Luominen artikkeliarkisto

Jonathan Sarfati

Ensimmäisen Mooseksen kirjan silminnäkijälausunnon mukaan Jumala loi maan ensimmäisenä päivänä, ja kuun ja auringon neljäntenä päivänä, mitä todennäköisimmin muiden planeettojen ohessa. Evoluutioon uskovat hylkäävät kuitenkin Luojan a priori [edeltä käsin], ja siten tarvitsevat toisen selityksen.

Johtavaa kandidaattia kutsutaan nimellä nebulaarihypoteesi. Sen mukaan Aurinko, Maa ja loput aurinkokunnasta muodostuivat kaasusumusta [engl. nebula], eli pöly- ja kaasupilvestä. Tämän idean tunnetuin pioneeri oli ranskalainen ateisti ja matemaatikko Pièrre-Simon Laplace (1749-1827).¹ Sillä on kuitenkin evoluutioon uskovien astronomien (tähtitieteilijöiden) dogmaattisesta kannatuksesta huolimatta useita suuria ongelmia.

Tähtien alkuperä

Ensinnäkin, jos teoria romahtavasta pilvestä ei kykene selittämään edes Aurinkoa, se on tuhoon tuomittu jo alusta alkaen. Muodostaakseen Auringon, tai minkä tahansa tähden, pilven on oltava riittävän tiheä romahtaakseen ja tiivistääkseen sisäosaa niin, että siitä tulee riittävän kuuma ydinfuusion käynnistymiselle. Kuitenkin useimmilla kaasupilvillä on taipumus laajentua kutistumisen sijaan.

Brittiläinen matemaatikko ja astrofyysikko James Jeans (1877-1946) laski miten massiivinen pilven täytyy olla jotta gravitaatio [vetovoima] voi voittaa kaasun pyrkimyksen laajentua. Ydinkohdat ovat, että suuri tiheys suosii romahtamista ja korkea lämpötila suosii laajentumista. Hänen laskemansa massan minimi liittyy näihin molempiin ja sitä kutsutaan nykyisin nimellä Jeansin massa (M_J).²

Kuitenkin alkuräjähdysteorian mukaan ensimmäisten tähtien muodostuessa lämpötila oli niin korkea, että vaadittu Jeansin massa olisi noin 100 000 aurinkoa.³ Tämä on suurin piirtein sama massa kuin pallomaisella tähtijoukolla, eli yksikään tätä vähäisempi pilvi ei olisi voinut romahtaa tähdeksi, joten yksikään tähti ei olisi voinut muodostua tällä tavalla.⁴ Abraham Loeb, Harvardin Astrofysiikan keskuksesta sanoo: ”Totuus on ettemme ymmärrä tähden muodostumisen perusperiaatetta.”^5,6

Planeettojen alkuperä

Edes tähtiä ei voida selittää moisilla naturalistisilla otaksumilla. Kuitenkin planeetat ovat vieläkin ongelmallisempia useine lisävaikeuksineen.

Pyörimismäärä

Eräs merkittävä ongelma voidaan havainnollistaa lahjakkaan luistelijan pyöriessä jäällä. Kun luistelijat vetävät käsiään sisäänpäin, he pyörivät nopeampaa. Tämä johtuu ilmiöstä, jota fyysikot kutsuvat pyörimismäärän säilymislaiksi. Pyörimismäärä = massa x nopeus x etäisyys massan keskipisteestä, ja se pysyy aina vakiona suljetussa järjestelmässä. Kun luistelijat vetävät käsiään sisäänpäin, etäisyys keskipisteestä vähenee, jolloin he pyörivät nopeampaa tai muuten pyörimismäärä ei pysyisi vakiona.

Sama ilmiö olisi tapahtunut Aurinkomme muodostuessa avaruudessa kaasusumusta, jossa kaasut olisivat väittämän mukaan kerääntyneet keskustaan muodostaakseen Auringon. Tämä olisi saanut Auringon pyörimään erittäin nopeasti. Mutta meidän Aurinkomme pyörii erittäin hitaasti samalla kun planeetat liikkuvat vinhaa vauhtia Auringon ympäri. Itse asiassa vaikka Auringolla on yli 99% aurinkokunnan massasta, sillä on vain 2% sen pyörimismäärästä. Tämä on täysin vastakkainen nebulaarihypoteesin ennustamalle. Evoluutioon uskovat ovat yrittäneet ratkaista tätä ongelmaa, mutta keskusteltaessa pyörimismäärän ongelmasta laajalti tunnettu aurinkokunnan tutkija Dr Stuart Ross Taylor myönsi: ”teoria, joka kykenee ennustamaan kaasusumun evoluutiota, puuttuu yhä.”⁷

