Luominen artikkeliarkisto

Spike Psarris

Planeetat törmäilevät toisiinsa... kuut repeilevät palasiksi... taivaankappaleita muodostuu, pirstoutuu, ja muodostuu uudelleen. Evoluutioon uskovien mukaan tällaisilla katastrofeilla oli merkittävä rooli aurinkokuntamme kehityksessä.

Tämä kaikki kuulostaa hyvin dramaattiselta. Onko se kuitenkaan todellista historiaa? Vai onko se vain mielikuvituksellinen kertomus?

Raamattu vastaan ”kehitysopillinen” tähtitiede

Raamattu kertoo meille että luotuaan maan, Jumala loi muun maailmankaikkeuden luomisviikon neljäntenä päivänä. Tähän sisältyy kaikki ne kauniit asiat, joita voimme havaita aurinkokunnassamme: aurinko, planeetat, kuut, asteroidit, komeetat, ja muut kohteet.

Standardi kehitysopillinen malli sanoo päinvastaisesti aurinkokuntamme syntyneen kaasu- ja pölypilvestä: nebulasta. Kaasu ja pöly tiivistyivät kiviksi ja kivet kerääntyivät yhteen planeetoiksi. Tällaista käsitystä nimitetään ”nebulaarihypoteesiksi”.¹ (Huomaa että sekulaarit [maalliset] tähtitieteilijät lisäävät usein sanan ”evoluutio” pitkät ajanjaksot sisältävään, luomisen vastaiseen, selitysmalliinsa. Sopivuuden vuoksi teemme samoin tässä artikkelissa.)

Kehitysopillista mallia tuodaan esille loputtomasti oppikirjoissa, tiedettä käsittelevissä aikakausijulkaisuissa, televisio-ohjelmissa ja niin edelleen. Huolimatta kauniista kuvituksesta ja tietokoneanimaatioista, jotka näyttävät miten kaikki tapahtui, mallissa on kuitenkin räikeä ongelma.

Se ei voi tuottaa sellaista aurinkokuntaa, jonka me nyt näemme.

Nebulaarihypoteesin epäonnistuminen

Meidän aurinkokuntamme on monin tavoin ristiriidassa nebulaarihypoteesin kanssa. Tässä on muutamia esimerkkejä niistä, tyypillisten evoluutioon uskovien ratkaisumalliehdotuksien kera. (Katso huomaatko toistuvia teemoja.)

Merkurius on liian tiheä. Kehitysopillisen teorian mukaan sen on täytynyt muodostua omaten paljon pienemmän tiheyden.² Sen vuoksi kehitysopin kannattajat järkeilevät, että sillä oli muodostuessaan paljon pienempi tiheys. Myöhemmin massiivinen asteroidi törmäsi siihen ja kaikki kevyempi aines sinkoutui pois. Se mitä nykyään näemme, on aines joka jäi jäljelle.

Maalla on kuu, mutta nebulaarihypoteesi ei kykene selittämään, mistä kuu tuli. Evoluutioon uskovat päättelevät sen tähden, ettei kuuta alun perin ollut. Myöhemmin massiivinen asteroidi iskeytyi Maahan juuri oikeassa kulmassa ja oikealla vauhdilla. Pirstaleet levisivät avaruuteen ja niistä muodostui kuumme. (Tämä oletettu asteroidi, jota ei tietenkään ole olemassa nykyisin, on jopa nimetty – Theia.)

Venuksella ei ole yhtään kuuta. Kuitenkin jos maa on saanut kuunsa asteroidin törmäyksessä, niin Venuksella myös tulisi olla kuu. (Venus ja Maa ovat naapureita avaruudessa, joten nebulaarihypoteesin mukaan niillä tulisi olla samanlaiset historiat.) Tähän perustuen jotkut kehitysopin kannattajat ehdottavat³, että Venus kyllä sai kuun sellaisen törmäyksen yhteydessä. Miksi emme sitten voi havaita tuota kuuta nykyään? Koska toinen asteroidin törmäys tuhosi sen.

