Mikko Tuuliranta, helmikuu 2022
(+ 24.2. Jälkikirjoitus: Humanismin riemastuttava tulevaisuuden näkymä)
Se on riemastuttava tulevaisuudennäkymä: eläin- ja kasvikuntien kaikista kolkista tuotetaan halvalla ja nopeasti valtava DNA-sekvenssien tietokanta.
Näin Dawkins (s.1942) kirjoittaa vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassaan Maailman hienoin esitys – Evoluution todisteet (Terra Cognita, s. 302). Hän arvioi tällaisen tulevaisuuden häämöttävän ”hieman ennen vuotta 2040” – ja se tulee olemaan riemastuttavaa. Hän erehtyi, aika paljon: 1) Tuo tulevaisuus on nyt jo oikeastaan takanapäin, menneellä 2010-luvulla. 2) Se ehkä oli riemastuttava – mutta tuskin Dawkinsin kaltaisille. Heille sen piti tarkoittaa lopullista, geneettistä varmistusta sille, että Darwinin teorian perusta, kaikkien lajien yhteinen kantamuoto ja sitä seurannut pitkä kehityksen ketju on tieteellinen tosiasia; että Raamatun luomiskertomus on pelkkä muinaisen paimentolaisheimon keksimä myytti. ”Hieman ennen” vuotta 2040 Luojasta päästäisiin lopullisesti eroon: ”Pahin mahdollinen kuviteltavissa oleva”, Jumalan olemassaolon mahdollisuus voitaisiin unohtaa...
Näin ei siis käynyt. Kerron miksi. Sitä ennen ”historian siipien suhinaa” ajalta, jolloin vielä väitettiin ja maallikot, jopa teologit, saatiin uskomaan, että:
Fossiilitutkimus on saanut seurakseen DNA-tutkijat ja ihmisen geenikartan ratkettua (??) 1990-luvulla tämä tutkimuslinja vahvistaa sen, mikä aikaisemmin on tiedetty: kaikki elollinen maapallolla on sukua toisilleen ja ihminen on pitkän kehitysketjun huippu (?? allekirjoittaneen lisäys).
Näin kirjoittaa TT ja teistinen evolutionisti Eero Junkkaala vielä vuonna 2020 ilmestyneessä kirjassaan Onko mitään Järkeä uskoa Jumalaan? (Perussanoma, s.59). En kuitenkaan syytä Eeroa valehtelusta, pikemminkin herkkäuskoisuudesta – ehkä myös pelosta leimautua tieteenvastaiseksi; onhan evoluutioteoria ”puhdasta luonnontiedettä” (s.72). Tässä mielessä maallikon kannanotto on jopa ymmärrettävä – kun ottaa huomioon vuosikymmeniä jatkuneen massiivisen propagandan, disinformaation, jolla asioihin perehtymätöntä ”suurta yleisöä” on ilmeisen tarkoituksellisesti harhaanjohdettu. Tässä on täydellisesti toteutunut profeetta Jeremian sanat: ”Valheen työtä on tehnyt kirjanoppineiden valhekynä” (8:8). Richard Dawkinsin, tämän ”tieteen kansantajuistamisen” professorin kynä on ollut yksi kaikkien terävimmistä valhekynistä. (Esittelen pikapuoliin katkelmia tuon kynän jäljistä.)
Darwinin täysin varmana pitämästä pitkästä kehitysketjusta ei kuitenkaan ollut mitään konkreettisia todisteita vielä silloinkaan kun hän päivitti kirjansa Lajien synty viimeistä eli kuudetta laitosta vuonna 1871 (12 vuotta ensimmäisen painoksen jälkeen):
Mutta samoin kuin tämä sukupuuttoon häviäminen on ollut äärettömän runsasta, samoin on aikaisemmin eläneiden välimuotojen lukumäärän täytynyt olla todella äärettömän suuri. Miksi ei sitten jokainen geologinen muodostuma ja geologinen sarja ole täynnä tuollaisia välimuotoja? Geologia ei tosiaankaan osoita meille mitään tuollaista asteittaisesti toisiinsa liittyvien elollisten muotojen ketjua, ja tämä on kenties lähinnä tarjoutuva ja painavin vastaväite, johon teoriamme voi antaa aihetta. Selitys on luullakseni etsittävä geologian kertomuksen tavattomasta epätäydellisyydestä (s.420).
Miksi kokonaiset laajat sukulaislajiryhmät äkkiä näyttävät ilmestyvän geologisiin muotoihin? – – Ainoa vastaus, minkä voin näihin kysymyksiin ja vastaväitteisiin antaa, on se, että otaksun geologian aikakirjojen olevan paljon vaillinaisempia kuin useimmat geologit uskovatkaan (s.634-35, kursivointi minun).
Sata vuotta myöhemmin geologian aikakirjat olivat yhä yhtä vaillinaisia. Paleontologit Stephen Gould ja Niles Eldredge olivat menettäneet optimisminsa. Niinpä he kehittivät Darwinin teoriasta uuden version, joka sai nimekseen punctuated equilibrum, jaksottaisen tasapainon malli. Sen mukaan uusien lajien synty tapahtui ”äkillisinä evoluutiopyrähdyksinä” joissain pienissä ja eristäytyneissä populaatioissa. Pieni, eristäytynyt ja äkillinen tarkoittivat sitä, että fossiilisten todisteiden muodostuminen ja säilyminen oli äärimmäisen epätodennäköistä: fossiilien eli todisteiden puute tavallaan todisti uuden teorian oikeaksi.
Nykyään monet paleontologit ovat jo alkaneet kallistua sille kannalle, että fossiilikokoelmat alkavat olla jo riittävän edustavia: uusia ja merkittäviä makroevoluutiota puoltavia löytöjä tullaan tuskin enää tekemään. Geologisia muodostumia on pengottu jo parisen sataa vuotta ympäri maailmaa ja todennäköisyys tehdä jokin uusi ja merkittävä löytö vähenee vuosi vuodelta.
Mark Ridley, Oxfordin yliopiston eläintieteen professori kirjoitti 25. 6. 1981 New Scientist -tiedelehdessä: ”– – ei kukaan todellinen evolutionisti – – käytä fossiileja todisteena evoluutioteorian puolesta evoluution ja erityisen luomisen välisessä keskustelussa.” Jopa Dawkins myötäilee: ”– – emme tarvitse fossiileja osoittaaksemme, että evoluutio on fakta. Evoluution todisteet ovat täysin varmat, vaikka yksikään ruumis ei olisi koskaan kivettynyt” (Maailman hienoin esitys, s. 134).
