perjantaina, 30. joulukuuta 2011, klo 14.48

Jos mikroevoluutio on totta niin miksi ei makroevoluutio

01.03.2010 - Jarkko M.

Kreationistit väittävät, että mikroevoluutiota -- lajin sisäisiä muutoksia, esim. jalostuksessa -- tapahtuu, mutta makroevoluutio (lajiutuminen tai uusien rakenteiden syntyminen) on mahdotonta. Mikä mekanismi eliöissä estää makroevoluution? Miten geeniperimä säilyttää tiedon siitä, milloin se on muuttunut tarpeeksi ja saavuttanut rajan, jota se ei voi ylittää?

Vastaus:

29.11.2011

 Kiitos kysymyksestäsi!

Kreationistit väittävät, että mikroevoluutiota -- lajin sisäisiä muutoksia, esim. jalostuksessa -- tapahtuu, mutta makroevoluutio (lajiutuminen tai uusien rakenteiden syntyminen) on mahdotonta.

Tässä kohdassa on valitettavasti väärinkäsitys. Me emme suinkaan usko, että lajiutuminen olisi mahdotonta. Itse asiassa lajiutuminen on tärkeä osa kreationistien teoriaa siitä, miten luodut lajityypit (eng. kind) olivat mukana Nooan arkissa, ja miten tästä sitten lajiutuminen on tuottanut erilaisia havaitsemiamme biologisia lajeja (eng. species). On siis täysin mahdollista, ja jopa yleistä, että perinnöllisen muuntelun takia alunperin samaan lajiin kuuluneet populaatiot menettävät keskinäisen lisääntymiskykynsä. Lisääntymiskyvyn menettäminen taas ei selvästikään vaadi mitään rakenteellisia uutuuksia, joista tarkemmin alla. Emme siksi myöskään usko, että alkuperäiset luodut lajit olisivat olleet samoja eliöryhmiä, kuin nykyisen biologisen lajikäsitteen mukaiset lajit, vaan luodut lajityypit vastaavat nykyisissä luokituksissa monesti esimerkiksi heimoa tai lahkoa.1

Termit mikroevoluutio ja makroevoluutio aiheuttavat sekaannusta paristakin syystä. Ensinnäkin etuliitteet "mikro-" ja "makro-" antavat ymmärtää, että kyseessä on sama asia eri mittakaavassa. Näinhän esimerkiksi mikroskooppisten hiukkasten kasaantuminen johtaa helposti makroskooppisesti havaittavaan kokonaisuuteen. Kreationistit eivät kuitenkaan tarkoita näillä termeillä mittakaavan eroa, vaan laadullista eroa. Tämän vuoksi myös CMI:n sivulla "Argumentteja joita kreationistien EI pitäisi mielestämme käyttää",2 on kohta 'Kreationistit uskovat mikroevoluutioon mutta eivät makroevoluutioon':

Nämä termit, jotka kiinnittävät huomion 'pieniin' ja 'suuriin' muutoksiin, vievät huomion itse pääasialta, eli informaatiolta. Toisin sanoen, molekyylistä mieheksi -evoluutioprosessi edellyttää muutoksia jotka tuottavat uudenlaista geneettistä informaatiota (esim. täsmällisiä ohjeita hermojen, lihasten, luiden, jne. valmistukseen), mutta me olemme tähän mennessä havainneet vain informaation uudelleenjärjestelyä, sekä murskaavan määrän informaation vähentymistä. Meillä on täysi vaiva löytää esimerkkejä edes informaation 'mikro'-lisääntymisestä, vaikka sellaisten muutosten pitäisi olla hyvin yleisiä, jos evoluutioteoria olisi totta. Toisaalta havaitsemme melkoisia 'makro'-muutoksia, joissa ei synny yhtään uutta informaatiota, esim. kun kontrolligeeni kytketään päälle tai pois päältä. Onkin mielenkiintoista, että jopa arvostetut evolutionistit (esim. Mayr, Ayala) kiistävät sen ajatuksen, että havaitsemamme pienet muutokset eliöissä ovat riittäviä vastaamaan mikrobista mieheksi -evoluutioprosessin koko laajuudesta.

Ongelma ei siis ole muutoksen määrässä, vaan muutoksen laadussa. Esimerkiksi olemassaolevien rakenteiden monistuminen tai rappeutuminen on mikroevoluutioksi luokiteltavaa perinnöllistä muuntelua, mutta vaikka tällaista toistaisi kuinka paljon tahansa, se ei itsessään johtaisi sellaisten uudenlaisten monimutkaisten toiminnallisten rakenteiden kehittymiseen, joita eliöt ovat täynnä.

Termien käytöstä tekee sekavaa lisäksi myös se, että makroevoluutio määritellään usein niin, että siihen sisältyy sekä (1) uusien rakenteiden syntyminen, että (2) lajiutuminen. Tämä johtaa helposti siihen, että lajiutumisen todisteiden kuvitellaan todistavan kaikkea, mitä makroevoluution piiriin luokitellaan. Tätä voisi verrata siihen, jos "keiju" määriteltäisiin pieneksi otukseksi, jolla on suuret siivet. Silloinhan sudenkorentoja ja perhosia voisi käyttää todisteena "keijujen olemassaolosta". Olisi kuitenkin täysin järjetöntä väittää, että ne todistaisivat jotakin Helinä-keijun ja kumppaneiden olemassaolosta.