Eräät evoluutioon uskovat esittävät katastrofia ratkaisuksi myös toiseen ongelmaan. Venus nimittäin pyörii retrogradisesti, eli vastakkaiseen suuntaan kuin muut planeetat. Koska tämä ei sovi yhteen nebulaarihypoteesin kanssa, jotkut kehitysopin kannattajat ovat esittäneet Venuksen pyörineen alun perin ”oikeaan” suuntaan. Sitten massiivinen asteroidin törmäys laittoi sen pyörimään toiseen suuntaan.

Marsilla on nykyisin hyvin ohut ilmakehä. Kuitenkin monesta syystä johtuen kehitysopin kannattajat haluaisivat, että Marsilla olisi ollut menneinä aikoina paksu ilmakehä. Ratkaisu, kuten varmasti jo arvannetkin, on että massiivinen asteroidin törmäys laittoi planeetan sekaisin. Sen seurauksena planeetta menetti ilmakehänsä.⁴

Jupiterilla on monia ”epäsäännöllisiä” kuita. Suurin osa on retrogradisia, eli ne kiertävät kiertorataansa päinvastaiseen suuntaan planeetan pyörimissuuntaan nähden. Nebulaarihypoteesin mukaan yksikään niistä ei ole voinut muodostua niiden nykyisillä kiertoradoilla.

Useimmat kehitysopin kannattajat uskovat näiden kuiden muodostuneen muualla. Myöhemmin painovoiman vaikutuksesta ne kaapattiin nykyisille kiertoradoilleen. Tällaiset sieppaukset ovat kuitenkin äärimmäisen epätodennäköisiä,⁵ ja tätä nykyä tunnetaan jo yli 90 epäsäännöllistä kuuta. Suosittu ratkaisu tähän on vetoaminen törmäyksiin toisten kappaleiden kanssa.⁶

Saturnuksella on myös monia epäsäännöllisiä kuita. Myös nämä on selitetty sieppausten ja törmäysten seurauksilla.

Uranus pyörii kyljellään. Toisin kuin muut planeetat, jotka pyörivät kuin hyrrät matkatessaan avaruuden halki, Uranus vyöryy eteenpäin kuin pallo. Nebulaarihypoteesin mukaan se ei olisi voinut muodostua tällaiseksi. Tästä syystä evoluutioon uskovat päättelevät sen syntyneen ”oikealla” tavalla. Myöhemmin massiivinen törmäys kaatoi sen kyljelleen. Tämän jälkeen sen uskotaan siepanneen kuunsa, koska näiden kiertoradat ovat niin ikään kyljellään.

Uranuksella on myös epätavallisen näköinen kuu nimeltään Miranda. Selitykseksi kuun piirteille jotkut kehitysopin kannattajat vetoavat, eivät yhteen eivätkä kahteen, vaan kahteentoista törmäykseen.⁷

Neptunuksella on suuri retrogradinen kuu nimeltä Triton. Tämä on jälleen ristiriidassa nebulaariteorian kanssa. Törmäykseen vedotaan jälleen selitykseksi ongelmalle.

Yhden tarinaversion mukaan,⁸ Triton oli kuuna planeetalle nimeltä Amphitrite, kunnes Neptunus kaappasi sen pienemmältä planeetalta. Tietenkään nykyisin ei ole Amphitrite-nimistä planeettaa. Siitä ei ole jälkeäkään. Miksei? Koska väitetään, että se törmäsi joko Neptunukseen tai Uranukseen ja tuhoutui.

Tiedettä vai tarinointia?

Kuten voit huomata, pitkä lista nebulaarihypoteesin ongelmia selitetään törmäyksillä.

Luomisoppiin uskovia syytetään jatkuvasti ”ei-tieteelliseen” malliin uskomisesta. Tämä syyte on tietenkin perätön. Raamattu on yhteensopiva aineellisen maailman kanssa, jossa elämme.

Toisaalta, kuinka tieteellinen evoluutiomalli on? Tieteen pitäisi perustua todisteisiin. Mutta ainoat ”todisteet” suurimmalle osalle näistä törmäyksistä on, että jos ne eivät olisi tapahtuneet, nebulaarihypoteesi osoittautuisi vääräksi!