Mitä nuo muut ”täysin varmat todisteet” ovat? Tietysti ”surkastumat”, homologiset rakenteet ja alkioiden samankaltaisuudet + ”huono suunnittelu”, mutta ennen kaikkea molekyylit eli proteiinit ja DNA. Kun fossiilit eivät kyenneet todistamaan pitkää ketjua yhteisestä kantamuodosta nykyisiin lajeihin, toivo siirrettiin proteiineihin ja geeneihin molekyylibiologian ja genetiikan orastavan kehityksen myötä joskus 1970-luvulla. Noilta ajoilta on myös peräisin kuuluisa ja sitkeähenkinen myytti ihmisen ja simpanssin DNA:n 99-98 %:n samankaltaisuudesta. Mielenkiintoista on, että vielä vuonna 2009 Dawkinsin valhekynä yhä hehkutti tuollaisen tuloksen antanutta alkeellista ja epävarmaa menetelmää. Mikä se oli:
On myös menetelmiä, jotka perustuvat itse geeneihin ja vertaavat eri lajien vastingeenejä suoraan, ei niinkään geenien koodaamia proteiineja. Yksi vanhimmista ja tehokkaimmista näistä menetelmistä on nimeltään DNA-hybridisaatio. Kun sanotaan: ´Ihmisten ja simpanssien geeneistä 98 prosenttia on yhteistä´, tieto perustuu tavallisesti DNA-hybridisaatioon (s.292).
Virallisempi nimitys lienee reassociation kinetics. Se oli epäsuora kemiallinen menetelmä: Muutamat ihmisen ja simpanssin (tarkoin valikoidut) proteiineja koodaavat DNA-juosteet sekoitettiin ja kuumennettiin 85 asteeseen. Tuossa lämmössä kaksoisketjut purkaantuvat. Kun lämpötila laskee, ketjuja alkaa uudelleen liittyä vastinjuosteisiinsa tai niitä läheisesti muistuttaviin toisen lajin juosteisiin. Mitä enemmän juosteiden DNA-kirjaimet täsmäävät, sitä helpommin ja lujemmin ne kiinnittyvät toisiinsa. Sitten mikstuuraa aletaan uudelleen hitaasti lämmittää. Ne kaksoisjuosteet, joissa on vähän samoja DNA-kirjaimia, irtoavat toisistaan alemmassa lämmössä kuin ne joissa on paljon samoja kirjaimia (samassa järjestyksessä). Sitten näitä uudelleen purkautumisia verrattiin (kalibroitiin) mikstuuroihin, joissa oli vain saman lajin samoja geenejä. Näiden perusteella kehitettiin ”laskentakaava”: Yhden lämpöasteen ero verrokkiin tarkoittaa yhden prosentin geneettistä eroa (ja siten kehitysopillista etäisyyttä). Ihmisen ja simpanssin geenien koktailit erosivat vastinjuosteistaan 83-84 asteen lämmössä eli ihmisen ja simpanssin geneettiseksi samankaltaisuudeksi saatiin 99-98 %! Ensimmäisen tällaisen tutkimuksen taisivat julkaista King ja Wilson Science tiedelehdessä vuonna 1975. Se perustui vain 97 proteiineja koodaavan geenin vertailuun. Sen perusteella nämä geenit olivat 99-prosenttisesti identtisiä. Tästä olemattoman pienestä otannasta huolimatta Dawkinsin kaltaiset evolutionistit tekivät tuloksesta ekstrapoloinnin ihmisen koko genomiin (ja koko ihmiseen): Ihminen ja simpanssi ovat 99-prosenttisesti identtiset!
DNA-hybridisaatiot ovat kuitenkin jo menneisyyttä. Dawkinsin kynä kertoo:
Uusin menetelmä eri lajien vastingeenien samankaltaisuuden mittaamiseksi on suorin ja kallein: luetaan suoraan itse geenien kirjainjono samoilla menetelmillä, joita käytettiin Human Genome- eli Ihmisen genomi -projektissa. Vaikka koko genomin vertailu on edelleen kallista, hyvä likiarvo saadaan vertaamalla pientä geenien näytettä, ja näin menetellään yhä useammin.
Vertailevilla DNA (tai proteiini) -todisteilla voidaan määrittää – evoluutio-oletuksen perusteella – mitkä eläinparit ovat toisilleen läheisempiä serkkuja kuin toiset. Tämä on vahva evoluution todiste, koska sen avulla voidaan rakentaa geneettisten samankaltaisuuksien puu erikseen kullekin geenille vuorollaan. Ja tärkeä tulos on, että jokainen geeni tuottaa likimain saman elämänpuun. Jälleen kerran tulos on täsmälleen se, mitä saadaan aidosta sukupuusta (s.295-6, korostukset minun).
Sitten hän kuvailee professori David Pennyn työryhmän konstruoimaa nisäkkäiden sukupuuta. Se oli laatuaan ensimmäinen laaja uuteen menetelmään perustuva analyysi yhdentoista nisäkäslajin polveutumissuhteista (korostukset minun):
Pennyn tutkimus julkaistiin vuonna 1982, siis melko kauan sitten. Sen jälkeen erittäin monien eläin- ja kasvilajien täsmällisiä geenisekvenssejä koskevat yksityiskohtaiset todisteet ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti. Parsimonisempia puita koskeva yhteensopivuus on nyt valtavasti Pennyn kollegoineen tutkimia yhtätoista ja viittä geeniä laajempaa. Heidän tutkimuksensa oli vain siisti esimerkki, vaikka heidän tilastolliset todisteensa olivatkin musertavat. Nykyinen geneettinen sekvenssiaineisto on kokonaisuutena täysin kiistaton. Paljon jopa fossiiliaineistoa vakuuttavammin (joka on myös erittäin vakuuttavaa) geenien vertailusta saadut todisteet keskittyvät nopeasti ja ratkaisevasti yhteen suureen elämänpuuhun. Kuvassa on Pennyn tutkimuksen yhdentoista lajin puu, joka edustaa modernia konsensuskäsitystä nisäkkäiden genomien monista eri osista. Genomin kaikkien eri geenien yhteensopivuuden johdonmukaisuus osoittaa vakuuttavasti sekä konsensuspuun oman historiallisen tarkkuuden että evoluution tapahtumien totuuden.
Jos molekyyligeneettinen teknologia laajenee edelleen nykyisellä eksponentiaalisella nopeudella, vuonna 2050 eläimen koko genomin sekvenssin määrittäminen on halpaa ja nopeaa, tuskin sen suurempi vaiva kuin kuumeen tai verenpaineen mittaaminen nykyään. – – Hiivasienen kokoisen genomin määrittämiseksi on odotettava vuoteen 2020. Uudelle nisäkkään genomille arvioitu aika on hieman ennen vuotta 2040. Se on riemastuttava tulevaisuudennäkymä: eläin- ja kasvikuntien kaikista kolkista tuotetaan halvalla ja nopeasti valtava DNA-sekvenssien tietokanta. Yksityiskohtaiset DNA-vertailut täyttävät kaikki tiedossamme olevat aukot lajien todellisesta evolutiivisesta sukulaisuudesta kaikkien muiden lajien kanssa. Silloin tunnemme täysin varmasti kaikkien elävien olentojen koko sukupuun* (*Paitsi ehkä bakteerien) (s.299-302).
