Luominen artikkeliarkisto

Emil Silvestru

Luolat ovat ominaisia karstimaisemille¹, jotka rakentuvat helposti veteen liukenevasta kalkkikivestä (kalsiumkarbonaatista). Liukeneminen synnyttää rosoisen maiseman, missä on paljon luolia, maanalaisia jokia ja rotkoja. Luolia on aina pidetty täydellisinä arkistoina, jotka säilyttävät menneisyyden tapahtumat toisin kuin useimmat muut ympäristöt. Ne tarjoavat evoluutioon uskoville tutkijoille suuren määrän kohteita, jotka kuumeisesti odottavat radiometristä iänmääritystä.

Iänmäärityksen kohteita ovat uudelleen saostuneet kalkkikivimuodostumat eli erilaiset tippukivet, kuten stalaktiitit (pylväät katossa), stalagmiitit (pylväät luolan pohjalla) ja muut luolaan saostuneet kalkkikivikerrokset. Niitä syntyy, kun maaperästä sadeveden liuottaman hiilidioksidin (CO₂) väkevöittämä hiilihappopitoinen vesi liuottaa kalkkikivestä kalsiumkarbonaattia (CaCO₃), joka sitten saostuu uudelleen luolassa.²

Evoluutioon uskovat väittävät tippukivien muodostuneen satojen tuhansien vuosien kuluessa. Ollessani itse vielä evolutionisti en kuitenkaan ajatellut muodostumien olevan niin vanhoja. Tippukiviä rakentaneiden pienten vesipisaroiden olisi pitänyt tippua täsmälleen samaan kohtaan luolan pohjalle 100 000 vuoden ajan!

Tosin tiesin – kuten kaikki karstologit tietävät – maan kalkkikivipinnan luolien yläpuolella muuttuvan dramaattisesti lyhyessä ajassa. Mikä tahansa muutos maanpinnalla muuttaa myös vesipisaroiden tippumiskohtaa luolassa. Tippukivet eivät osoita tällaista tapahtuneen. Joten johtopäätös on yksinkertainen: ne eivät voi olla niin vanhoja. Tämä osoittaa näkemyksen niiden korkeasta iästä virheelliseksi.

Radiometrinen iänmääritys

Tippukiviin voidaan sovittaa uraani-thorium (²³⁴U/²³⁰Th) -iänmääritystä ja luolien oletetaan olevan huomattavasti muita ympäristöjä vähemmän alttiita kaikenlaisille vaihteluille. Silloin tällöin tippukivien ”mitatut” iät voidaan testata luolista löytyvien esineistöjen ja fossiilien radiohiili-ikälukeman perusteella. Uskotaan, että tippukivet sisältävät täsmällistä aineistoa muinaisista ilmastoista eli paleoilmastoista. Tämä johtuu siitä, että ne säilövät happi-hiili -isotooppien suhdelukuja menneisyydestä, mikä mahdollistaa tiedemiehille paleoklimaattisten rekonstruktioiden tekemisen. [Paleoklimatologia on tiede, joka tutkii ilmaston yleistä luonnetta maapallolla ja sen eri alueilla ajalta ennen nykyisenlaisia meteorologisia mittaushavaintoja. Suom. huom.]

Radiometriset iänmääritykset ovat kuitenkin usein ristiriidassa tippukivien havaittujen kasvunopeuksien ja niiden monimutkaisten muodostumisprosessien kanssa,³ mikä hankaloittaa yrityksiä saada aikaan mielekkäitä tulkintoja tippukivistä. Paleoklimatologisia malleja tutkittaessa täytyy ymmärtää isotooppisuhteisiin vaikuttavat ilmastonvaihtelut hyvin ja täsmällisesti yhdistää nämä tippukiviaineistoon.