Huomioi myös että evoluutioon uskovat menevät niinkin pitkälle, että keksivät (ja jopa nimeävät) planeettoja joita ei ole olemassa, ja joista ei ole minkäänlaisia todisteita. Samaan aikaan heidän täytyy selittää, miksi tietyt planeetat (Jupiter, Saturnus, Uranus ja Neptunus) ovat olemassa, kun kehitysopillisen mallin mukaan ne eivät voi olla olemassa.^9,10,11,12

Mitä me voimme oppia tästä kaikesta? Vaikka kehitysopin kannattajat väittävät perustavansa mallinsa tieteeseen, todellisuus on varsin erilainen. Aurinkokunta sellaisena kuin sen nyt näemme – toisin sanoen, todelliset tieteelliset todisteet – sotii nebulaarihypoteesia vastaan. Pelastaakseen teoriansa tosiasioilta, sekulaariset tähtitieteilijät ovat pakotettuja keksimään pitkän liudan ”se on vaan näin” -tarinoita.

Mukana on myös enemmän kuin häivähdys tekopyhyyttä. Luomiseen uskovia usein kritisoidaan heidän uskostaan Nooan aikaiseen vedenpaisumukseen. Koska vedenpaisumus oli kertaluonteinen katastrofi, sitä ei voi toistaa uudelleen. Tästä johtuen monet evoluutioon uskovat sanovat näkemyksen olevan tieteen ulkopuolella. Mutta missä on nebulaarihypoteesin loputtoman ei-toistettavien katastrofien sarjan paheksunta?

Todellisen historian kieltäminen

Kun kiellät totuuden, sinun täytyy uskoa valheeseen.

Koska sekulaariset astronomit kieltävät Raamatun, he eivät voi perustaa malliaan aurinkokunnan todelliseen historiaan. Näin ollen heidän mallinsa ei voi olla oikea. Heille jää vain kasa ”se on vaan näin” -tarinoita ja itsensä kanssa ristiriidassa olevia väitteitä.

On paljon parempi tunnustaa Luojamme havainnoidessamme Hänen tekemäänsä kaunista aurinkokuntaa. Taivaat todellakin julistavat Jumalan kunniaa (Ps. 19:2).

Tämä kraatteri on todiste pienestä törmäyksestä kuuhumme.

Kiistävätkö luomiseen uskovat, että pienehköjä törmäyksiä olisi tapahtunut aurinkokunnassamme? Eivät tietenkään.¹ Näemme niistä todisteita monin paikoin. Monissa taivaankappaleissa, mukaan lukien maa, on erikoispiirteitä, sellaisia kuten kraatterit.

Joka tapauksessa tiedämme näiden törmäysten tapahtuneen sillä ne ovat jättäneet todisteita jälkeensä. Päinvastoin kuin useimmista törmäyksistä, jotka ovat välttämättömiä nebulaarihypoteesin pelastamiseksi tosiasioilta, ei ole todisteita.

Todellakin totuus on usein päinvastainen. Todisteet viittaavat siihen, etteivät monet väitetyistä törmäyksistä ole koskaan voineet tapahtua. Yhtenä esimerkkinä äskettäinen kuun maaperäanalyysi paljasti, ettei kuu voi olla peräisin maata pirstoneesta törmäyksestä.² Toisena esimerkkinä Uranuksen kuut aiheuttavat suuria vaikeuksia uskoa planeetan kallistaneeseen törmäykseen.

1. Faulkner, D., A biblically-based cratering theory, Journal of Creation  13(1):100-104, 1999; creation.com/cratering; Spencer, W.R., Response to Faulkner´s ‘biblically-based cratering theory’, Journal of Creation  14(1):46-49, 2000; creation.com/crateringresponse.
2. Veden olemassaolo on varmistunut Kuun maaperässä. Sitä ei kuitenkaan voisi olla siellä, jos Kuu olisi muodostunut jättimäisessä törmäyksessä. Yksi asian selvittäneistä tiedemiehistä sanoi: ”On vaikeaa kuvitella tapahtumasarjaa, jossa valtava törmäys sulattaa kuun täysin, ja samalla sallisi sen pitää vetensä... Se on todella, todella vaikea solmu avattavaksi.” npr.org/templates/story/story.php?storyId=92383117&ft=1&f=1001, 24.5.2010.

SPIKE PSARRIS, tekniikan kandidaatti
on sähkötekniikan kandidaatti Massachusettsin yliopistosta ja hän teki kandidaatin työnsä fysiikasta. Hän toimi aiemmin insinöörinä Yhdysvaltojen armeijan avaruusohjelmassa.