Pennyn 11 nisäkkään (lehmä, lammas, sika, hevonen, koira, ihminen, simpanssi, reesusapina, rotta, kaniini ja kenguru) molekyylisukupuu rakennettiin siis 1980-luvun alussa. Se perustui viiteen proteiinia koodaavaan geeniin (hemoglobiini A ja B, fibrinopeptidi A ja B sekä sytokromi C). Tutkimus oli siis sikäli merkittävä, että se oli ensimmäinen, joka perustui DNA-kirjainten suoraan lukuun epäsuoran hybridisaation sijasta. Tämä ”uuden sukupolven” sukupuu saatiin ikään kuin viittaamaan yhteiseen kantamuotoon: Hypoteettisesta rungosta eli nisäkkäiden viimeisestä yhteisestä kantamuodosta puu haarautui ensin kahdeksi, joista toisen päässä istui vain kenguru (ei-istukallinen nisäkäs). Toinen haarautui ensin kahdeksi jne., kunnes muodostui kolme istukallisten nisäkkäiden oksaparia, lehmä&lammas, ihminen&simpanssi ja rotta&kaniini. Sika, hevonen, koira ja reesusapina saivat kukin oman oksan.
Pennyn arvio, että tilastollisesti, jos evoluutio ei olisi totta eli yhteistä kantamuotoa ei olisi ollut, nämä viisi geeniä ja yksitoista nisäkästä voisivat tuottaa 34 miljoonaa ”binaarista sukupuuta” (siis sellaisia, joissa on vain kaksihaaraisia oksia). Likiarvomenetelmää käyttäen hän tuli siihen tulokseen, että kaikista mahdollisista puista juuri se, joka hänen tutkimuksestaan saatiin rakennettua, on se, joka parhaiten sopii evoluutiomalliin, siis yhteiseen kantamuotoon. Näin evoluutio ja yhteinen kantamuoto oli tällä uudella tutkimuksella (ja viidellä geenillä) osoitettu tieteellisesti vakuuttavaksi! M.O.T.
Jos halutaan selvittää, miten läheistä sukua mikä tahansa lajipari on – esimerkiksi miten läheistä sukua siili on apinalle –, ihannetapauksessa käytössä olisi kummankin lajin jokaisen geenin täydellinen molekyyliteksti, ja niiden jokaista koukeroa ja merkkiä verrattaisiin yhtä pikkutarkasti kuin raamattututkija vertaa kahta Jesajan kääröä tai katkelmaa. Se on kuitenkin aikaa vievää ja kallista (Dawkins, s.291, korostus minun).
Täydelliset molekyylitekstit ja riemastuttava nykypäivä
Dawkins toteaa olevansa ilahtunut siitä, että yksi kallis ja aikaa vienyt työ, simpanssin genomiprojekti on kuitenkin saatu nyt ”onnistuneesti päätökseen”. Näin asianlaita ei median innostuksesta huolimatta kuitenkaan ollut: Vuoden 2005 Chimpanzee Sequencing and Analysis Consortium oli vasta ensimmäinen ”raakavedos”: Paitsi että genomin kokoamisessa käytettiin sabluunana ihmisen genomia, aineisto todettiin myöhemmin merkittävissä määrin kontaminoituneeksi ihmisen DNA:lla! Vasta vuonna 2018 saatiin julkaistua simpanssin genomi, jonka rekonstruktio ei perustunut ihmisen genomiin ja jossa kontaminaatiota oli pyritty minimoimaan. Tätä, kuten ihmisenkin genomin viimeisimpiä versioita voidaan kutsua täydellisiksi molekyyliteksteiksi, sillä virheiden minimisoimiseksi jokainen DNA-jakso luetaan vähintään kymmenen kertaa. Tämän simpanssin täydellisen molekyylitekstin vertailusta ihmisen genomiin, toiseen täydelliseen molekyylitekstiin, ei kuitenkaan tullut sitä ”riemastuttavaa tulevaisuutta”, jota Dawkins oli odottanut:
Lontoon yliopiston evoluutiogeneetikko Richard Buggs vertasi simpanssin täydellistä molekyylitekstiä ihmisen genomin viimeisimpiin versioihin ja sai täsmäävyydeksi ”vain” 84,38 %. Lisäksi 6,29 % simpanssin genomista ei saatu millään tavalla rinnastettua (alignement) ihmisen vastaavaan (johtuen todennäköisesti siitä, että genomit ovat erikokoisia). Geneetikko Jeffrey Tomkins (kreationisti) teki saman vertailun (eri algoritmilla) ja sai lähes saman tuloksen: 84,4 %. Tomkinsin mukaan tämä ”suistaa ihmisen oletetun kehityksen raiteiltaan”. Näin siksi, että ”evoluutioteoreetikot tarvitsevat epätoivoisesti 98-99 %:n samankaltaisuutta”, jotta muutos yhteisestä kantamuodosta (vain) kuudessa miljoonassa vuodessa olisi ollut mahdollinen.
Toisaalta voidaan huomauttaa: Vain 16 prosentin ero – eihän se ole paljoa! Ei olekaan, mutta paljon enemmän kuin 1 % ja se riittää. Vaikka me ja simpanssit kuulummekin eri lajeihin, on meillä silti paljon yhtäläisyyksiä sekä anatomiassa että fysiologiassa: Elämme samassa maailmassa, jossa pitää liikkua, hengittää, nähdä, kuulla jne. Pääosa aineenvaihdunnastamme perustuu samoihin biokemiallisiin reakatiosarjoihin ja niitä sääteleviin mekanismeihin. Sama koskee eriasteisesti koko eliökuntaa siten, että autotrofit eli omavaraiset eliöt, kasvit ja tietyt bakteerit sekä arkeonit eroavat meistä kaikkein eniten.
Ihmisen ja simpanssin (ja muidenkin eliöiden) geneettisistä eroavaisuuksista voi lukea enemmän Tomkinsin vuonna 2021 ilmestyneestä ”In-Depth Science” -teoksesta Chimps and Humans – A Geneticist Discovers DNA Evidence That Challenges Evolution (ICR, 179 sivua). Kirjasta käy ilmi, miksi Dawkinsin riemastuttavasta tulevaisuudesta ei tullutkaan sitä, mitä hän kuvitteli. Muutamia huomioita kirjan tiimoilta:
Orpogeenit kumoavat evoluution (luvusta 6)
Useimpien aitotumaisten (kasvit, eläimet ja pieneliöt) genomeissa on laajoja geenialueita (10-20, jopa 30%), jotka ovat taksonomisesti rajattuja. Tämä tarkoittaa sitä, että ne ovat vain ja ainoastaan jonkin tietyn eliöryhmän, taksonin ominaisuus. Näistä geeneistä käytetäänkin englanninkielistä nimitystä taxonomically restricted genes (TRGs) tai orphan genes eli orpogeenit. Ne ovat siis ainutlaatuisia, vähän niin kuin kummituseläimen hyvin erikoinen sormi, joka on vain kummituseläimellä. Taksonomisesti rajatulla tarkoitetaan siis jotain tiettyä taksonia eli ”sukulaisuussuhteen perusteella nimettyä eliöryhmää”. Taksoni voi olla esim. heimo, suku, laji tai alalaji. Joskus kyse voi siis olla yksittäisestä lajista kuten tietystä muurahaisesta – joskus laajemmasta joukosta kuten hyönteisistä.