Tippukivet ja jääpeite

Ilmastomalleissa karstologit tulkitsevat, että jääkauden aikana veden tunkeutuminen luoliin joko loppui tai väheni merkittävästi. Jääkauden aikana jää peitti merkittävän osan maanpinnasta ja jäätiköiden reunoilla vallitsi ikirouta. Veden ollessa jäätyneenä tippukivien kasvu joko pysähtyy tai vähenee huomattavasti. Tähän perustuu käsitys siitä, miten menneisyyden ympäristöt vaikuttaisivat tippukivien syntymiseen.

Karstologinen tietämys on kuitenkin ristiriidassa useimpien tutkittujen tippukivien kanssa alueilla, joihin jääpeitteen tiedetään vaikuttaneen! Tämä perustuu radiometrisellä iänmäärityksellä saatuihin tuloksiin.

”Iänmääritysten” johdosta evoluutioon uskovat tekivät johtopäätöksen, että tippukivet kasvoivat nopeasti, kun niiden ei olisi pitänyt ja eivät kasvaneet, kun niiden olisi pitänyt! Ajoituksien hylkäämisen sijaan suurin osa evoluutioon uskovista tutkijoista mieluummin hylkää kaikki ”epäsovinnaiset” tippukivet ja käyttää vain muutamia, jotka vastaavat heidän maailmankuvaansa.

Vancouverinsaaren karstialueet

Jotkin ristiriitaiset tulokset on saatu Kanadan Vancouverinsaaren karstialueelta, josta on löytynyt vain muutamia iänmääritykseen sopivia tippukiviä. Syynä näytteiden vähäisyyteen on saarta peittänyt jopa kahden kilometrin paksuinen jää Fraserin jäätiköitymisen aikaan, joka oli voimakkain jäätiköitymisen jakso jääkaudella. Tippukivet eivät juurikaan kasvaneet jään peittäessä maisemaa. Jään sulamisen jälkeen luolat olivat liian nuoria sisältääkseen suuren määrän tippukiviä. Itse asiassa kaikilla Pohjois-Amerikan karstimailla, jotka ovat olleet jään peitossa, tehdään samankaltaisia havaintoja.

Myös jääkuoren alla virranneet sulamisveden massat peittivät toistuvasti alleen Vancouverinsaaren luolia. Tästä kertovat useiden luolien sisällä olevat lukuisat pyöreät kivenjärkäleet, joista joitakin virtaava vesi on kuljettanut pitkiäkin matkoja. Tämä olisi tuhonnut mitkä tahansa tippukivet ja estänyt uusien muodostumisen. Niinpä Pohjois-Amerikassa vain jääkauden aikaisen jääpeitteen eteläpuolella olleissa luolissa on runsaasti tippukiviä.

Vancouverinsaaren tippukivimuodostelmien radiometrinen ikä on 12 000–18 000 vuotta.^4,5 Tämä luo ongelman ja aiheuttaa hämmennystä. Muun geologisen aineiston perusteella saari oli tuolloin jään peitossa, joten tippukiviä ei olisi pitänyt muodostua. Radiometristen iänmääritystulosten (ja käytetyn menetelmän) kyseenalaistamisen asemesta jotkut tutkijat ovat ehdottaneet, että kahden kilometrin paksuinen jääpeite suli ja kasvoi taas takaisin muutamassa tuhannessa vuodessa. Tästä sulamisesta ei kuitenkaan ole mitään todisteita ja he eivät voi selittää, miten tämä olisi voinut tapahtua! Tietenkin yksinkertaisempi selitys on, että radiometrinen iänmääritys on virheellinen ja tippukivet kasvoivat vasta, kun jää oli sulanut.

