawkinsin mielestä se ”on täysin tarpeeton ja voisi aivan hyvin kadota”.
(*Geeneillä sekä niiden tuotteilla, ei-koodaavalla RNA:lla ja geenisäätelyyn osallistuvilla proteiineilla on usein monia, toisistaan hyvinkin poikkeavia toimintoja eri kudoksissa ja eri solutyypeissä. Tämä on yksi ”elämän salaisuus”: Geenit voivat usein korvata/tuurata toinen toisiaan ja turvata elämän jatkumisen ainakin tiettyyn rajaan saakka pienistä vaurioista huolimatta. Genomia voisi verrata vaikkapa toisen maailmansodan aikaiseen P47 hävittäjään. Taistelussa se ei ehkä ollut paras mahdollinen, mutta se oli vaikea ampua alas: usein se pystyi palaamaan tukikohtaan, vaikka oli ammuttu aivan seulaksi.)
Liite: Molekyylikello – menetelmä, joka olettaa sen mitä sen pitäisi todistaa
Vuoden 2008 lukion biologian oppikirja BIOS 1 kertoo, että:
”On huomattu, että mutaatioita saattaa tapahtua joissain eliöryhmissä tai evolutiivisissa linjoissa tietyllä vakionopeudella. Näiden tietojen perusteella voidaan rakentaa molekyylikello, joka kertoo missä vaiheessa mikin ryhmä tai laji on lähtenyt omaan suuntaansa. Mitä enemmän kaksi lajia eroavat toisistaan DNA:n ja proteiiniensa suhteen, sitä kaukaisempaa sukua ne ovat toisilleen” (s. 118).
Vuoden 2021 laitos kertoo saman tarinan: ”Molekyylikellon laatiminen perustuu oletukseen, että tietyissä DNA-jaksoissa tapahtuu [ja on aina tapahtunut?] mutaatioita vakionopeudella” (korostukset ja hakasulkeet minun). Tällaiselle oletukselle ei ole perusteita, mutta siitä huolimatta sen uskotaan olevan oikea – vaikka havaintotieto ei sitä tue: Samankaltaiset (homologiset geenit) voivat mutatoitua eri nopeuksilla yksilöistä ja olosuhteista riippuen.
Kellon käyttö perustuu erilaisiin oletuksiin, joista ongelmallisin on tuo vakioinen mutaationopeus. Yhtä ongelmallisia ovat oletukset eliöiden yhteisestä polveutumishistoriasta sekä maa-ainesten vakioisista sedimentaationopeuksista, jotka ovat 1800-luvulla kehitetyn geologisen kerrossarjan ja evoluution aika-asteikon (ja siten myös molekyylikellon) perusta.
Miten siis mutatoitumisnopeudet on määritetty eliöille, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon jo ajat sitten? Ei mitenkään; ne on arvattu nykyisten sukulaislajeina pidettyjen eliöiden DNA-eroista, sellaisten, joiden sukuhaarojen erkaantumisen ajankohdat kantamuodoista mukamas tiedetään, esim. 5 miljoonaa vuotta sitten (ihminen ja simpanssi). Entä mistä 5 miljoonaa vuotta on laskettu? Ei mistään. Aika arvioidaan tavallisesti ensin sen geologisen ympäristön/kerrostuman uskotusta iästä, josta kantamuodoksi oletettu fossiili löytyi, koska itse fossiilissa ei ole mitään kelloa. (Monista fossiileista tosin löytyy pieniä määriä nopeasti hajoavaa radiohiiltä. Mutta sellaiseen perustuvaa ikää ei voida hyväksyä, koska lähes kaikkien fossiilien, kuten etelänapinoiden, tiedetään jo lähtökohtaisesti olevan niin vanhoja, että alkuperäistä radiohiiltä ei voi olla jäljellä edes yhtä atomia.)
Geologinen kerrossarja on molekyylikellon perusta
Fossiileja sisältävien kerrostumien ikää voidaan yrittää määrittää radiometrisesti, jos ne sisältävät jotain hitaasti hajoavaa isotooppia kuten kalium-40:tä tai toriumia. Mutta tällaiset isotoopit eivät voi antaa kuin korkeita, satojen tuhansien tai miljoonien vuosien ikiä. Jos radiometrinen ikä ei kuitenkaan sovi evoluution aikatauluun se hylätään kontaminaationa tms. Tätä kutsutaan pöytälaatikkosyndroomaksi: Evoluution aikatauluun sopimaton mittaustulos pannaan pöytälaatikkoon ja unohdetaan – ja yritetään saada parempi ikä jollain toisella menetelmällä (jos joku maksaa). Kukaan ei tiedä, miten yleistä tämä on, koska akateeminen maailma ei yleensä halua julkistaa tutkimustuloksia, jotka ovat vallitsevan paradigman eli uusdarvinismin vastaisia (joitain poikkeuksia tietysti on).