Toinen näihin orpogeeneihin liittyvä piirre on se, että monet niistä vaikuttavat olevan yhteydessä toiminnallisiin ominaisuuksiin ja sopeutumiseen joihinkin tiettyihin ympäristöolosuhteisiin. Yhteistä kaikille on, että kehitysopilliset kantageenit eli ”esi-isät” puuttuvat. Nämä geenit ovat siis täysin uniikkeja eli tutkijoilla ei ole mitään havaintoja, jotka viittaisivat siihen, että ne olisivat mutaatioiden ja mahdollisten kahdentumien + valinnan kautta kehittyneet joistain muista geeneistä. Orpogeenijoukon jäsenet ovat siis jo keskenäänkin niin erilaisia, että jo pelkkä ajatus ”evolutiivisten geenikarttojen” laatimisesta on mahdoton. Nämä geenit vain yhtäkkiä ilmestyvät perimään kuten lajityypit fossiilistoon ilman esimuotoja. Orpogeeniä on määritelty mm. siten, että sen DNA-kirjainjärjestys ei muistuta mitään muuta geeniä yhtään enempää kuin mitä tahansa tietokoneella luotua satunnaista järjestystä. Rajana pidetään yhdeksää prosenttia: Jos täsmäävyys on yli 9 %, kyseessä ei ole orpogeeni.
Evolutionistit yrittivät ensin selittää, että orpogeenit syntyivät ei-koodaavasta DNA:sta, ennen kaikkea ”roska-DNA:sta” mutaatioiden, kuten eriasteisten kahdentumien kautta. He näet ajattelivat, että tällaisessa DNA:ssa voisi tapahtua melkein mitä tahansa mutaatioita ilman, että niillä olisi mitään haittavaikutuksia. Kun sitten joku ei-koodaava jakso olisi mutatoitunut useamman kerran, olisikin yhtäkkiä syntynyt jokin uusi koodaava geeni, joka antaisi eliöille uuden ominaisuuden. Tämän ei-koodaavan DNA:n osuus on kuitenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana supistunut merkittävästi. On näet huomattu, että vaikka moni DNA-alue ei koodaakaan proteiinia, ne koodaavat toiminnallista RNA:ta (ei siis lähetti-RNA:ta), tai ovat osa tärkeitä geenien säätelyjaksoja. Osa on ns. rakenteellista DNA:ta, jolla on tärkeitä sähköisiä ominaisuuksia. (Toiminnallista RNA:ta koodaavaa aluetta vaikuttaisi olevan ainakin viisi kertaa enemmän kuin proteiineja koodaavaa.)
Eräässä vuonna 2006 tehdyssä tutkimuksessa paljastui, että ihmisen ja simpanssin ”99-prosenttisesti yhteisestä geenipoolista” yli 1 400 ei kuulukaan tuohon pooliin. Tämä tarkoittaa sitä, että niitä löytyy joko vain simpanssin tai ihmisen genomista eli ne ovat orpogeenejä, eivät joltain kuvitteelliselta yhteiseltä kantamuodolta perittyjä ja vain hieman muuntuneita (Demuth J.P. ym. PloSONE 8 (1): e54210). Seuraavana vuonna julkaistiin toinen tutkimus, jonka mukaan ihmisellä on 1 285 sellaista geeniä, joita ei löydy simpanssin tai minkään muunkaan eläimen genomista (Clamp M. ym. PNAs 104 (49): 19428-33). Vuonna 2011 Wu, Irwin ym. (PLOs Genetics, 7 (11): e1002379) raportoivat vielä 584 ihmisen geenistä, joita ei ole löydetty minkään apinan tai minkään kädellisen genomeista. Ja vuonna 2013 ihmisen genomista löytyi yllättäen 5 737 ”uutta geeniä” eli sellaista, joita ei aikaisemmin oltu jostain syystä huomattu (Wijaya ym., PloSONE 8 (1):e54210)! Merkittävä osa näistäkin geeneistä saattaa kuulua orpojen joukkoon. Ja vielä vuonna 2015 ihmisen genomista löytyi 634 ja simpanssin perimästä 780 orpogeeniä (Ruiz-Orera ym. PLoG Genetics 11 (12): e1005721).
Yli kolmannes vesikirpun (Daphnia pulex) geeneistä on orpoja samoin kuin 7 000 osterin geeniä. Myös seeprakaloilla, mehiläisillä ja muurahaisilla on runsaasti orpogeenejä. Erään tutkimuksen mukaan jokaisessa ”muurahaislinjassa” (ant lineage) on 4 000 geeniä, jotka ovat spesifisiä vain kullekin muurahaistyypille (Simola ym. 2013, Genome Research 23 (8): 1235-47).
Kerrataan vielä Dawkinsin kirjansa sivulla 296 esittämä väittämä (korostus minun):
Vertailevilla DNA (tai proteiini) -todisteilla voidaan määrittää – evoluutio-oletuksen perusteella – mitkä eläinparit ovat toisilleen läheisempiä serkkuja kuin toiset. Tämä on vahva evoluution todiste, koska sen avulla voidaan rakentaa geneettisten samankaltaisuuksien puu erikseen kullekin geenille vuorollaan. Ja tärkeä tulos on, että jokainen geeni tuottaa likimain saman elämänpuun. Jälleen kerran tulos on täsmälleen se, mitä saadaan aidosta sukupuusta.