Arch Cave

Toinen ristiriitainen tulos havaittiin, kun tiedemiehet tutkivat Arch Caven tippukiviä Vancouverinsaarella. Puolihuolimattomasti he totesivat luolan olleen ”valittu valtameren läheisyyden vuoksi ikään kuin heijastamaan globaalia ilmastohistoriaa, helppopääsyisten luolasaostumisiensa runsauden vuoksi, jotka olivat riittävän kaukana luolan sisäänkäynnistä, ja maanpinnasta vuodenaikojen vaihteluiden vaikutusten lieventämiseksi.” Toisin sanoen he kuvittelevat, että luolasaostumien kasvu muinaisen Vancouverinsaaren itärannikon rantaviivoilla korreloisi luotettavasti maan ja merenpinnan nousujen ja laskujen kanssa jääkaudella eli merenpinnan noustessa ja laskiessa, kun jää oli lukittuna mantereille tai sulanut.

Mitattuihin happi-hiili -isotooppeihin (¹⁸O ja ¹³C) perustuen he rekonstruoivat muinaisen ilmaston radiometrisesti 12 500 vuoden ikäiseksi ajoitetun tippukiven perusteella. Geologinen todistusaineisto osoittaa kuitenkin saaren ollen tuolloin jäässä, joten tippukivien ei olisi pitänyt kasvaa ollenkaan. Saaren lisäksi myös lähellä oleva Georgiansalmi oli täysin jään tukkima, sillä sen pohjalla jään aiheuttamat hankausjäljet ovat vielä näkyvissä. Tästä huolimatta tutkijat luottavat horjumattomasti radiometriseen iänmäärityksen, ja jättävät sopivasti huomioimatta geologiset tosiasiat ja väittävät tippukivien kasvaneen jääpeitteen alla.

Mutta jos siellä tippukivien kasvamisen aikaan todella oli niin paljon jääpeitettä, veden tunkeutuminen luoliin ei kuvastaisi ilmakehän tuolloista koostumusta (kuten sadeveden päätyminen luoliin osoittaa nykyään). Pikemminkin se kuvastaisi epäluotettavaa seosta jääkerroksista sulaneesta vedestä. Tämä tekisi merkityksettömäksi minkä tahansa muinaisesta ilmastosta tippukivien perusteella tehdyn rekonstruktion. Näissä olosuhteissa ”maailmanlaajuista ilmastohistoriaa” ei voi rekonstruoida eikä sitä voida verrata luolista saatuun aineistoon.

Toisin sanoen, radioaktiivisen iänmäärityksen kritiikittömästi ja kyselemättä hyväksymällä, tutkijat ovat päätyneet lopputulokseen, joka on ristiriidassa geologisen todistusaineiston kanssa ja heikentää edellytyksiä tehdä minkäänlaisia paleoklimaattisia rekonstruktioita.

Epäkohtien selventäminen

Toisaalta, kun suhtaudumme ”tieteellisellä epäilyksellä” harhaanjohtaviin iänmäärityksiin, saamme selville melko yksinkertaisen ja johdonmukaisen tapahtumien kulun, joka sopii täysin 1. Mooseksen kirjaan. Tämä auttaa meitä ymmärtämään tapahtumien oikean järjestyksen. Siinä vedenpaisumuksen vaikutukset ovat avainasemassa. Vancouverinsaaren luolat muodostuivat vedenpaisumusta seuranneen jääkauden aikana.⁶ Jääkausi oli seurausta lämpimämmistä valtameristä ja viileämmästä maasta, joka vallitsi maan päällä heti vedenpaisumuksen jälkeen.⁷ Luomiseen uskovat geologit ovat kuvanneet tämän selkeän ja yksinkertaisen tapahtumien kulun. Tippukivet alkoivat kasvaa näiden luolien sisällä vasta, kun jääkauden jäät olivat vetäytyneet. Ne ovat tallentaneet jääkauden jälkeistä ilmastonvaihtelua viimeiset 4 000 vuotta.

EMIL SILVESTRU, filosofian tohtori (geologia)
Dr Silvestru on entinen johtava tutkija maailman vanhimmassa luolatutkimuksen laitoksessa, kotikaupungissaan Romanian Clujissa. Hän on myös tunnustettu asiantuntija luolageologiassa. Emil on työskennellyt jo joitakin vuosia Creation Ministries Internationalin palveluksessa Kanadassa.