Jonkin tietyn kerrostuman ikä johdetaan lopulta lähes aina ns. johtofossiileista, joiden iät oli lyöty lukkoon jo 1800-luvulla. – Tai ei fossiilien, vaan kerrostuimien iät, joista fossiilit löytyivät! Johtofossiilit, kuten ammoniitit ovat sellaisia, jotka elivät vain jonain lyhyenä aikakautena, mutta olivat laajalle levinneitä. Ja niitä sisältävien kerrostumien iät oli laskettu kerrosten paksuuksista ja arvioiduista, mutta vakioiksi uskotuista maa-ainesten sedimentaationopeuksista:
Geologi Samuel Haughton esitti vuonna 1878 teorian (näkemyksen!), jonka mukaan sedimenttikerrostuman muodostumiseen tarvittava aika on verrannollinen sen paksuuteen; kerrostumien muodostumisnopeus on riippumaton ajan mittari. Tarvittiin vain yksi ainoa ikää tai sedimentaatiota kuvaava absoluuttinen luku, jotta jokaisen kerrostuman absoluuttinen ikä voidaan määrittää. Tällaisen ”absoluuttisen” luvun määritti (eli veti hatustaan) geologi Thomas Reade seuraavana vuonna: 0,2 mm/vuosi! Näin geologisen kerrossarjan alimman osan eli kambrisen kerrostuman pohjan takarajaksi saatiin 600 miljoonaa vuotta! Mutta todellisuudessa kerrostumisnopeudet voivat vaihdella nollasta millimetristä per vuosi jopa yli metriin tunnissa!
Ihmisen sukulinjan mutaationopeus
Uskotaan ensin, että ihmisen ja simpanssin sukulinjat erosivat viisi miljoonaa vuotta ja noin 250 000 sukupolvea sitten. Tämä perustuu esim. Ardi-nimen saaneisiin luunsirpaleisiin, jotka löytyivät hujan hajan Etiopiasta 1990-luvulla ja joiden iäksi arvioitiin tuo 5 miljoonaa vuotta. Ardin piti olla ihmisen ja simpanssin kantamuoto. Ja toisaalta tuolloin jo ”tiedettiin”, että ihmisen ja simpanssin DNA:ssa on yhden prosentin eli noin 30 miljoonan ”kirjaimen” ero. Tämä tarkoittaa sitä, että molemmat ovat mutatoituneet kantamuodosta 15 miljoonaa kirjainta omaan suuntaansa. Tästä saadaan 60 mutaatiota per sukupolvi. Ihmisellä mitatut mutatoitumisnopeudet vaarista vauvaan ovat noin 50–200 per sukupolvi, tutkimuksesta riippuen. Tämähän sopii teoriaan erinomaisen hyvin! – Klassiselle uusdarvinismille tällainen pieni ero on aivan välttämätön: Ihminen kehittyi pienin askelin, pienin muutoksin hitaasti vuosimiljoonien kuluessa. Mutta: Myöhemmät, kokonaisiin genomeihin perustuvat tutkimukset uusilla ja paremmilla menetelmillä ovat osoittaneet, että eromme on ainakin 15 % eli 450 miljoonaa nukleotidia! Jotta tähän päästäisiin, jokaiseen sukupolveen olisi pitänyt syntyä 1 800 uutta mutaatiota. Ja koska juuri mikään mutaatio (lue geenivaurio!) ei tee yksilöä paremmaksi, vaan pikemminkin huonommaksi, tällainen mutaationopeus olisi todennäköisesti vienyt esi-isämme sukupuuttoon ja ajat sitten.
Samankaltaiseen ajatteluun ja molekyylikelloon perustunee myös Ylermin väite, että kotikissoille ei olisi voinut kehittyä samasta geenistä 32 erilaista alleelia vain muutamassa tuhannessa vuodessa. Kreationistinen ajattelu taas perustuu siihen, että luotu peruskissa omasi monipuolisen perimän eli sen geeneissä oli runsasta heterotsygotiaa; vastingeeneissä oli paljon yksittäisten nukleotidien vaihtelua.
Cambridgen yliopiston paleontologian professori Simon Conway Morris kirjoitti Cell-tiedelehdessä (100: 1–11) vuonna 2000: ”Evoluutio tapahtuu tietyssä aikakehyksessä, mutta molekyylit antavat elämän historiasta kuvan, joka on vakavassa ristiriidassa fossiiliaineiston kanssa. Kumpi on oikeassa?”
Kirjassaan Evoluutiouskon ihmemaassa (s.148) professori Matti Leisola kertoo eräästä tiedelehti Naturessa vuonna 2013 julkaistusta tutkimuksesta, jossa 1070 geenin perusteella yritettiin rakentaa 20:n eri hiivalajin sukupuu: Saatiin 1070 erilaista sukupuuta! Yksi tutkijoista huokaisi: ”Yritämme selvittää 1,8 miljoonan lajin sukulaisuussuhteita, emmekä pysty järjestämään edes 20 hiivaa!”