Näin siis vuonna 2008 (kirjoittamisen ajankohta). Kuitenkin jo edellisen vuoden kesäkuussa oli Genome Biology -tiedelehdessä ilmestynyt Huerta-Cepas´n ym. artikkeli ”The human phylome”. Kävi ilmi, että aika usein kun sukupuita rakenneltiin eri geeneillä, saatiin ristiriitaisia kladogrammeja (kehityslinjan päärungosta erkanevia haaroja), sellaisia, jotka eivät lainkaan sovi Dawkinsin evoluutio-oletukseen: Joskus niveljalkaiset ja selkärankaiset saatiin samaan haaraan ja sukkulamadot toiseen. Kun geenejä vaihdettiin, myös näiden kolmen taksonin keskinäinen sijoittuminen saattoi vaihtua: Niveljalkaiset ja sukkulamadot joutuivat samaan haaraan ja selkärankaiset omaansa jne. Joskus kädelliset ja jyrsijät saatiin samaan haaraan, joskus ei. Ottaen huomioon, että Dawkins esiintyy alan asiantuntijana, hänen väitteensä on paitsi räikeän vastuuton, myös selvää valehtelua. Huerta-Cepas´n tutkimus kuuluukin ilmiöön nimeltä Incomplete Lineage Sorting:
Ristiriitaiset sukulinjat (Incomplete Lineage Sorting, ILS)
Virallista suomenkielistä vastinetta en tälle ilmaisulle tiedä. ILS on laajalti havaittu ilmiö, joka on seurausta yrityksistä rekonstruoida eliöiden sukulinjoja ja sukulaisuussuhteita tiettyjen DNA-jaksojen pohjalta. Menetelmää kutsutaan molekyylifylogenetiikaksi. Fylogenia tarkoittaa yksilön tai ryhmän kehitysopillista historiaa ja molekyylifylogenetiikka nimensä mukaisesti molekyylien (proteiinien ja geenien) oletettua kehityshistoriaa. Kun fossiileista ei pystytty rekonstruoimaan kehitysketjua yhteisestä kantamuodosta nykyisiin lajeihin, molekyylien piti tehdä se. Toisin on käynyt. Tomkins käsittelee tätä mm. kirjansa luvussa 8: Incomplete Lineage Sorting. Pari lyhyttä huomiota aiheesta:
Kehitysopillisen sukupuun, kladogrammin yhtä haaraa kutsutaan sukulinjaksi (lineage). Mitä kädellisiin tulee, tämän kaksittaisesti haarautuvan hypoteettisen apinapuun runkoon on istutettu (järjestyksessä alhaalta ylös) siitä erkanevat orangin, gorillan, simpanssin ja ihmisen sukulinjat. Alimmassa haarautumiskohdassa on orangin ja muiden ihmisapinoiden viimeinen yhteinen kantamuoto, sitten gorillan + ihmisen & simpanssin kantamuoto ja ylimpänä haarautumiskohtana on simpanssin ja ihmisen esi-isä.
Nyt kun ihmisen lisäksi sekä simpanssin, gorillan että orangin genomit on sekvensoitu ja ”niiden jokaista koukeroa ja merkkiä verrattu yhtä pikkutarkasti kuin raamattututkija vertaa kahta Jesajan kääröä tai katkelmaa”, ei Dawkinsin riemastuttava tulevaisuuden näkymä toteutunutkaan: Riippuen siitä, mitä DNA-jaksoja verrataan, ihminen näyttääkin joskus olevan läheisempää sukua gorillalle tai orangille kuin simpanssille. Gorillan genomin sekvensointi saatiin valmiiksi vuonna 2012. Kun sitä alettiin vertaamaan ihmisen ja simpanssin genomeihin, kävi ilmi, että noin kolmasosa gorillan genomista onkin lähempänä ihmistä kuin simpanssia. Ja mitä morfologisiin piirteisiin tulee, niin vuonna 2009 julkaistun tutkimuksen mukaan (Grehan, Schwartz, J Biogeography 36, 10) oranki pitäisi sijoittaa ihmisen läheisemmäksi sukulaiseksi ohi simpanssin ja gorillan.
Y-kromosomin arvoitus (Tomkinsin luvusta 5)
Jos ihmisen ja simpanssin sukulinjat erkanivat kuusi miljoonaa vuotta sitten, niiden kromosomien geeniprofiilien olisi tänä aikana pitänyt kulkea omiin suuntiinsa kahdesta syystä: 1) Mutaatiot. 2) rekombinaatio eli tiettyjen DNA-jaksojen vaihtuminen vastinkromosomien kesken siirryttäessä sukupolvesta seuraavaan. On kuitenkin yksi poikkeus: mieskromosomi Y, jolla ei ole vastinkromosomia kuten kaikilla muilla. (Pientä tekijäinvaihtoa saattaa joskus tapahtua naiskromosomi X:n kanssa.) Tästä syystä kaikista ihmisen ja simpanssin kromosomeista Y:n pitäisi olla kaikkein parhaiten ”säilynyt” alkuperäisessä muodossaan eli sukulinjojen erosta lähtien.
Simpanssin Y-kromosomin sekvensointi oli suuri urakka, koska sitä ei enää rekonstruoitu käyttäen sabluunana ihmisen Y:tä. Ihmisen ja simpanssin Y:n vertailututkimus julkaistiin tiedelehti Naturessa vuonna 2010 (463: 536-39) ja monelle tulos oli melkoinen yllätys: Samankaltaiseksi oletetun simpanssin Y:n geenisisältö ja sen kolmiulotteinen rakenne poikkesivat täysin ihmisen Y:stä. Niiden välillä ei vaikuta olevan minkäänlaista kehitysopillista yhteyttä. Simpanssin Y:stä löytyi vain 37 geeniä kun ihmisellä niitä on 78. Ihmisen Y:ssä on mm. yhdeksän geeniperhettä (gene families), jotka puuttuvat serkkumme Y:stä. Valtaosa ihmisen Y-kromosomista koostuu geenirikkaasta MSY-alueesta (male specific region), joka on simpanssilla huomattavasti pienempi. MSY on se, joka määrittää sukupuolen. Jos kromosomeiltaan XY-alkion MSY-alue on ”sopivasti” vaurioitunut, siitä syntyvä ihminen saa enemmän tai vähemmän naissukupuolen piirteitä, vaikka olisikin geneettisesti mies. Sanotaan, että selvästi erilaiset Y-kromosomit jo yksinään riittävät kumoamaan hypoteesin yhteisestä kantamuodosta.
Ihmiskunnan genomin muuntelua on tutkittu maailmanlaajuisesti sekvensoimalla tuhansien ihmisten genomit. Kaikkein vähiten muuntelua havaittiin Y-kromosomeissa: Kaikkien miesten Y-kromosomit ovat lähes identtisiä. Tämä viittaa siihen, että ne eivät voi olla kovin vanhoja, sillä mitä enemmän aikaa, sitä enemmän mutaatioita/muuntelua ehtii syntyä. Joidenkin mielestä on oikeutettua puhua Y-kromosomi Aadamista, joka ei ole voinut elää kovin kaukaisessa menneisyydessä. Evolutionistit ovat yrittäneet selittää tätä mm. laajoilla sodilla, joissa melkein kaikki miehet tapettiin ja vain muutama jäi jäljelle siittämään lapsia mahdollisimman monille leskirouville!
Mistä sitten ihmisen Y-kromosomi evoluution mukaan on peräisin, jos ei yhteiseltä kantamuodolta simpanssin kanssa? Tätä on yritetty selittää mm. sillä, että Y kehittyi ”surkastumalla” toisesta sukupuolikromosomista, X:stä. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä X ja Y ovat paria pientä poikkeusta lukuun ottamatta täysin erilaisia.