Auringon akselikallistuma

Jos Aurinko ja planeetat olisivat muodostuneet romahtavasta kaasusumusta, Auringon tulisi pyöriä samassa tasossa planeettojen kanssa. Kuitenkin sen akseli on kallistunut 7,167° poispäin ekliptikasta eli maapallon ratatasosta, joka on määritelty Maan kiertoradan mukaan. Parempi vertailukohta olisi Jupiterin ratataso, koska sillä on suurin osa planeettojen massasta ja aurinkokunnan pyörimismäärästä. Jupiterin ratatason inklinaatio eli kaltevuus on 1,308° maapallon ratatasosta, mikä jättää vielä lähes 6° eron. Planeettojen poikkeavat kallistumat selitetään yleensä turvautumalla törmäyksiin,⁸ mutta tämä ei toimisi Auringon kanssa.⁹

Kivisiä planeettoja

Kehitysoppia kannattavat astronomit uskovat, että planeetat saivat alkunsa pölyhiukkasten törmäyksistä, jotka sulivat, tarttuivat toisiinsa ja muodostivat suurempia möykkyjä sulaa kiveä. Nämä möykyt yhdistyivät muodostaen yhä suurempia ja suurempia möykkyjä kunnes sisäplaneetat – Merkurius, Venus, Maa ja Mars – muodostuivat. Tutkimus on kuitenkin osoittanut, että kivet eivät sulaisi, vaan mitä todennäköisimmin ”yksinkertaisesti kiitäisivät toistensa ohi tai törmäisivät ja kimpoaisivat takaisinpäin kuin biljardipallot.”¹⁰

Kaasujättiläiset

Valtavien planeettojen, Jupiterin ja Saturnuksen on ehdotettu muodostuneen riittävän kaukana Auringosta, missä jää voisi tiivistyä. Tämä tarkoittaisi suurempaa massaa ja siten tarpeeksi vetovoimaa kaasun imemiseen kaasusumusta. Mutta Jupiterin ydin osoittautuu tähän liian pieneksi. Ja simulaatiot viittaavat siihen, että kaasusumu olisi hajonnut ennen kuin ytimellä olisi ollut mahdollisuutta kasvaa tarpeeksi suureksi. Tämän lisäksi kaasusumu olisi niin epävakaa, että planeetat kiertyisivät Aurinkoon.¹¹

Mitä tulee ”jääjättiläisiin”, Uranukseen ja Neptunukseen, ongelmat ovat vielä vaikeampia,¹² kuten eräs kehitysoppia kannattava astronomi tunnusti:

”Pssst … astronomit, jotka mallintavat aurinkokunnan syntyä ovat jättäneet likaisen pienen salaisuuden kertomatta: Uranusta ja Neptunusta ei ole olemassa. Tai ainakaan tietokonesimulaatiot eivät ole koskaan selittäneet miten niin suuret planeetat kuin kaksi kaasujättiläistä olisivat voineet muodostua niin kaukana Auringosta. Aurinkokunnan ulko-osia niin hitaasti kiertäneet kappaleet olisivat tarvinneet enemmän aikaa kuin aurinkokunnalla on ikää, jotta massaltaan 14,5 ja 17,1 kertaa Maan massan kokoiset kappaleet muodostuisivat gravitaatioon [vetovoimaan] perustuvan hitaan kertymisen seurauksena.”¹³

Retrogradinen liike

Nebulaarihypoteesi ennustaa, että kun kaasusumu kiertyi sisäänpäin, kaikki muodostuneet planeetat ja komeetat pyörisivät ja kiertäisivät radallaan samaan suuntaan. Mutta Venus pyörii vastakkaiseen suuntaan, jota kutsutaan retrogradiseksi liikkeeksi.¹⁴ Lisäksi on löydetty komeetta, jolla oli retrogradinen kiertorata,¹⁵ ja äskettäin löydetyn aurinkokunnan ulkopuolisen tähtijärjestelmän planeetat ovat tähden pyörimissuuntaan nähden retrogradisilla kiertoradoilla. Eräs sekulaarinen kirjoitus totesi: ”Tämä löytö on ristiriidassa sen näkemyksen kanssa, jossa planeetat muodostuvat vastamuodostuneen tähden ympärillä olevasta pölykiekosta tiivistymällä. Joillain toisilla planeetoilla havaittiin olevan erittäin kallistuneet kiertoradat, mikä on myös vastoin tavanomaista teoriaa.”¹⁶

Johtopäätös

Vaikka nebulaarihypoteesi on kritiikittömästi hyväksytty monien evoluutioon uskovien taholta, on sekä Auringon että planeettojen muodostumisessa romahtavasta pilvestä vakavia ongelmia. Paras selitys on: ”Herran sanalla ovat taivaat tehdyt, ja kaikki niiden joukot hänen suunsa hengellä” (Psalmi 33:6).

JONATHAN SARFATI, Filosofian tohtori
Sarfatilla on tohtorin tutkinto fysikaalisesta kemiasta (Victorian yliopisto, Wellington, Uusi-Seelanti). Hän on kirjoittanut joitain maailman tunnetuimmista luomista käsittelevistä kirjoista. Sarfati on entinen Uuden-Seelannin šakkimestari. Hän työskentelee Creation Ministries Internationalille (Australiassa vuosina 1996-2010, tämän jälkeen Atlantassa, USA).