 

Vaikka pieni muutos oikeaan suuntaan olisi hyvä alku, varsinaisen ongelman ratkaisemiseksi pitäisi osoittaa, että tällaisten äärimmäisen harvinaisten muutosten kokonaisvaikutus olisi suurempi, kuin valinnan suosimien informaatiota tuhoavien muutosten kokonaisvaikutus. Tähän astiset todisteet viittaavat erittäin voimakkaasti siihen, että mutaatioiden ja luonnonvalinnan kokonaisvaikutus johtaa väistämättä eliöiden rappeutumiseen.

 

Sama ongelma koskee myös "informaation lisääntymistä" ja uudenlaisten rakenteiden syntymistä: jos jonkun mutaation seurauksena syntyisi muutos, jonka voidaan katsoa olevan määritelmän mukaista "uudenlaista informaatiota", tämä auttaisi evoluutioteorian puolustajaa vasta pääsemään alkuun. Tämän lisäksi pitäisi vielä osoittaa, että tällainen informaation lisääntyminen kykenee selittämään eliöissä nähtävien monimutkaisten toiminnallisten rakenteiden syntymisen.3

Tätä voisi verrata siihen, jos joku väittäisi moottoreita syntyvän itsestään kallioperän metalleista. Todisteena hän esittäisi sitä, että kallioperän metalleissa tapahtuu kaikenlaisia muutoksia. Kun epäilijät huomauttaisivat, ettei väitteen esittäjällä ole yhtään esimerkkiä kallioperän metallien muuttumisesta edes yksinkertaiseksi moottorin osaksi, väitteen esittäjä palaisi pitkän ja perusteellisen tutkimuksen jälkeen mukanaan ratkaiseva todiste: hän olisi löytänyt kallioperästä metallimöykyn, joka muistuttaa ruuvia! Epäilijöiden olisi tästä suuresta löydöstä huolimatta täysin perusteltua todeta, että jos moottoreita oikeasti syntyisi itsestään, niin eikös näitä ruuvejakin pitäisi jo vilistä joka nurkan takana, että miljardien vuosien aikana voitaisiin saada edes puolikas moottori?

Tämä vertausta ei tietenkään tule soveltaa kaikilta osin evoluutioteoriaan, sillä kallioperän metallit eivät esimerkiksi kopioidu, jolloin ei voi olla luonnonvalintaa. Esimerkki kuitenkin havainnollistaa sitä, että vaikka pieni muutos oikeaan suuntaan olisi hyvä alku, varsinaisen ongelman ratkaisemiseksi pitäisi osoittaa, että tällaisten äärimmäisen harvinaisten muutosten kokonaisvaikutus olisi suurempi, kuin valinnan suosimien informaatiota tuhoavien muutosten kokonaisvaikutus. Tähän astiset todisteet viittaavat erittäin voimakkaasti siihen, että mutaatioiden ja luonnonvalinnan kokonaisvaikutus johtaa väistämättä eliöiden rappeutumiseen.4

Lajiutumista tai olemassaolevien rakenteiden kopioimista ja rappeutumista ei siis voi käyttää todisteena uusien rakenteiden syntymiselle. Tämä ongelma hämärtyy monesti kun käytetään termejä mikro- ja makroevoluutio, joten kehotamme lukijoitamme välttämään näiden sanojen käyttöä, sillä kyseisen ongelman voi esittää tehokkaasti ilmankin. On myöskin syytä muistaa, ettei pääkysymys ole: "Onko olemassa yhtään informaatiota lisäävää mutaatiota", vaan pikemminkin "voiko informaatio koskaan lisääntyä riittävästi ja yhdenmukaisella tavalla?"

Mikä mekanismi eliöissä estää makroevoluution? Miten geeniperimä säilyttää tiedon siitä, milloin se on muuttunut tarpeeksi ja saavuttanut rajan, jota se ei voi ylittää?

Ongelma ei siis ole lajiutuminen, vaan juuri uudenlaisten toiminnallisten rakenteiden kehittyminen. Sitä taas emme pidä suoranaisesti mahdottomana, mutta pidämme sitä kyllä niin tähtitieteellisen epätodennäköisenä, etteivät edes väitetyt vuosimiljardit tai pieneliöiden suunnattomat populaatiokoot riittäisi alkuunkaan näiden todennäköisyyksien ratkaisemiseksi. Nämä epätodennäköisyydet taas kasvavat eksponentiaalisesti sitä mukaa, kun toimivan rakenteen yksinkertaisimman toimivan muodon monimutkaisuus kasvaa.

Jos heität tavallista kolikkoa sata kertaa, niin voit olla jo etukäteen käytännössä varma siitä, että kaikista heitoista ei tule kruunaa, vaikka kolikko ei missään säilyttäisikään tietoa siitä, milloin on tullut riittävän monta kruunaa, jolloin se olisi saavuttanut rajan, jota se ei voi ylittää. Satunnaisilmiöiden luonteesta johtuen ei ole todennäköistä havaita tapahtuimia, jotka ovat äärimmäisen epätodennäköisiä, mutta jotka samalla ovat täsmällisesti ennakoitavissa.