Ihmisen genomin 3-ulotteinen rakenne poikkeaa radikaalisti simpanssin genomista (Tomkins, Appendix C)
Trends in Genetics -tiedelehdessä julkaistiin vuonna 2021 tutkimus ihmisen genomin 3-ulotteisesta rakenteesta (Eres ym). Se vahvisti erään aikaisemman tutkimustuloksen, jonka mukaan ihmisen kromosomien 3-ulotteinen rakenne poikkeaa yhtä paljon sekä simpanssin että hiiren kromosomeista. Ja erityisen mielenkiintoista oli havainto, että myös eri kudosten soluissa (esim. aivot, sydän, maksa) kromosomeilla on omat spesifiset 3-ulotteiset rakenteensa! Tutkijat ovatkin ottaneet käyttöön termin Topologically Associated Domains (TADs). Nimenomaan juuri nämä alueet ovat eri kudoksissa erilaisia. Näin siksi, että eri kudokset käyttävät eri geenejä. Joskus geenit kootaan pienistä osista, jotka voivat sijaita kromosomissa kaukana toisistaan. Jotta geenin palaset voidaan koota yhteen, tiettyjen kromosomialueiden pitää olla keskenään yhteydessä ja siksi kromosomin 3-ulotteinen rakenne määräytyy kudostyypin mukaan.
Mitä Tomkinsin kirjassa esiintuotuihin ihminen/simpanssi -eroavaisuuksiin tulee, tämä riittänee tällä kertaa. Kirjan muita teemoja ovat mm. myytit kromosomifuusiosta ja pseudogeeneistä sekä siitä, miten eri tavalla ihminen ja simpanssi saattavat käyttää samoja geenejä (erityisesti epigeneettisen säätelyn kautta).
Geeniteknologian mega-evoluutio
Kehitys eteni siis paljon nopeammin kuin mitä Dawkins kuvitteli: Geenien sekvensointi kehittyi jo 2010-luvulla 2040-luvun tasolle eli siihen, mistä hän v. 2008 haaveili Maailman hienointa esitystä kirjoittaessaan:
”...eläin- ja kasvikuntien kaikista kolkista tuotetaan halvalla ja nopeasti valtava DNA-sekvenssien tietokanta. Yksityiskohtaiset DNA-vertailut täyttävät kaikki tiedossamme olevat aukot lajien todellisesta evolutiivisesta sukulaisuudesta kaikkien muiden lajien kanssa. Silloin tunnemme täysin varmasti kaikkien elävien olentojen koko sukupuun.”
Kaikki tiedossamme olevat aukot näyttävät kuitenkin vain suurentuneen – jopa galaksien välisten etäisyyksien mittakaavoihin: Tomkins viittaa (luvussa 11) Stoecklen ja Thalerin Human Evolution -tiedelehdessä vuonna 2018 julkaistuun tutkimukseen, jossa oli analysoitu yli sadantuhannen eläinlajin mitokondrio-DNA:sta noin viisi miljoonaa jaksoa. Niiden mukaan jokainen lajityyppi on geneettisesti omanlaisensa – lajeja erottavat selvät geneettiset rajat. Toinen tutkimusta johtaneista, David Thaler totesi: ”Jos yksilöt ovat tähtiä, lajit ovat galakseja. – – Ne ovat tiiviitä ryppäitä tyhjässä ja valtavassa sekvenssiavaruudessa” (phys.org, 28.5.2018). (Sekvenssiavaruudella tarkoitetaan geenien neljän ”kirjaimen” kaikkia mahdollisia järjestyksiä ja niiden määrä on valtava: Tuhannen emäsparin mittaisesta DNA-nauhasta saadaan 41000 eli 10602 erilaista muunnelmaa. [Tunnetun maailmankaikkeuden atomien määräksi on arvioitu 1080.])
2010-luvulla kehitetty DNA-sekvensointi mahdollisti sen, että tälle vuosikymmenelle tultaessa myös kymmenien tuhansien eliöiden koko genomit jo oli kartoitettu ja tallennettu ns. geenipankkeihin, joissa ne ovat kaikkien tutkijoiden luettavissa. Niistä käy ilmi, että jokaisen lajin proteiineista ja proteiineja tai toiminnallista RNA:ta koodaavista geeneistä / geneettisistä ohjelmista 10 – 30 % on kullekin lajille ominaisia, uniikkeja, sellaisia, joita ei ole kellään muulla. Uniikit geenit ovat siis orpogeenejä ja uniikeista proteiineista puhuttaessa käytetään nimitystä singleton. Ja koska eliöt koostuvat molekyyleista, kukin monista keskenään erilaisista ja ainutlaatuisista molekyyleista, ovat myös eliöt ”itsenäisiä”, erilaisia ja ainutlaatuisia lajeja. Niiden välillä ei voi olla mitään katkeamatonta ”kehittyvien molekyylien ketjua”.
The Essence of Biological Species, essentiaalifilosofia ja prosessifilosofia
Jeffrey Tomkinsin lisäksi myös biokemisti Branko Kozulić käsittelee ”Dawkins-profetioita” kirjassaan The Essence of Biological Species (2021, 509 sivua) – siis väitteitä, että molekyylit (proteiinit ja geenit) tulevat todistamaan sen, mihin fossiilit eivät kyenneet: yhteisen kantamuodon ja sitä seuranneen pitkän kehitysketjun. Kozulić:
Viimeisen kymmenen vuoden ennennäkemättömän kehityksen ansiosta meillä on nyt pääsy yli sadantuhannen erilaisen biologisen lajin genomien sekvenssitiedostoihin. Nykyään sekvensoidaan vuosittain yli 30 000 lajin genomit eli noin sata joka päivä. Sekvensoitujen genomien määrä jatkaa koko ajan kasvuaan, kun instrumenttien teho ja lukumäärä jatkuvasti kasvaa.
Monissa yhteyksissä useat tunnetut tutkijat ovat ilmaisseet tiedeyhteisössä hyvin laajalle levinneen käsityksensä, että erilaisten biologisten lajien genomien sekvensointi todistaa lopullisesti yhteisen polveutumisen ja kaikkien lajien universaalisen sukulaisuuden. Tällaiset ennustukset olivat tunnettujen evoluutiobiologien lempipuheenaihe.
Olisi vähättelyä sanoa, että nämä odotukset eivät ole realisoituneet, koska se jättäisi jäljelle toivon, että tulevaisuuden tutkimustieto osoittaisi näiden odotusten olleen sittenkin oikeita. Niin ei tule käymään, koska näiden odotusten perustana olevien lähtökohtaoletusten tiedetään nyt olevan vääriä, ja jokainen uusi sekvensoitu genomi osoittaa ne kerta toisensa jälkeen vääriksi. Tällä hetkellä on jo kymmeniä tuhansia ilmiselviä esimerkkejä tällaisista tapauksista ja se oikeuttaa meidät julistamaan lopullisen tuomion ilman mitään järjellistä epäilyä (s.3-4).
Tämä siis kirjasta, jonka nimi on osuva: The Essence of Biological Species eli biologisten lajien essentia. Essence/essentia on laatusana, joka viittaa jollekin asialle tai oliolle kuuluvaan ainutlaatuiseen tunnusmerkkiin, itsenäiseen ja selväpiirteiseen ominaisuuteen/olemukseen, joka erottaa sen kaikista muista asioista tai olioista. Biologiaan sovellettuna se tarkoittaa sitä, että eliömaailmassa on selväpiirteisiä, itsenäisiä lajityyppejä. Niiden essentia erottaa ne kaikista muista lajeista.
Tämä oli 300-luvulla eKr. eläneen Aristoteleen näkemys biologiasta: Eliöiden maailmassa lajit ovat perimmäisiä, jakamattomia yksiköitä aivan kuten Demokritosin atomit olivat materian jakamattomia perusyksiköitä. Eri lajit omaavat siis omia jakamattomia tunnusmerkkejä (indivisible differentiae). Aristoteleelle lajit olivat ikuisia ja muuttumattomia: lajit eivät voi muuttua toisiksi, erilaisiksi lajeiksi. Tällaisista lajia määrittävistä piirteistä käytetään myös termiä specific differentiae, erityiset, erottavat tunnusmerkit. Aristoteleen mukaan biologisten lajien lukumäärä vastaa biologiassa olemassa olevia essenteja, jakamattomia tunnusmerkkejä. (Usein yhdellä lajilla voi kuitenkin olla monia erillisiä essenteja.) Ja nyt näitä merkkejä/essenteja (molekyylejä) voidaan määrittää yhtä tarkasti kuin mitä tahansa kemiallisia yhdisteitä. Kozulić vertaakin nykybiologiaa kemiaan, jossa on jo ajat sitten päädytty sinne, minne jäljet ovat johtaneet, essentiaaliseen filosofiaan: Jokainen kemiallinen yhdiste, kuten yksinkertainen tereftaalihappo tai monimutkainen proteiini, voidaan tarkasti määritellä omaksi ”kemialliseksi lajikseen”. Biologien pitäisi viimeinkin tunnustaa tämä ja luopua jatkuvan muutoksen filosofiasta, jossa kaikki vain jotenkin epämääräisesti virtaa – jonnekin, ks. alle.
Aristoteleeta yli 2000 vuotta myöhemmin eläneellä Darwinilla oli täysin päinvastainen, kreikkalaiselta filosofi Herakleitosilta (560-480 eKr.) omaksuttu käsitys elämästä ja biologiasta: Panta rhei, kaikki virtaa/ muuttuu; kaikki on tulemista joksikin (becoming), ei olemista jonakin (being). Darwinin mukaan tämä jatkuva ”joksikin tuleminen” aiheuttaa eliöissä muutoksia, jotka ovat uusien lajien alkuja. Nämä taas pyrkivät perinnöllisyyslain mukaisesti tuottamaan uusia lajeja. Näin kaikkia lajeja yhdistää sukulaisuussiteiden ketju aina viimeiseen yhteiseen kantamuotoon, LUCA:aan asti. (Darwinin aikana ketjun renkaat olivat siis fossiileja, sata vuotta myöhemmin molekyylejä.)
Kumpi oli oikeassa, Aristoteles vai Darwin? Kozulić ja Tomkins ovat (perustellusti) sitä mieltä, että Aristoteles oli ainakin paljon lähempänä oikeaa. Koska, kuten on jo tullut faktana todettua:
2010-luvun molekyylibiologia ja genetiikka, proteiinien ja geenien tutkimus on paljastanut, että jokaisella eliölajilla on niin paljon omaa ja ainutlaatuista rakennetta ja biologista informaatiota, että oppi yhteisestä kantamuodosta ja polveutumisesta, jatkuvasta muutosten ja kehityksen ketjusta on tieteellisesti kumottu (lopullisesti). Tutkittua ja kaikkien tutkijoiden vapaasti saatavilla olevaa tietoa on nyt kerääntynyt niin paljon, että siitä tehtävät johtopäätökset ovat sellaisia, ”ettei niitä voida kiistää argumenteilla”. Kozulić kirjoittaa:
Tänään jokainen oppinut henkilö, ilman mitään erityistä luonnontieteiden alan koulutusta, voi ymmärtää tämän biologian uuden vankan perustan. Tämä perusta on täysin kiistämätön. Kun jonkin lajin genomin sekvenssi on määritetty, tämä tieto tulee säilymään sivilisaatiomme hallussa niin kauan kuin se kestää. Jokainen mielipide, argumentti, hypoteesi, teoria tai filosofia, jonka voidaan osoittaa olevan tällaisen tiedon kanssa ristiriidassa on vääjäämättömästi väärä.
(Today, every educated person, without any special study of natural sciences, can understand the solidity of this new foundation of biology. This foundation is simply incontestable. Once the genome sequence of an individual organism belonging to a species becomes known, that knowledge will stay in possession of our civilization as long as it will last. And every opinion, argument, hypothesis, theory or philosophy that can be proven to stand in contradiction with such knowledge is necessarily false [pp. 137-8]).
Myrkyllinen Hegel
Darwinin ja hänen opetuslastensa käsitys elämästä ja biologiasta on ollut täysin väärä. Darwinin myötäilijän, Theodosius Dobtshanskyn kuuluisaakin kuuluisampi mantra ”Mikään biologiassa ei ole järkevää, ellei sitä tarkastella evoluution valossa”, on yhtä väärä. Oikea mantra kuuluu; ”Mikään biologiassa ei ole järkevää, ellei sitä tarkastella suunnittelun valossa.” Biologiaa hallitseva darvinistinen filosofia on Herakleitosin ja saksalaisen Georg Hegelin (1770-1831) perintöä ja sitä kutsutaan prosessifilosofiaksi, jonka vastakohta on Aristoteleen essentiaalinen filosofia. Prosessifilosofian mukaan kaikki on prosessia, kaikki muuttuu; mitään pysyvää (kuten biologisia lajeja) ei ole, tuskin totuuttakaan. Hegel oli Herakleitosin ihailija ja jalosti hänen jatkuvan muutoksen filosofiaansa vielä pidemmälle luomalla uuden käsitteen, dialektiikan. Sen mukaan ristiriidat ovat ”luomisen lähde”: kyseenalainen tai väärä asia (teesi) synnyttää ristiriidan (antiteesin). Prosessifilosofiassa ristiriita ei ole huono asia; teesistä ja antiteesistä synnytetään uutta eli synteesi! Aikanaan tämä synteesistä synnytetty uusi teesi saattaa synnyttää uuden ristiriidan (antiteesin) ja sitä kautta voi syntyä uusi synteesi ja näin maailma kehittyy. Tällaiseen filosofiaan ovat turvautuneet myös monet naturalismia säikähtäneet horjuvamieliset teologit: Selittääkseen pois raamatullisen luomiskertomuksen ja naturalistisen evoluutioteorian välisen ilmiselvän ristiriidan, he loivat niistä synteesin, teistisen evoluution!
Hegel on vaikuttanut merkittävissä määrin käsitykseen totuudesta. Francis Schaeffer tekee seuraavan yhteenvedon Hegelin vaikutuksesta: ”Kaikista asioista on tullut suhteellista ja näin Hegel muutti maailman.”
Hegelin filosofiasta Urpo Harva kirjoittaa kirjassaan Suuria ajattelijoita (Otava, 1995, s.64-5):
Hegelin filosofialla on ollut erittäin suuri vaikutus monissa maissa... Lähtemällä abstraktisista aatteistaan hän rohkeasti puhui esim. luonnonilmiöistä, ja kun hänelle sanottiin – näin eräs anekdootti kertoo – , että hänen eräitä luonnonilmiöitä koskevat oppinsa ovat ristiriidassa luonnontieteiden paljastamien tosiasioiden kanssa, Hegel vastasi: ”Sen pahempi tosiasioille.” – – Hegelin filosofia on suurisuuntaisin ja nerokkain harharetki, minkä ihmisajatus filosofian piirissä tähän asti on suorittanut. Hegelin vaikutus Suomessa on ollut erittäin huomattava. Helsingin yliopistossa omaksuttiin hänen filosofiansa jo varhain ja se säilytti siellä hallitsevan aseman usean vuosikymmenen aikana.
Ja saattaa hallita vieläkin – ainakin joitain tiedekuntia – kuin myös Oulun yliopistoa: Aatehistorian professori ja filosofi Juha Manninen (nyt jo eläkkeellä) oli ”henkeen ja vereen hegeliläisiä” (Heikki Patronen [aatehistorioitsija], henk. koht. tiedonanto.)
Jälkikirjoitus: Humanismin riemastuttava tulevaisuuden näkymä
Tätä kirjoitettaessa (24.2.) kääntyi historian lehti (ainakin Euroopassa, humanismin synnyinmaassa). Tällä uudella lehdellä näyttäisi olevan entistä vähemmän viitteitä humanismin riemastuttavaan tulevaisuuteen. Tästä syystä lyhyt katsaus humanismin menneisyyteen:
Humanismin isänä pidetään kreikkalaista filosofi Protagoras´ta (400 -luku eKr.). Hän oli omaksunut agnostikon katsontakannan ja sanoi, että jumalien olemassaolosta hänellä ei ole mitään sanottavaa. Hän on tunnettu lauseestaan ”Ihminen on kaiken mitta” (homo mensura). Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki on subjektiivista ja suhteellista, mitään objektiivista yleispätevää totuutta ei ole olemassa. Protagoras oli siis relativisti.
Humanismiksi kutsuttu filosofia syntyi kuitenkin vasta renessanssin aikana (1400 – 1500 -luvut). Humanismin mukaan ihmiset ja yksilöt ovat erityisen arvokkaita. Humanismi korostaa siis individualismia. Ateismin lisäksi humanismi korostaa evoluutiota ja eettistä relativismia; moraali on ihmisen keksintö. Ihminen ei ole arvokas siksi, että hänet on luotu Jumalan kuvaksi, vaan siksi, että hän johtaa evoluutiokisaa. Monet johtavat humanistit ovat olleet avoimen vihamielisiä juutalaiskristillistä uskontoa kohtaan. He ovat nähneet sen suurimpana uhkana sekä itselleen että koko yhteiskunnalle. Roy Wood Sellars ilmaisi tämän kirjassaan The Humanist Outlook (1973, s.133):
Humanistit väittävät, että lisääntynyt tieto ihmisestä ja hänen maailmastaan on murtanut perinteisen kristillisen näkökannan ja tehnyt siitä vanhanaikaisen.
Humanismin keskeiset teesit on ilmaistu kolmessa manifestissa. Ensimmäinen julkaistiin vuonna 1933. Se sisälsi 15 opinkappaletta, joissa keskeistä olivat ateismi ja sosialismi:
Humanistit näkevät universumin itsestään olevaisena. – – Ihminen on osa luontoa ja tulosta sen jatkuvista prosesseista [Hegel!]. – – Moderni tiede tekee epäuskottavaksi kaiken yliluonnollisen ja ihmisarvojen kosmisen takuun. – – Ihminen yksin on vastuussa unelmiensa toteuttamisesta.
Sitten maailma muuttui ja vuonna 1973 piti laatia uusi julistus. Se korosti rauhaa, demokratiaa, vapautta, ihmisoikeuksia, evoluutiota ja tiedettä. Seksuaalisuus nousi keskeiseen asemaan: Vaadittiin täydellistä seksuaalista vapautta ja oikeutta aborttiin – kuin myös valtion ja kirkon täydellistä eroa. Ateismi julki vieläkin selkeämmin:
Ei-teisteinä meidän lähtökohtamme on ihminen, ei Jumala…. Lupaukset kuolemattomuudesta ja pelastuksesta tai uhkaus iankaikkisesta tuomiosta ovat molemmat vahingollista mielikuvitusta.
Tämän toisen manifestin (utopian) mukaan evoluutio oli 1900-luvulle tultaessa edennyt siihen pisteeseen, että se tulee tietoiseksi itsestään: Ihminen pystyy nyt ottamaan evoluution omiin käsiinsä. Tätä evoluution omiin käsiin ottamista kutsutaan joskus transhumanismiksi (ks. esim. Luominen 21):
Käyttämällä viisaasti teknologiaa, voimme kontrolloida ympäristöämme, merkittävästi vähentää sairauksiamme ja pidentää elinikäämme, huomattavasti muuttaa käyttäytymistämme, muuttaa ihmisen evoluutiota ja kulttuuria, vapauttaa uusia merkittäviä voimia sekä antaa ihmiskunnalle vertaansa vailla olevat mahdollisuudet rikkaaseen ja tarkoitukselliseen elämään.
Tämä poikkeaa merkittävästi London Royal Society´n ja Yhdysvaltojen kansallisen tiedeakatemian yhteisestä julkilausumasta (konkretiasta) helmikuussa 1993:
Ellei ihmisten käyttäytyminen planeetallamme muutu, tiede ja teknologia eivät voi pelastaa maailmaa.
Tietääkseni kolmas vuonna 2004 julkistettu manifesti on toistaiseksi viimeinen, ”postmoderni manifesti”. Se ei enää sisällä mitään opinkappaleita. Siinä humanistit vain ”toivottavat tulevaisuuden tervetulleeksi” ja sitoutuvat kaikenlaiseen hyvään...
Jos nyt, vuonna 2022 olisi suunnitteilla neljäs manifesti, suosittelisin sellaiseksi, jos saisin yhteyttä, liberalismin isäksi mainitun filosofi John Locken (1634-1702) tabula rasa´a (tyhjä taulu) – vai pitäisikö siihen kuitenkin kirjoittaa Artificial Intelligence? – tai Alien Intelligence?
